tiistai 8. joulukuuta 2015

Anne-Mari

Tämä päivä, kolmanneksi viimeinen tällä erää täällä aurinkorannikolla, oli kohtalaisen vaiherikas. Ensin aamulla varhain, siis kello 13, odotin Benalmadenassa kiinteistön välittäjää, joka tuli näyttämään minulle vuokrattavaa asuntoa. Ja tulihan hän niin kuin oli sovittu vartin myöhässä ja oli myös saanut mukaansa asunnon omistajat ja viehkeän työssäoppimisharjoittelijan. Vartin asuntoon tutustumisen jälkeen totesimme että tämä oli juuri sitä mitä olin hakemassa. Viihtyisä pieni juuri viimeisen päälle remontoitu yksiö kauniilla maisemalla lasitetulta parvekkeelta kilometrin päässä siintävine merinäköaloineen ja mahdollisesti naapuritalon ohi paistavine iltapäiväaurinkoineen. Kun tämä kerran oli juuri sitä mitä halusinkin, poissa suomalaisten valloittamilta Fuengirolan kaduilta ja baareista päätimme tehdä kaupat. Täällä voisin vaikka verisesti kiroilla sujuvasti suomeksi tulevana talvena ilman naapuripöydän paheksuvia katseita. Siis ei muuta kuin kaupat lukkoon ja huomenna tekemään vuokrasopimusta.

Kun olin kauniisti pyytämällä saanut välittäjältä kyydin Fuengirolan rantakadulle, suunnistin tutulle terassille kohti sovittua symposiumia Niemisen Matin kanssa. Toki tiesin jo mennessäni että emmehän me enää hänen kanssaan mitenkään pystyisi entisenlaisiin kiihkeisiin keskusteluihin meille niin rakkaan korkeushypyn saloista, vaan enemmänkin kaihoisaan keskusteluun siitä, miten hyviä me valmennuksissamme olimme olleet joskus menneinä aikoina. Matti toki sitä on vieläkin. Taisi siinä tunti vierähtää ennen kuin Matin seurueeseen kuuluneet kolme viehättävää naista liihottelivat paikalle muovikasseineen paikallisilta markkinoilta. Paikalle ilmestyi tietysti Matin vaimo Mervi ja kaksi blondia, joista toinen, Anne-Mari osoittautui iltapäivän kuluessa todelliseksi rotunsa malliedustajaksi. Yritin tietysti tehdä häneen, kuten myös muihin naisiin ja muuhunkin seurueeseen vaikutuksen kertomalla pari päivää sitten jostain lukemani tarinan seurustelevasta nuorestaparista ja ehkäisyvälineitä myyvästä apteekkarista ja heidän päivällisistään ruokarukouksineen. Muu seurue kyllä ymmärsi tarinani yskän mutta Anne-Mari totesi ykskantaan että hän ei tuollaista ymmärrä eikä käsitä miksi muut nauravat[mm1]  ja totesi syyksi blondiutensa tai jotain muuta sinnepäin. Pitää myöntää että minä olin tuossa vaiheessa hänen syistään hyvin pitkälle samaa mieltä, vaikka juttu mielestäni olikin ihan mukiin menevä. Varsinkin kun hänen vieressä istuva siippansa totesi hyvin ykskantaan että tuollainen hän on
.
Ilta jatkui sitten hyvän ruoan ja hyvien juomien parissa ja minulle alkoi pikkuhiljaa selvitä koko tämän blondiuden todellinen maailma. Osoittautui että tämä blondi, joka laski kaiken yli kolmeen menevän matematiikan sormillaan, olikin Niemisen dynastian ylläpitävä voima ohi Matin, puhumattakaan Mervistä tai nyttemmin mukaan bisnekseen tulleesta tytär Tiinasta. Se, miten paljon tässä oli totuutta mukana, jäi minulle loppujen lopuksi täydelliseksi arvoitukseksi mutta se tuli kyllä selväksi että tuo blondius oli todellakin vain suuri suojamekanismi maailman pahuutta vastaan ja antoi hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään kaiken maailman eriskummallisissa tilanteissa. Sitähän tuo koko porukka kaikkiaan edusti ja tuntui hakevan lomaillessaan nyt ja taas kerran tuossa kokoonpanossa. Toivottavasti tuo ajatusmaailma ja mentaliteetti näkyy ainakin osittain heidän jokapäiväisessä työssäänkin. Niin uskon olevan
.
Mikä sitten on tämän tarinan opetus? Ei juuri sen ihmeellisempi kuin muittenkaan tarinoitteni opetus. Anne-Maria oli kiva katsella niin edestäpäin säihkyvine silmineen ja hurmaavine hymyineen kuin kadulla kävellessä takaa päinkin, vaikken nyt välttämättä haluakaan sanoa miksi, yhtä hyvin kuin seurueen muitakin naisjäseniä. Eikä hänen blondiutensa arvoa vähennä tippaakaan se, että se on hänen sanojensa mukaan itse valittua ja  kemiallisesti hankittua, eli mistä me voimme tietää kuka on todellinen blondi, kuka ei.  Anne-Mari vain on minusta yksi tapaamistani rotunsa puhtaimmista edustajista kun opin lyhyen tapaamisen aikana jotain hänen kyvystään nauraa itselleen ja siinä sivussa meille kaikille muille enemmän tai vähemmän tosikoille. 

torstai 19. marraskuuta 2015

Pärnä

Monissa blogeissani olen ohimennen maininnut nimen Heikki Pärnä. En ole kuitenkaan hänestä koskaan kirjoittanut kovinkaan paljoa, enimmäkseen maininnut hänet joissakin sivulauseissa eri yhteyksissä kirjoittaessani aivan muista ihmisistä, joiden elämään hän on tavalla taikka toisella ollut matkan varrella  vaikuttamassa. Ei niin, etteikö Heikki olisi ansainnut ihan omaa lukuaan kirjoituksissani jo aikoja sitten mutta hän on omalla persoonallaan aiheuttanut sen että, niin värikäs persoona kuin on ollutkin, hän on kuulunut ikään kuin välttämättömään kalustoon minun ja monen muun elämässä, eikä kai siksi ole saanut sitä asemaa muisteloissani, jonka omana itsenään olisi ansainnut. Oma itsensähän hän on ollut aina ja kaikissa tilanteissa. Ja vain sitä, eikä koskaan ole pyrkinytkään olemaan mitään muuta.

Tutustuin Heikkiin ensimmäisen kerran joskus 1990 luvun puolivälin paikkeilla jollain juniorien korkeushyppyleirillä Eerikkilän urheiluopistossa. Ensimmäinen muistikuvani hänestä on kun hän istui luentosalin nurkassa lattialla ja teki sieltä tarkentavia kysymyksiä. Monen mielestä varmaan nuo kysymykset olivat jopa tyhmän yksinkertaisia mutta minuun ne tekivät suuren vaikutuksen. On pakko myöntää että ihastuin välittömästi häneen tapaansa suhtautua lajiin ja sen oppimiseen. Hänellä oli jo siinä vaiheessa vankka koripallotausta mutta hän halusi kuitenkin tehdä uran yksilölajissa vain osoittaakseen itselleen että hän osaa ja pystyy ja haluaa kantaa vastuun vain itse omasta menestymisestään jos toki epäonnistumisistaankin.

Heikillä ei ollut siinä vaiheessa korkeushyppyvalmentajaa eikä hän heti halunnut tulla minunkaan valmennukseeni, vaan hän hankki itselleen toisen valmentajan ja saikin hyvän ja menestyneen sellaisen. Jostain syystä tuo yhteistyö ei oikein toiminut eikä tuloskaan ollut aivan sitä mitä hän halusi ja parin vuoden kuluttua kesken kilpailukauden hän pyysi minua apuun. Alku oli heti menestyksekäs ilman minun minkäänlaista ansiotani vaikka pienen kävelyn ja keskustelun jälkeen kisapaikan metsäpolulla tuloksena taisi olla uran ensimmäinen SM-mitali. Ehkä tuo keskustelu sitten tarjosi hänelle jotain sellaista, mitä hän ei ollut ennen saanut mutta siihen hän on vuosien varrella palannut lukemattomat kerrat kun on puitu hänen uransa vaiheita.

Yhteistyömme johti vuosien varrella kohtalaiseen kansalliseen menestykeen ja saavuttihan hän useita mitaleita niin juniorien SM-kisoissa kuin myös aikuisissa sekä hallissa että ulkoradoilla. Heikki oli tunnollinen harjoittelija. Hän noudatti kirjoitettuja ohjelmia pilkuntarkasti ja antoi harjoittelustaan myös täydellisen tarkkaa palautetta. Suorastaan surkuhupaisaa on se, että jos haluaa saada tietoja hänen harjoituskaverinsa Hanna Mikkosen harjoittelusta, pitää se etsiä Heikin harjoituspäiväkirjoista. Hannahan ei sellaisia koskaan pitänyt vaikka eiväthän he toki aivan samalla tavalla harjoitelleetkaan mutta Hannan menestyksen takana Heikki oli erittäin suurena mentorina ja innostajana ja ajoittain jopa ankarana entistä kovempien suoritusten vaatijana. Tiedän myös Hannan itsensä arvostavan tätä erittäin suuresti.

Ei Heikki välttämättä ollut mikään potentiaalinen arvokisamenestyjä mutta opiskeluaikansa hän pystyi käyttämään erittäin tehokkaasti harjoitteluun ja sen loppuvaiheissa hänen tuloksensa viittasivat lähes kansainvälisen tason tuloksiin. Kun hän sitten siirtyi työelämään, ei tuo kehitys enää jatkunutkaan ja se taas kertoo erittäin paljon hänen luontestaan. Hän sai alusta alkaen kohtalaisen vaativia projektiluonteisia töitä hoidettavakseen, paneutui niihin erittäin perusteellisesti ja sen seurauksena keskittyminen urheiluun ei enää ollutkaan riittävän voimakasta. Tätä muutosta olemme monta kertaa pohtineet. Olisiko jotain työelämään siirtyessä pitänyt tehdä toisin vai oliko tämä väistämätön askel nuoren miehen aikuistumisessa. Ehkä vähän toisin toimimalla olisi urheilijan ura jatkunut ylämäkeen mutta miten olisi silloin käynyt työn ja samoihin aikoihin perustetun perheen. Nämä ovat asioita, joiden kanssa monet muutkin kuin Heikki ovat joutuneet painiskelemaan kyllästymiseen asti. Kyllähän hän edelleen harjoittelee ja kilpailee kiusaten nuorempiaan vuosi toisensa perään jopa Kalevan Kisojen finaalissa ja rakkaimpana harrastuksena hänellä tänä päivänä on ikiaikainen haave tulla mäkihyppääjäksi. Eikä se enää ole edes haave vaan todellisinta totta, vaikka ei hän vielä pystykään asettamaan pitkäaikaisen idolinsa Janne Ahosen asemaa kyseenalaiseksi.

Me liikuimme vuosien varrella Heikin kanssa lukuisilla leirimatkoilla eri puolilla Eurooppaa, jos toki tietysti myös kotimaassa. Hänestä tuli aikojen kuluessa korkeuspiireissä erittäin pidetty persoona, suorastaan legenda. En tiedä ketään, jolla ei olisi Heikistä pelkästään hyviä muistoja, eikä vähiten se takia että hän osasi ja uskalsi asettaa itsensä alttiiksi erilaisille huvittaville tempauksille ja aiheutti niillä monenlaista hupia ympärillään eläville. Kyky nauraa itselleen oli hänelle hyvin voimakas ominaisuus vaikka hän ei koskaan suostunutkaan ymmärtämään miksi muut hänelle nauroivat. Näistä hänen tempauksistaan eri muodoissaan olisi kerrottavaa lukemattomat määrät mutta annan niiden kuitenkin jäädä vain paikalla olleiden muisteltaviksi.

Vaikka yhteistyömme päättyi yhteisellä päätöksellä jo muutama vuosi sitten, on ollut suorastaan liikuttavaa tuntea se suuri kiitollisuus, jota hän tuntee yhdessä kulkemaamme matkaa kohtaan hänen kaikista yhteydenotoistaan. Eikä tuo kiitollisuus ole suinkaan yksipuolista. Heikkihän jatkaa kuntonsa ylläpitämistä jota kai harjoitteluksikin vielä voi kutsua aika paljon niillä menetelmillä, joita me aikanaan vuosikaudet ylläpidimme. Jossain määrin hän jakaa kokemuksiaan myös junioreille erilaisissa koulutustilanteissa vaikka ei varsinaiseen valmentamiseen olekaan ryhtynyt. Ehkä sitten joskus kun kohta kahden lapsen isän perhe-elämä ja työ siihen antaa mahdollisuuden.


lauantai 7. marraskuuta 2015

Terva Enska

Olen vuosien ja erinäisten reissujen aikana törmännyt moninaisiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Täällä Malagan Churrianassa, kun nyt kohta kuukauden olen täällä oleskellut, on seinänaapurinani asustellut yksi kaikkein mielenkiintoisimmista. Yleensä mielenkiintoiset ja toisinaan tärkeiksikin osoittautuneet uudet tuttavuudet ovat jotenkin liittyneet urheiluun ja sen myötä valmennukseen. On ollut tässä nykytilanteessa antoisaa tutustua ihmiseen joka ei taida tietää urheilusta mitään, tai ei ainakaan väitä siitä mitään tietävänsä. Hänellä tuntuu kyllä olevan kosketuspintaa moniin elämän alueisiin ja hänen mielipiteensä monista asioista ovat jämäkän varmoja. Kun hän jotain sanoo, se on sitten siinä. Ei siitä sen enempää tarvitse keskustella. Oli hänen mielipiteensä muiden mielestä oikea tai väärä, ei hän alistu väittelemään asiasta josta on oman mielipiteensä luonut. Ja hyvä niin. Osaa hän toki kuunnella muitakin eikä aliarvioi muiden mielipiteitä ja hyväksyy kyllä saamansa uudenlaisen tiedon jos katsoo sen aiheelliseksi

Hän on Terva Enska, joka asustelee talvet täällä Churrianossa ja polttelee kesät tervaa Inarin korvessa ja on vannoutunut mersumies. Hän ajelee muutama viikko sitten täältä ostamallaan mersulla ja käy pari kertaa viikossa hoitelemassa ostoksensa paperiasioita kuntoon Malagan poliisiasemalla. Se vain ei tahdo millään onnistua kun hän tuntuu törmäävän kahteen pikkuasiaan, espanjalaiseen byrokratiaan ja omaan jossain määrin vajaaseen kielitaitoonsa. Enska nimittäin hoitaa asioitaan pelkästään suomen kielellä. Käyttää hän todella tiukoissa paikoissa toki apunaan minun valmentaja englantiani mutta niin kuin tiedetään, ei sekään kovin pitkälle tässä maassa riitä.

Enska on juttumiehiä, vaikka kai pohjimmiltaan lienee jonkin asteinen erakko. Hän viettää aikaansa mielellään omassa huoneessaan tai ajelee mersullaan ympäri kyliä. Niin hän kai tekee Inarissakin silloin kun tervanpoltoltaan joutaa. Me olemme tutustuneet lähes päivittäisillä kahvireissuillamme milloin mihinkin suuntaan. Juttelemme kahvikupin ääressä milloin mitäkin, pääasiassa ei juuri mitään kovin tärkeää. Kummallekin on luotu puhumisen lahja, ei niinkään kuuntelemisen mutta kyllä me jo näinä viikkoina olemme toisistamme jotain selvää saaneet. Luultavasti minua tuossa miehessä kiinnostaa juuri tuo tietty erakoituminen ja sitten toisaalta tilanteen osuessa kohdilleen, suuri seurallisuus. Vaikken itse itseäni varsinaiseksi erakoksi luonnehdikaan, olen kyllä elämäni varrella etsinyt ja saanut paljon voimaa elämääni kotini lähimetsästä. Kyllä minäkin olen osannut kannon päällä istumisen ja siinä suurien ajatusten synnyttämisen.

Enska tuntuu menneiden talvien aikana luoneen itselleen aikamoisen fanilauman tuolla Fuengirolan suomalaiskortteleissa. Tähän johtopäätökseen ei voi olla tulematta kun näkee joka toisen vastaantulijan häntä tervehtivän ja varsinkin naispuoliset tuntuvat hänestä erityisesti pitävän. Eipä siis ihme, että lähes jokaisella reissulla joku nuorempi tai vanhempi tyttönen käy häntä ohimennen puristelemassa jos ei oikein kunnolla halaamassa. Eikä toden totta Enska siitä tunnu pahastuvan. Kyllä kai se on tuo Lapin metsien patinoima ahavoituminen joka on tässä kohdin tehnyt tehtävänsä. Kuvaavaa hänen charmilleen lienee että eräänä iltana jopa navigaattorin naisääni ohjasi meidät yksityisen portin taakse.

Niin lumoava ja mielenkiintoinen hahmo kuin Enska onkin, ei hänestä kauheasti muutaman viikon tutustumisen jälkeen pysty kertomaan, koska vaikka ei varsinainen lappalainen olekaan, ei hän kauhean syvällisesti asioistaan kerro. Sen toki tiedän että hän on hankkinut insinöörin paperit yli viisikymppisenä ehkä vain sen takia että häntä suunnattomasti kiinnostavat kaikki laitteet, jotka moottorin voimalla liikkuvat edes lyhyenkin matkan. Sitä en tiedä onko tuosta koulutuksesta ollut mitään hyötyä sillä kyllä hän varmasti nuo asiat on oppinut käytännössä jo vuosia sitten.

Yle on tehnyt muutama vuosi sitten dokumentin hänestä ja jos jotakuta kiinnostaa sen katsominen sen löytää parhaiten googlettamalla haun Terva Enska.

torstai 22. lokakuuta 2015

Korkeushypyn harjoittelun perusteista

Julkaisin pari viikkoa sitten sekä YouTubessa, Googlessa että täällä blogissani joitakin harjoitusvideoita korkeushypyn harjoittelusta. Sain aika paljon palautetta ja asiaa koskevia kyselyjä lajin piirissä toimivilta valmentajilta ja osin myös erityisesti nuorten hyppääjien vanhemmilta. Aika monella tuntui olevan päällimmäisenä murheena ja ihmettelyn aiheena se kun lajivalmentaja Juha Isolehto oli samoihin aikoihin alkanut julkaista videoita omien urheilijoidensa syksyisestä harjoittelusta ja yhteyden ottajien mielestä meidän videoissamme oli jonkinasteinen ristiriita. Puhuttiin jopa erilaisista valmennuslinjoista ja erilaisesta lähestymistavasta koko lajiin. Päällisin puolin tilanne saattoi ehkä jossain määrin tuolta näyttääkin. Juha oli kuvannut omien aikuisten urheilijoidensa harjoituksia kokonaisuutena ja niistä näkyi erinomaisesti miten harjoitus eteni sen lisäksi että pääasiassa olivat tietysti tehdyt harjoitteet. Minä taas julkaisin pelkkiä yksittäisiä harjoitteita, jotka sellaisenaan suoraan eivät liittyneet mihinkään yksittäiseen harjoitukseen vaan pitempiaikaiseen oppimis- ja harjoitusprosessiin. Tätä yritin myös videoiden yhteydessä sanallisesti avata mutta en siinä ilmeisesti kaikilta osin onnistunut. Siksi päädyinkin poistamaan omat videoni, jotta ne eivät aiheuttaisi enempää vääränlaista ajattelua lajin systematiikasta ja käytetyistä harjoitusmetodeista. Olen toki jossain vaiheessa valmis niitä uudelleen julkaisemaan, jos asia katsotaan tarpeelliseksi lajin kehittämisen kannalta.

Kun tässä yhteydessä on pulpahtanut esiin hyvin voimakkaasti meidän vanhemman kaartin valmentajien yhteistyö tai oikeastaan sen oletettu puute ja monen mielestä siihen liittyvät toisistaan poikkeavat mielipiteet ja jopa täysin erilaiset harjoitusmetodit, haluan tässä yhteydessä korjata näitä olettamuksia ja luuloja jotka eivät todellakaan auta lajin kehittämisessä. Kun näiden julkaistujen videoiden perusteella nämä ristiriidat henkilöityvät erityisesti Juhaan ja minuun, haluan tässä yhteydessä vähän avata meidän taustojamme. Meidän yhteistyömme on alkanut melko tarkalleen 20 vuotta sitten ja jatkunut tähän päivään asti. Sen käynnistäminen ei alussa ollut kovinkaan yksinkertaista, lähinnä kovin erilaisista taustoistamme johtuen mutta hyvin nopeasti löysimme yhteisen linjan kehittää meille kummallekin niin rakasta lajia. Olemme käyneet lukemattomia keskusteluja lajin teoreettisista perusteista ja käytännön toteuttamisesta. Olemme toki olleet eri mieltä monta kertaa ja monista asioista mutta en pysty nimeämään yhtään asiaa, jossa käsityksemme kokonaan eroaisivat tai jossa emme hyväksyisi toistemme tekemistä omalla tavallaan. Toki me molemmat tiedämme ja olemme aina tienneet että niin tässä kuin kaikissa muissakin teknisissä lajeissa urheilijan pitää harjoitella monia asioita yksilöllisesti, omien mieltymystensä mukaan ja omia ominaisuuksiaan korostaen. Ei tämä ole laji jossa urheilijat vuodesta toiseen voivat harjoitella jonossa kuin  ankkalauma.
Yhteistyömme heräsi parhaimpaan kukkaansa niinä aikoina kun Hanna Mikkonen alkoi kehittyä lajin hallitsijaksi maassamme. Me leireilimme paljon ja Juha oli lukemattomia viikkoja, jos ei kuukausia mukana samoilla leireillä.  Hanna oli urheilija, joka myös leireillä halusi harjoitella pääasiassa yksin, eikä oikein sietänyt harjoituksissaan paikalla olijoiksi minun lisäkseni kuin pitkäaikaisen harjoituskaverinsa ja tsempparinsa Heikki Pärnän. Juha tiesi tämän ja hänen roolikseen muodostui hyvin nopeasti ulkopuolisen tarkkailijan ja kuvaajan rooli. En muista hänen koskaan harjoitustilanteessa kommentoineen suoraan Hannalle mitään vaan kaikki palaute tuli minulle ja minun kauttani Hannalle. Tämä oli erittäin toimiva malli meidän tapauksessamme ja sain kyllä päivittäin palautetta kaikesta tekemästämme. Jotain kertonee meidän luottamuksellisesta toiminnastamme se, kun Osku Torro oli tekemässä nousuaan lajin huipulle, jätti Juha hänet pariinkin otteeseen leirille minun valvontaani lähtiessään kotiin ennen meitä muita. Toki Osku oli siinä vaiheessa jo kokenut ja pitkään harjoitellut urheilija mutta tarvitsi kuitenkin tukea tekemisiinsä. Se että näissä tilanteissa ystävystyin myös Oskun kanssa ei varsinaisesti liity tähän tarinaan mutta kertoo omalta osaltaan siitä millä tasolla toimintamme eteni.

Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää sen suurimman eron, joka meillä valmennusmetodeissamme on, lienee kysymys siitä että Juha on aikaisemmin pääsääntöisesti valmentanut miehiä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ja minä taas naisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tiedän varsin hyvin että pojat ja miehet eivät ole naisista poiketen kovinkaan valmiita tekemään töitä minun mallini mukaisella taidosta ominaisuuksiin systeemillä. He haluavat mielellään toimia vähän enemmän toisin päin, erityisesti kun suomalaiseen harjoitteluun on jo kauan sitten pesiytynyt vähän liiankin suuri voiman ja ominaisuuksien ihannoiminen. Tässä helposti tullaan tilanteeseen että naiset ovat pikkaisen voimattomia ja miehet taas saman verran taidoiltaan huonompia. Toki tässä on kysymys suuresti myös valmentajan mieltymyksillä. En toki muista Juhan koskaan väheksyneen taidon merkitystä mutta ehkä lähestymistapa vielä nytkin kun hän valmentaa isossa määrin  naisia, saattaa olla vähän tuon suuntainen.


Kaiken kaikkiaan haluan nuorten urheilijoiden enemmän tai vähemmän nuorille ja kokemattomille valmentajille antaa  kehotuksen lähteä oman urheilijansa valmennukseen hyvin pitkälle hänen omista lähtökohdistaan ja erityisesti vahvuuksistaan. Kun joku linja on valittu, siitä pitää mahdollisimman johdonmukaisesti pitää kiinni mutta toisaalta pitää olla valmiuksia tehdä pieniä muutoksia silloin tällöin ja kuunnella suurin korvin ja avoimin mielin kokeneempia. En näe mielekkääksi lähteä vaihtamaan mitään harjoitussysteemiä kovin radikaalisti, puhumattakaan työntää urheilijaansa kokeneemman valmennukseen jos itsellä on pienikin mahdollisuus ja iso halu kehittää itseään. Jos näin ei tapahdu eikä näin uskalleta tehdä, ei meillä kohta ole enää valmentajia eikä lajitietämystä.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Minna ja Hanna

Olen kirjoitellut tätä blogiani reilut kolme vuotta välillä vähän satunnaisesti, välillä aktiivisemmin. Aiheet ovat liittyneet useimmiten urheiluun ja yhden elämän vaiheeni mukana oleskeluun Espanjassa. Kun taas olen tekemässä sinne muuttoa, tulee sieltä varmasti tekstiä elämästä ja olemisesta sekä ihmisistä ja ilmiöistä vieraassa mutta jo niin tutuksi tulleessa maassa. Kun olen käynyt läpi näitä tekstejäni, olen huomannut että aika vähän olen kertonut niistä tärkeistä ihmisistä, joiden kanssa olen vuosien varrella viettänyt aikaani harjoituskentillä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.
Olen ollut matkan varrella tekemisissä monien urheilijoiden kanssa. En vain omien valmennettavien, vaan myös monien muiden jotka ovat tulleet tutuiksi, jotkut jopa todellisiksi ystäviksi erinäisten matkojen ja erityisesti leirien puitteissa. Kaksi eniten valmentajan elämääni sisältöä tuonutta ovat olleet Minna Vehmasto ja Hanna Mikkonen. Hannahan tunnetaan nykyään Groblerina, eikä Minnakaan ole enää vuosiin ollut pelkkä Vehmasto mutta sellaisina minä heidät edelleen miellän ja tunnen. Kummankin kanssa tein työtä lähes vuosikymmenen, jopa vähän ylikin, jos toki täysin eri aikoihin. Molemmat olivat maatalon tyttöjä, Minna tuosta ihan naapuristani, Hanna taas kauempaa Ruovedeltä. Kumpikin sai innostuksensa urheiluun kotoaan, vaikka luulen kyllä että kummallekin se oli mitä suurimmassa määrin itsestä sisältäpäin kumpuavaa innostusta joka melko nopeasti ja nuorena muuttui suoranaiseksi intohimoksi, joka sittemmin ajoi heidät niin kansalliselle huipulle kuin kansainvälisillekin kentille.

Minna kuului siihen nuorten ryhmään, jonka vetämisestä koko minun valmentajaurani alkoi, mutta erottautui aika nopeasti oman lajinsa korkeushypyn, ensin junioritähdeksi joka paransi kaikkien juniorisarjojen Suomen ennätyksiä ja sittemmin hallitsi myös aika pitkään aikuisten tasolla lajiaan. Kaikki tämä jo 1970 – 80 luvulla, huippukauden osuessa 80 luvun ensimmäiselle puoliskolle. Hannan uran huippu taas ajoittui 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle vaikka saikin alkunsa jo vuosia aiemmin ja toi hänelle loistavaa menestystä jo juniorivuosina myös kansainvälisissä arvokilpailuissa. Tulipa hän eräänä vuonna kotiin jopa nuorten olympialaisten voittajana. Minna ei ennätyksistään huolimatta koskaan osallistunut nuorten arvokisoihin vaikka edellytyksiä jopa menestymiseen olisi parhaimmillaan ollut. Suurin syy tähän oli varmasti se että noita kisoja hänen aikanaan järjestettiin paljon harvemmin kuin nykyään ja jostain syystä kunto ei edellyttänyt osallistumista silloin kun kisoja oli. Hannahan osallistui nuorten arvokisoihin monta kertaa ja saavutti niissä useaan otteeseen finaalipaikkoja mutta ihan mitaleille eivät suoritukset riittäneet. Aikuisten kisoihin molemmat pääsivät aikanaan osallistumaan ja Minna sijoittui Helsingin MM-kisojen finaalissa kahdenneksitoista. Suomen mestaruuksia molemmat voittivat nuorten sarjoissa lukemattomat kerrat ja Kalevan kisoissakin Minna voitti kolme kertaa ja Hanna peräti yhdeksän. Molemmat aikakausinaan sellaisilla tuloksilla, joilla vielä tänä päivänä voitettaisiin mestaruuksia tai ainakin himmeämpiä mitaleita.

Kuten jo edellä selvisi, aloitin yhteistyön Minnan kanssa jo hänen vielä ollessaan hyvin nuori ja yhteistyömme jatkui uran loppuun asti, joskaan ei viimeisinä vuosina enää niin tiiviinä kuin uraa rakennettaessa ja sen ollessa parhaimmillaan. Tämä johtui pääosin siitä että polvivamman takia hän ei enää pystynyt harjoittelemaan aivan täysipainoisesti mutta halusi kuitenkin kilpailla kun se oli edelleen mahdollista ja palkitsevaa ja tässä vaiheessa oli mukaan tullut myös opiskelu. Toki me siinäkin vaiheessa vaihdoimme mielipiteitä harjoittelusta jos ei nyt ihan päivittäin niin kuitenkin säännöllisesti. Hanna taas aloitti uransa kotonaan Ruovedellä isä Ilpon innostavassa valmennuksessa ja kun minä hänet ensimmäisen kerran tapasin 15 vuotiaana, oli hän jo silloin erinomainen tekniikkataituri, joka tällä ominaisuudellaan eteni urallaan vähän liiankin helposti. Helposti siinä mielessä että lajin vaatimien fyysisten ominaisuuksien hankkiminen aloitettiin vähän liian myöhään ja ominaisuuksien lisääntymisen aiheuttamat tekniikan muutokset olivat jossain määrin vaikeita ja toivat mukanaan ikäviä loukkaantumisia. Yhteistyömme sekä Hannan että Ilpon kanssa oli pitkään puhelimessa käytyjä keskusteluja sekä yhteisiä leirejä niin kotimaassa kuin ulkomailla kunnes valmennusvastuu siirtyi kokonaan minulle Hannan muuttaessa Turkuun opiskelemaan. Mitä noihin vammoihin tulee, niin Minna loukkasi polvensa Kalifornian San Josessa leireiltäessä alustoilla, joita ei ollut ollenkaan tarkoitettu korkeushypyn harjoitteluun vaan polvi taipui hypyssä yli ja lumpion rustot hajosivat. Voidaan sanoa että se oli varsinaisesti uran päätepiste vaikka hän vielä kilpailikin muutaman vuoden melkeinpä vanhasta muistista. Kunnollinen harjoittelu ei enää ollut mahdollista. Hannan vammakierre johtui mielestäni ainakin osittain juuri tuosta mainitsemastani vaikeudesta muuttaa tekniikkaa ominaisuuksien lisääntyessä. Yksinkertaistettuna kyse oli vauhdin kaaren liian pienestä säteestä ja kun sitä yritettiin levittää Hanna menetti kaiken tuntemuksen suoritukseensa. Jälkikäteen ajatellen tuo asia olisi pitänyt korjata vaikka siinä olisi menetetty paljonkin aikaa. Näin ei tehty ja ne hänelle mahdolliset todella kovat tulokset jäivät tekemättä.

Tyyppeinä ja ihmisinä he olivat hyvin erilaisia niin ulkoiselta olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Minna oli ja on edelleen pitkä, hoikka ja suorastaan silloisen mittapuun mukaan korkeushyppääjän perustyyppi. Hanna taas melko lyhyt, erittäin kevytrakenteinen mutta pitkäjalkainen ja semmoisena paljon parempi tyyppinä kuin mitä pelkkä pituus antaisi olettaa. Minna oli hiljainen, ajoittain jopa vähän syrjään vetäytyvä mutta tilanteen niin vaatiessa jopa teräväsanainen. Hanna taas oli vilkas, erittäin sosiaalinen mutta harjoitustilanteissa usein suorastaan kärttyinen ja aika usein myös huonosti muita suvaitseva. Molemmille oli tyypillistä että he halusivat ja olivat tottuneet harjoittelemaan yksin tai jos välillä joku harjoituskaveri olikin, siitä aika helposti alkoi ilmetä ongelmia puolin tai toisin. Minna harjoitteli siis koko uransa ajan yksin vaikka leireillä yleensä oli paljon muitakin paikalla, mutta ei juurikaan korkeushyppääjiä. Hannalla oli harjoituskaverina koko Turussa oloajan Heikki Pärnä, jonka osuus hänen kehittymiselleen oli aivan avainasemassa. He tekivät jossain määrin samoja harjoitteitakin mutta Heikin ansioksi voidaan katsoa enemmän hyvä kannustaminen ja jopa vaatiminen kovempiin suorituksiin. Molempien harjoittelussa silmiinpistävää oli halu harjoitella kovaa ja intohimoisesti sekä hakeutua pitkiksi ajoiksi hyviin lämpimiin olosuhteisiin ja elää ajoittain hyvinkin askeettisissa olosuhteissa. Muistanpa eräänkin kuukauden mittaisen leirin Hannan kanssa kahdestaan toteutettuna jossa hänen pääasiallinen vapaa-ajan viettomuotonsa oli torakoiden tappaminen. Tuo kova halu ja intohimo menestyä aiheutti Hannalle jopa jossain määrin vaikeuksia opiskelujen loppuun saattamisessa kun vuosikausien leireilyjen takia tietyt kurssit tai niiden osat piti viimeisenä syksynä saada hoidetuksi.


Yhteensä näiden kahden nuoren naisen kanssa vietetyt lähes kaksi vuosikymmentä niin saleilla, kentillä kuin leireilläkin ovat antaneet minulle paljon erilaisia kokemuksia ja elämyksiä niin menestyksen kuin vastoinkäymisten hetkinä. Toivon ja uskon että heille kummallekin on noista ajoista jäänyt jotain käteen myös elämän myöhempiin vaiheisiin. En väitä että kaikki nuo hetket ja vuodet olisivat olleet pelkkää auvoista menestystä ja mukavaa oloa vaan joukkoon on mahtunut myös kiistoja ja erilaisia käsityksiä asioiden hoitamisesta ja elämästä yleensä. Urheilusta ja harjoittelusta olemme pääsääntöisesti olleet samaa mieltä ja uskon että myös heidän mielestään on kannattanut elää nuo vuodet niin kuin olemme ne eläneet ja yhteistä matkaamme kulkeneet. 

torstai 1. lokakuuta 2015

Rasismia vaiko ei kuitenkaan

On tullut aika kirjoittaa välillä vähän muusta kuin urheilusta, harjoittelusta, matkustelusta tai elämästä etelän auringossa Ei niin, ettenkö niistä taas tulevaisuudessa, jopa ihan lähisellaisessa kirjoittaisi mutta ehkä vähän uudella tavalla ja enemmän omista lähtökohdista kuin ennen ja ehkä vähän erilaisin silmin maailmaa tarkastelleena kuin aiemmin. Urheilusta itseasiassa jo vähän aloittelinkin ja vastaanotto ainakin lukijoiden määrästä päätellen on ollut ihan kiitettävä. Lisäksi olen jo jakanut muutamia harjoitusvideoita sekä YouTubessa että Googlen sivullani. Jotta olisi helpompi päättää mistä tulen kirjoittamaan ja mitä jakamaan, toivon saavani entistä enemmän palautetta. Mutta nyt asiaan.

En ole koskaan ollut tai en ainakaan myönnä olleeni rasisti. Olen tuntenut matkan varrella neekereitä ja kutsunut heitä oman nimensä lisäksi myös neekereiksi niinkuin he ovat itsekin tehneet. Samoin olen tuntenut vuosien varrella useita eri tavoilla sukupuolisesti suuntautuneita, eikä se ole ollut minulle mikään ongelma vaan rikkaus. Toki olen monta kertaa joutunut selittelemään sanomisiani ja mielipiteitäni nuorille innokkaille, esityisesti nuorille naisille, joiden mielestä olen, jos en muuta niin ikäni takia ainakin suvaitsematon. Itse en tuota myönnä sillä olen myös  tuossa läheisen kaupungin, nykyisen kotikaupunkini kaduilla tottunut näkemään maahanmuuttajia, pakolaisia tai mikä heidän tänne muuttamisensa syy sitten ikinä onkaan ollut. Ensimmäiset tummat pojat joskus vuosikymmeniä sitten olivat amerikkalaisia koripalloilijoita, jotka saavuttivat silloin jakamattoman suosion ainakin paikallisten nuorten ja vähän vanhempienkin naisten keskuudessa mutta kyllä me jossain määrin urheilulliset miehetkin heidän toimintaansa aika tarkkaan seurasimme. Vaikuttimet eivät kuitenkaan olleet ihan samat mutta kuitenkin.

Minua ei kauheasti liikuttanut edes tuossa kesän aikana alkanut keskustelu siitä että meille on tulossa pakolaisia tai turvapaikanhakijoita, mitä kukakin sitten lieneekään, vaan ajattelin monien muiden tavoin että jos sieltä nyt joku tänne asti viitsii ja haluaa tulla niin onhan meillä tilaa tässä avarassa maassamme. Eivät he myöskään tulisi minua mitenkään häiritsemään eivätkä ottamaan minulta mitään pois. Eivätkä ole ainakaan tähän mennessä myöskään niin tehneet. Enemmän minua häiritsi jo heti tuon muuton alkuvaiheessa alkanut suomalaisten keskinäinen kina. Kina siitä saako tänne tulla vai eikö saa ja se minua suuresti ihmetytti ja ärsytti, jossain vaiheessa jopa suorastaan suututti, että kansa alkoi jakautua kahtia. Asetelma oli se että jos et ole samaa mieltä kuin minä, olet huono ihminen ja toisinpäin. En minä vieläkään oikein osaa sanoa kumpi puoli on missäkin vaiheessa ollut oikeassa, kumpi väärässä.

Sitten vaan syksyn edetessä alkoi käydä niin että meille alkoi virrata laumoittain nuoria miehiä Irakista. Ei Syyriasta, mistä kaiken informaation mukaan piti tulla perheitä, naisia ja lapsia pakoon sotaa kotimaassaan. Se mikä minua ja useimpia muitakin ihmetytti, oli että he tulivat pääasiassa tai oikeastaan vain Tornion kautta. Sitä en ymmärrä, koska jos minä tulisin tai kun tulen Suomeen muuten kuin lentäen, tulen laivalla joko Saksasta tai Ruotsista. En minä ota taksia Tukholmasta ja aja sillä Haaparantaan. Ei minulla ole siihen varaa.

Jos meillä olisi sellainen tilanne tässä kotimaassamme, että täältä olisi pakko lähteä johonkin turvaan ja jos sitten raavaat miehetkin päättäisivät niin tehdä, en minä enkä usko että moni muukaan alkaisi ensimmäiseksi valittaa vaatimattomista asuinolosuhteista keskuksissa joihin meidät majoitettaisiin. En usko että me siinä tilanteessa kovin helposti menisimme näkälakkoonkaan jos emme saisi syödäksemme niitä kotoisia lihapullia ja perunaa joihin olemme tottuneet. Kyllä minä ihan vapaaehtoisillakin ulkomaanmatkoilla olen monta kertaa joutunut syömään ruokaa, joka ei ole maistunut aivan sellaiselta mihin olen kotona tottunut. Tai ei minua kukaan ole pakottanut mutta olen syönyt kuitenkin ja oppinut siinä samassa nauttimaan ulkomaisesta makujen maailmasta.

Pikkaisen ihmettelen tätä menoa mutta siitä huolimatta se siitä rasismista.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Korkeushypyn valmennuksesta

Aikoinaan ylläpidin kotisivuja, joissa julkaisin juttuja erinäisistä asioista, pääasiassa silloinkin urheilusta ja sitä sivuavasta jos toki paljosta muustakin. Kun minulta on aina silloin tällöin kyselty materiaalia korkeushypystä ja sen harjoittelusta ja asia tuli taas esille eilen illalla, tuli mieleeni että sellaistahan on pikkaisen jossain olemassa. Kaivelin tänään arkistojani ja sieltä löytyi tämä noin viisi vuotta sitten julkaistu tarina lähinnä lajin perusteista. Sitä oli tarkoitus jatkaa myöhemmin mutta lopetin sittemmin koko kotisivut ja asia unohtui. Eipä sitä jatkoa kyllä kukaan kauheasti pyydellytkään. Kun nyt kuitenkin tätä blogiani olen silloin tällöin kirjoitellut ajattelin tuon jutun tässä julkaista ja jos kiinnostusta ilmenee, voin sitä pikkuhiljaa jatkaa kun tuolla Espanjan talvessa varmasti siihen aikakin riittää.

Korkeushypyn valmennuksesta

Toisinaan minua on pyydetty kirjoittamaan näille sivuille käyttämästäni korkeushypyn  valmennussysteemistä. Olen suhtautunut asiaan melko vastahakoisesti, suorastaan kriittisesti, sillä mielestäni valmennusopit pitäisi hankkia asianmukaisilta kursseilta, joita liitto ansiokkaasti järjestää niin vasta aloitteleville kuin kokeneemmillekin valmentajille. En halua antaa mitään varsinaisia valmennusmalleja, suoranaisista ohjeista puhumattakaan. En myöskään halua astua liiton koulutusjärjestelmän tai koulutuksesta vastaavien valmentajien varpaille, vaan esitän omia näkemyksiäni niin lajissa menestystä haluavalta urheilijalta vaadittavista ominaisuuksista, kuin  myös keinoista joilla on mahdollista päästä haluttuihin tuloksiin. Toki tiedän, että hankittu valmentajakoulutus ei estä, eikä saa estää lajitiedon syventämistä mitä erilaisimmin keinoin. Olkootpa sitten kysymyksessä hyvinkin syvälliset keskustelut tai vaikka tällaiset sivutkin. Itse olen käynyt vuosien varrella lukemattomia keskusteluja lajin erilaisten auktoriteettien kanssa ja noukkinut tiedonjyväsiä aina kun niitä on ollut jostain saatavissa.

Miten löytää parhaat mahdolliset tyypit lajin pariin.

Hyvä kansainvälinen korkeushyppäjätyyppi on pääsääntöisesti pitkä, lähes langanlaiha ja   rento. Usein jopa  suorastaan velton oloinen. Suomalainen ei sitä välttämättä ole. Käsitykseni on, että meillä ei välttämättä arvosteta riittävästi tämäntyyppisiä ominaisuuksia, vaan enemmänkin kiinnitetään huomiota jäntevään urheilullisuuteen ja voimakkaaseen terävyyteen. Lasten ja nuorten kilpailuissa näkee usein, kuinka korkeushyppypaikalla kilpailevat aivan liian pienikokoiset mutta terävät tyypit, kun samaan aikaan heitä päätä pidemmät, varsinaiset lajin helmet, saavat toteuttaa itseään ihan jossain muussa lajissa. On totta, että pitkäraajaiset ja nopeasti kasvaneet lapset eivät ole koordinaatioltaan kaikkein parhaita, mutta oppivathan he pallon käsittelynkin niin kori- kuin lentopallossakin. Totta on myös kokemukseni mukaan se, että nämä pitkät hyvät tyypit joko osaavat lähes luonnostaan hypätä, tai sitten eivät koskaan sitä opi, eli hyviä tyyppejä on etsittävä erityisen tarkalla seulalla ja suurella asiantuntemuksella. Tässä etsimisessä näen ensiarvoisen tärkeänä, että seuratoimijat uskaltavat ottaa ennakkoluulottomasti yhteyttä lajista enemmän tietäviin valmentajiin ja tuoda lupauksiaan nähtäviksi. Tärkeitä ominaisuuksia lajiin sopivalle tyypille ovat tietty määrä rämäpäistä rohkeutta ja luontainen kimmoisuus, joustavuus ja notkeus, sekä luonnollisesti oma kiinnostus lajiin. On olemassa lapsia jotka haluavat hypätä korkeutta, toiset taas eivät sitä missään nimessä halua. Viime vuosina on yhdeksi lajin harrastamisen suurimmaksi esteeksi noussut kentille patjojen päälle rakennetut lukitut suojat. Tiedän varsin hyvin, miksi niitä on rakennettu, mutta päättäjien pitäisi miettiä keinoja, miten luontaisesti liikkuville lapsille voitaisiin järjestää mahdollisuus käyttää patjoja myös ohjattujen harjoitusten ulkopuolella. Yhteenvetona tästä tyyppikysymyksestä voitaneen sanoa, että kun on löytynyt mielellään muita kookkaampi, pikkaisen hontelo tyttö tai poika, joka mielellään viihtyy korkeuspaikalla, on meillä käsissämme tyyppi, jota voidaan helposti ohjata lajin saloihin.


Miten aloittaa lajin harjoittelu.

Urheilun kaikkien lajien harjoittelussa on ensiarvoisen tärkeää alkuvaiheessa suuri monipuolisuus. Lasten urheilukoulut luovat tänä päivänä erinomaisen pohjan tulevien urheilijoiden perustaitojen oppimiseen. Monipuolinen tekeminen antaa hyviä valmiuksia tulevaan varsinaiseen lajikohtaiseen harjoitteluun. Erityisen tärkeänä näen tässä vaiheessa notkeuden, liikkuvuuden ja koordinaation monipuolisen kehittämisen. Taito juosta rennosti ja hyvä vartalon hallinta ovat ominaisuuksia, jotka myöhemmin alkavassa varsinaisessa lajiharjoittelussa helpottavat suuresti niin korkeushypyn kuin muidenkin lajitaitojen oppimista. Erityisen tärkeänä näen myös tutustumisen ja osallistumisen muihin lajeihin hiihdosta pallopeleihin ja kaikkeen siltä väliltä. Minusta meillä on aivan liiaksi lajikateutta ja pidän suorastaan typeränä kieltää nuorta osallistumasta muiden lajien harjoitteluun. Monipuolisesti liikkumaan oppinut nuori kyllä valitsee lajinsa kunhan pystymme antamaan hänelle pätevää valmennusta ja mieleenpainuvia hetkiä oman lajimme parissa. Itse olen valmentanut vuosia urheilijaa, joka on aloittanut uransa koripalloilijana ja jatkaa pelaamista  edelleen, jopa aivan sarjatasolla. Siitä huolimatta hän on aina tuntenut itsensä ensisijaisesti korkeushyppääjäksi.

Varsinainen korkeuden lajiharjoittelu on mielestäni syytä aloittaa tekemällä paljon kokonaissuorituksia eli hyppäämällä. Vaikka pidänkin taitoa ja tekniikkaa lajin tärkeimpänä ominaisuutena, sen varsinaista harjoittamista ei pidä aloittaa liian aikaisin. Aluksi hyppääminen luontaisella tekniikalla on erityisen tärkeää ja on osoittautunut, että monet lajin taitajat ovat hypänneet koko uransa hyvin pitkälle luontaisesti opitulla tekniikalla. Tosin sitä on vuosien aikana monilta kohdiltaan muokattu, mutta kovinkaan suuria muutoksia ei ole tehty. Enemmänkin tekniset muutokset ovat olleet seurausta fyysisten ominaisuuksien, etenkin voiman lisääntymisestä. Tässä vaiheessa on varmasti syytä mainita yksi lajin valmennuksen tärkeimmistä ajatuksistani. Eli, taidon pitää kulkea aina ominaisuuksien edellä. Tämä tarkoittaa sitä, että oli sitten kyse tekniikka tai ominaisuusharjoittelusta, ensin opetellaan niin lajin kuin harjoitteidenkin tekniikka ja vasta sen jälkeen aloitetaan varsinainen ominaisuusharjoittelu. Erityisesti tämä korostuu voimaharjoittelussa, jossa tällä tavalla säästytään monilta taidon puutteen aiheuttamilta vammoilta.

Kaiken urheilemisen perusta on juoksu. Oli lajivalinta tulevaisuudessa mikä tahansa, pitää nuoren urheilijanalun oppia juoksemaan rennosti ja teknisesti oikein. Nimenomaan korkeushyppääjälle on olennaista osata juosta rennosti. Nopeus sinänsä ei ole hirveän määräävä tekijä. Paljon tärkeämpää on pystyä muuttamaan juoksun rytmiä ponnistukseen tultaessa, eli taito osata muuttaa vaakasuora nopeus räjähtäväksi liikkeeksi pystysuoraan ylös. Mielestäni on hyvinkin eri asia juosta lujaa kuin tuottaa hetkellisiä nopeita liikkeitä ja niitähän korkeushypyn ponnistusvaiheessa juuri tarvitaan. Yhteenvetona voidaan sanoa, että nuoren aloittaessa lajiin tutustumisen hänen pitää juosta paljon ja rennosti, tehdä paljon erilaisia hyppelyjä vaihtuvilla tehoilla sekä hypätä luontaisella tekniikalla, jota luonnollisesti pitää kokonaisuutena ohjata oikeaan suuntaan. Yksi lajin perusasioista on rytmi ja sen hallitseminen, miten sitä sitten nuorelle urheilijanalulle markkinoidaankin. Hyvä ystäväni ja jo melkein legenda korkeuspiireissä, Ilpo Mikkonen tarjoaa usein tanssia hyväksi avuksi tähän tarkoitukseen ja hän on sitä jossain määrin myös käyttänyt omassa valmennuksessaan. Yksi tehokas tapa jo hyvinkin nuorelle lienee aitajuoksu, jossa rytmi, suorastaan rytmitaju, on erittäin merkittävä asia. Lajiin tutustumisen peruspilareita on riman ylityksen opettaminen jo hyvin nuorena, sillä siinä epäonnistuminen saattaa hyvinkin helposti lopettaa kiinnostuksen lajiin, koska nykyrimatkin tuntuvat inhottavilta selän alla. Toisaalta vaikuttaa siltä, että luontaisille lahjakkuuksille tämä ei ole kovinkaan suuri ongelma, vaan he osaavat ylitystekniikan luonnostaan.

Seuraava askel.

 Kun nuori urheilija on oppinut lajisuorituksen suurin piirtein oikein, alkaa varsinainen paneutuminen lajin saloihin. Tämä tapahtuu yleensä noin 12-14 vuotiaana, hyvin paljon urheilijan motoorisesta kehityksestä riippuen. Tässä vaiheessa aloitetaan lajisuorituksen paloittelu osaharjoitteiksi. Näiden avulla opetellaan alkuvauhtia, askelmerkkien käyttöä, kaarrejuoksua, ponnistukseen tuloa, ponnistusta, maasta irtoamista, riman ylitystä ja vieläpä kasaan putoamistakin. Kun vielä näitäkin osioita, varsinkin tuloa ponnistukseen ja vaiheita juuri sen jälkeen paloitellaan pienempiin osiin, saadaan aikaan melkoinen  osaharjoitepaketti. Samaan aikaan näiden asioiden opettelun kanssa on syytä aloittaa myös voimaharjoittelu. Ei niin, että lähdetään heti lisäämään rautaa tankoon, vaan aivan yhtä perusteellisesti opettelemaan voimanhankinnan tekniikoita. Pääasialliset korkeushypyn voimanhankintaliikkeet ovat rinnalleveto ja jalkakyykky, varsinkin jälkimmäinen monine erilaisine versioineen. Näiden lisäksi voidaan tehdä monia erilaisia tukevia harjoitteita, joiden suunnittelua vain mielikuvitus voi rajoittaa. Tämän ikäkauden tärkein voimanhankintamuoto on vartalolihasten vahvistaminen. Niiden merkitys korostuu erityisesti kun tekniikan harjoittelussa edetään pidemmälle ja vartalo joutuu ottamaan vastaan entistä suurempia törmäyksiä. Omia valmennettaviani olen aina kehottanut tekemään 100 vatsa- ja selkäliikettä päivittäin muiden harjoitusten lisäksi esim. aamulla heti herättyä. Tästä on muodostunut tapa, jota on ylläpidetty koko uran ajan.


maanantai 21. syyskuuta 2015

Intohimo

Kirjoitin muutama päivä sitten Facebookseinälleni mielipiteeni suomalaisten naiskorkeushyppääjien mitoista, pituudesta, painosta ja iästä suhteessa Euroopan kärkihyppääjiin. Se herätti jonkin verran keskustelua mutta ei tuonut kuitenkaan mielestäni mitään kovin ratkaisevasti uutta lajin kehittämiseen meillä juuri nyt eikä oikein tulevaisuudessakaan. Valitettavasti minua jäi jossain määrin vaivaamaan siellä jossain sivulauseessa varovasti esiin tuotu ajatus siitä, että me nyt kertakaikkiaan olemme vähän eurooppalaisia lyhyempiä ja pyöreämpiä, eikä meillä oikein ole mahdollisuutta koulun, opiskelun ja vaativan työelämän takia täysipainoisesti urheilla enää aikuisiässä. Ei varsinkaan kun jo tyttösinä olemme muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta eurooppalaisia huonompia.

Tarkoitukseni oli tässä kohdin hieman syvällisemmin pohtia noita syitä ja asettaa ne ainakin osittain kyseenalaisiksi, koska uskon todella niin olevan. Hetki sitten aloin käydä läpi tuota keskusteluketjua mutta en päässyt kuin ensimmäiseen vastaukseen ja mieleni muuttui. Siinä pitkäaikainen hyvä ystäväni, valmentajakolleegani ja joissain tilanteissa myös veriviholliseni Matti Nieminen lausui minusta suuren lajia koskevan totuuden: "Mielestäni perusongelma on siinä, ettei nuorena jo päästä kunnon tuloksiin. On kova homma tehdä yli 20 vuotiaasta 170-175 tasoisista hyppääjästä 2 metrin hyppääjää. Minut tuntevat tietävät kuitenkin, että pidän sitä silti mahdollisena. Helppoahan se ei ole ja varsinkin urheilijan pitää olla tosi sitoutunut asiaan, koska on jo 20v 15-20cm jäljessä maailman lahjakkaimpia. Silloin pitää panostus olla yli 100% ja valtava kasa intohimoa. Kun se katoaa menee historian teon mahdollisuudetkin".

Olen täysin samaa mieltä. Jos tässä lajissa, miksei toki kaikessa urheilussa, ei ole kaiken muun pois sulkevaa intohimoa, ei voi tulla tuloksia puhumattakaan että voisi tehdä lajin historiaa. Ei riitä että minulla tai Matilla tai kellään muullakaan valmentajalla on intohimoa vaan sitä pitää löytyä nimenomaan urheilijalta. Ja niin kuin sanoin, sen pitää sulkea pois kaikki muu. Sille kaikelle muulle kyllä löytyy oma aikansa urheilun sivussa tai urheilun jälkeen. Tiedän että meillä on olemassa tällaisia urheilijoita. On aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan mutta tällä hetkellä tässä lajissa, naisten korkeushypyssä heitä ei ole. Minullakin on tällaisia urheilijoita ollut aikojen saatossa. Ei heille ole tarvinnut puhua harjoittelun kovuudesta tai asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta kerta toisensa jälkeen. Kun ne on kerran puhuttu, niitä on tinkimättömästi toteutettu. On onnistuttu ja epäonnistuttu, on kehuttu, on moitittu, on jopa joskus uhkailtu ja kiristetty mutta aina nuo kaikki toimenpiteet ovt ennemmin tai myöhemmin vieneet urheilijaa urallaan eteenpäin. Toki on asetettu valmennusoppien mukaisia tavoitteita, tehty suunnitelmia ja harjoiteltu säännöllisesti ja kovaa, joskus liiankin kovaa mutta kaiken yllä on ollut tuo Matin mainitsema intohimo.

Eihän tämä asia tietenkään ole minullekaan ollut vieras, kaikkea muuta, mutta jotenkin se tämän pohdiskelun yhteydessä on saanut aivan uudet mittasuhteet ja kun tarkemmin asiaa nyt mietin, en tuota niin tärkeää asiaa ole näissä ihan viimeisissä valmennettavissani oikein missään vaiheessa pystynyt tunnistamaan. Enemmänkin laskelmoitua virkamiesmäistä useamman elämänuran samanaikaista rakentamista. Sillä ei ole intohimon kanssa mitään tekemistä.

torstai 3. syyskuuta 2015

Huonostiko vai sittenkin hyvin

Näkyy taas olevan se aika vuodesta kun yleisurheiluihmiset pohtivat kuka pienemmissä, kuka isommissa ryhmissä ja jotkut jopa julkisesti sitä, miten huonosti meillä on mennyt ja miten voitaisiin systeemiä muuttaa jotta tulevaisuudessa menisi paremmin. Tuo huonosti meneminen on tietysti aika suhteellista ja näkemykset asiasta hyvinkin objektiivisia. Tällä hetkellä tuntuu melko yleisesti olevan päällimmäisenä huolenaiheena se, ettei meillä ollut Pegingissä yhtään sileiden ratamatkojen juoksijaa. Muutenhan kisamenestykseen voidaan olla kohtuullisen tyytyväisiä. Toki aina on niitä joille mikään ei riitä, tai ainakin jos menestystä tulee, se on tullut väärin keinoin. Minusta vähän nurinkurinen selitys on ollut rivien välistä luettuna se, kun kilpailijamaat ovat edes pikkaisen puhdistuneet dopingista, niin vain sen ansiosta ovat sijoitukset parantuneet ja niin kuin joidenkin kannanotoista olen ollut ymmärtävinäni ei se ole ollut todellista menestyksen paranemisesta. Onko taustalla pelko siitä että jonain päivänä kun kaikki urheilevat puhtaina, me voisimme olla yksi yleisurheilun suurista jälleen. Olisihan se todellinen nykypessimistin painajainen.

Vaan tuohon tilanteeseen on vielä pitkä matka ja nyt on aika pohtia keinoja päästä nykytilanteesta taas pikkaisen eteenpäin. Tämän keskustelun yhteydessä on heitetty vaihtoehtoina urheilijoiden ja valmentajien keskittämistä isoille paikkakunnille isoihin ryhmiin. Se on varmasti hyvä vaihtoehto, mutta aina on urheilijoita joilla ei ole halua tai mahdollisuutta muuttaa paikkakuntaa tai joskus voi olla niinkin, että sieltä vaihtoehtoiselta paikkakunnalta ei vaan kertakaikkiaan löydy yhtä tasokasta valmennusta. Tai sitten urheilija tietää että siellä olevan valmentajan kanssa kemiat eivät mitenkään toimi. Ajatus on hyvä ja kaunis mutta ei se voi olla ainoa mahdollisuus nyt eikä tulevaisuudessa. Onhan niitä kovia tuloksia tehty ennenkin ilman akatemioita, valmenuskeskuksia ja isoja valmennusryhmiä. Ymmärrän varsin hyvin tuon ryhmäharjoittelun junioreilla mutta aikuisurheilijoilla se kuullostaa kokoaikaisena muotona vähän kaukaa haetulta kun niitä aikuishuippuja ei pilvin pimein missään ole. Leirit ovat tietysti asia erikseen, mutta niillä, varsinkin viikonloppusellaisilla ei niin kauheasti ole tekemistä valmentautumisen kanssa. Enemmänkin ne ovat olleet perinteisesti ja edelleen testaustilaisuuksia ja niissä enemmän vain kartoitetaan missä kukakin sillä hetkellä menee.

Tuota ryhmäharjoittelua muutama vuosi sitten kokeilivat pikajuoksijat, eli juuri nuo nyt peräänkuulutetut sileiden juoksijat, tai ainakin osa heistä ja vieläpä toisella paljon puhutulla tavalla, eli viettivät aikaansa kuukausikaupalla hyvissä olosuhteissa Teneriffan lämmössä. Sen jälkeenhän tapahtui pikamatkoila selvää edistymista ja tietääkseni monet ovat edelleen viettäneet paljon aikaa samoissa maisemissa, joskaan eivät ihan samalla tavalla isossa ryhmässä. Miksi näin on, sitä en tiedä mutta arvaan että yksi syy voi olla että kyseessä ovat kuitenkin toistensa kilpailijat. Itse olen törmännyt tuohon samaan ongelmaan eräissä tapauksissa omien urheilijoitteni kanssa. Ei ole varmasti kovin helppoa asua pitkään kilpailijansa kanssa samoissa tiloissa varsinkin kun saman lajinkaan urheilijat eivät aina ole luonteeltaan ihan samanlaisia. Valitettavasti isossa ryhmässä harjoiteltaessa tuntuu vammoja syntyvän hieman normaalia enemmän ehkä siksi, että rasituksen määrittely jokaiselle juuri sopivaksi on melko haastavaa. Varsinkin silloin kun kaveri vieressä menee koko ajan pikkaisen karkuun.

Paljon on myös puhuttu rahasta ja varsinkin sen puutteesta. Minua hieman ihmetyttää että siitä valittajat heittävät kuitenkin vaihtoehtoina harjoituspaikoiksi Etelä-Afrikkaa ja Amerikan eri keskuksia. Jos unohdetaan yliopistot ja niiden mahdollisuudet joillekin, kuitenkin aika harvoille, niin kokemuksesta tiedän että halvempiakin vaihtoehtoja hyvine olosuhteineen on tarjolla vaikka kuinka paljon. Kysymys on mielestäni enemmän siitä kuinka paljon urheilijoilla on halua panostaa uraansa ja viettää aikaansa noissa paikoissa. En todellakaan tarkoita etteikö Etelä-Afrikan Potchefstroom tai Pretoria olisi loistavia harjoituspaikkoja mutta valitettavasti kuukausi siellä maksaa saman kuin kolme kuukautta Kanarialla puhumattakaan vaikkapa manner Espanjassa. Toki edellyttäen jotain muuta asumismuotoa kuin hotellia.

Eli, kun näissä keskusteluissa taas kerran on kritisoitu melko ankaralla kädellä nykyliiton päättäjiä ja vähän entisiäkin, olen sitä mieltä että asiat voidaan melko pitkälle hoitaa itse mallikkaaasti varsinkin silloin kun liiton mahdollinen tuki on nopeasti nautittu ja siirrytään käyttämään itse hankittuja varoja ja jos olen ollenkaan oikein ymmärtänyt, kun urheilija hoidetaan arvokisakuntoon omilla hienoilla systeemeillä, tulee liitto mukaan kustannuksiin edelleen takautuvasti. Näin on ainakin ennen tehty ja olenpahan itsekin valmentajan päässyt tuon kokemaan.

perjantai 28. elokuuta 2015

Uudet tuulet, vanhat keinot

Kolea, auringoton paria viime viikkoa lukuunottamatta ja ajoittain kostea kesä on takana. Tai oikeastaan sellaistahan tämä on ollut viime kesästä lähtien. Minä tosin, niinkuin varmaan moni muukin omilla lomamatkoillaan, pääsin nauttimaan lämpimästä auringosta parillakin keväisellä leirimatkalla. Kun myös yleisurheilun kotimainen kilpailukausi alkaa paria viikonloppua lukuunottamatta olla ohi, eivätkä ne minulle enää tarjoa järin suuria elämyksiä niinkuin ei ole tarjonnut oikeastaan koko kesäkään, olen tehnyt ratkaisuni ja vuokrannut taas viime talvesta poiketen itselleni asunnon talveksi Espanjasta. Tai oikeastaan vasta varmuuden vuoksi pariksi kuukaudeksi kun olen menossa uuteen paikkaan, tosin äärimmäisen tuttuihin maisemiin. Jos tuntuu ettei paikka olekaan mieleinen, on mahdollisuus vielä ennen joulua palata takaisin kotumaahan tai hakea uusi asunto. Kaksi vuotta sitten Tarragonassa oli tilanne toinen, kun vuokrauksessa auttoi luotettava tuttava ja sain asunnon jossa todella viihdyin yli talven. Nyt tuota mahdollisuutta ei enää ole ja päädyin matkaamaan 500 kilometriä etelämmäksi Malagan seudulle. Sinne missä niin monet muutkin suomalaiset talviaan viettävät tai asuvat siellä ihan pysyvästi.

Kaksi vuotta sitten lähtiessäni oli yhtenä tärkeänä asunnon valintaperusteena myös se, että pystyin siellä majoittamaan valmentamiani urheilijoita ja tarjoamaan heille kunnolliset harjoitusmahdollisuudet. Nyt valintani oli täysin itsekäs. Ei ole tarkoituskaan majoittaa sinne ketään muuta. No ok, jos omat lapset sinne haluavat tulla käymään niin kyllähän sopu antaa tilaa mutta ulkopuolisille ei siellä ole tilaa vaan tulen asumaan pienessä yksiössä kohtuullisin eläkeläisille sopivin kustannuksin. Luksuksena tietysti on asunnon pihalta löytyvä puulämmitteinen suomalainen sauna.

Miksi sitten ei enää urheilijoita vaikka melkein kivenheiton päässä olisivat käytössä aurinkorannikon tämän hetken parhaat harjoituspaikat. Siksi että ei ole enää valmennettavia urheilijoita. Tämä kesä kilpailuineen on ollut minulle täydellisen epäonnistumisen aikaa eikä urheilijakaan tunnu enää olevan kovin tyytyväinen saamiinsa palveluihin enkä minäkään saavutettuihin tuloksiin. Ei voi olla tyytyväinen jos toistuvasti kilpailuissa jää senttikaupalla harjoituksissa tehdyistä tuloksista huolimatta siitä että kaikki arvot kertovat yhtä kovasta kunnosta kuin aikoinaan valmentamillani urheilijoilla, jotka sentään tekivät Suomen ennätyksiä, voittivat kotimaisia mestaruuksia ja osalistuivat arvokisoihin niin, että olivat kisoihin mennessä osallistumiseen oikeuttavassa kunnossa. Kyllä hekin joskus epäonnisttuivat ja hyväksyivät olevansa juuri sillä hetkellä huonoja. Nykypäivänä jopa tuo huonouden myöntäminen tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa vaikka minusta meillä jokaisella on niin hyvät kuin huonot hetkemme. Onneksi tilanne on siinä mielessä helppo että me molemmat tunnumme olevan sitä mieltä että yhteinen tie on käyty loppuun. Minä siirryn tästäkin eläkkeelle ja urheilija hakee itselleen jostain ja jossain vaiheessa uuden ja tehokkaamman valmannuksen. Toivon todella että hän onnistuu ratkaisuissaan, sillä tiedän hänellä olevan mahdollisuuksia paljon parempaan kuin mihin me onistuimme pääsemään. Toki siihen pääseminen vaatii myös ison joukon muutoksia omaan ajatusmaailmaan ja elämänarvoihin. Tai sitten pitää keskittyä aivan tosissaan opiskeluun kun siihen kuitenkin on valtavasti edellytyksiä ja sitä kautta on saavutettavissa varmasti paljon paremmat asemat elämässä kuin urheilemalla.

Se mikä tässä on surullista ja vähän ihmetystä herättävää, on se että tämä oli ensimmäinen vuosi kun ei tullut kehitystä tuloksiin ja välittömästi ollaan tilanteessa että mikään ei enää oikein onnistu. Asioista tuntuu olevan jopa vaikea puhua. Toki minunkin pitää myöntää kohtalaisen suuri turhautumiseni tilanteeseen mutta tiedän kyllä että nykyaikana ei valmentaja saa epäonnistua. Näinhän minulle on käynyt ja se siitä.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Hurjaa menoa

Kolmeviikkoinen leiri täällä Espanjan Benidormissa alkaa olla viimeistä viikonloppuaan vaille valmis. Harjoittelu on sujunut erinomaisesti suunnitelmien mukaan vaikka kelit eivät olekaan meitä hellineet aivan niin kuin olimme odottaneet ja niinkuin olisi ollut mahdollista. Tosin kaikki harjoitukset on tehty juuri niinkuin oli suunniteltu suurinpiirtein Suomen kesää vastaavissa tai välillä pikkaisen viileämmissä keleissä. Sade ei kuitenkaan onneksi ole vieraillut treeneissämme pientä tihkua lukuunottamatta kertaakaan. Olemme siis päässeet tekemään omaa hallikauden jälkeistä perusharjoitteluamme kotimaahan verrattuna varsin mukavasti ja asunto maisemineen on suorastaan loistava. Tai siis asunto lähinnä normaali mutta sijainti kaupungin rantamaisemineen suorastaan henkeä salpaava. Harjoituskenttähän on jo vuosien varrelta tuttu Alfas De Piin mondo, johon sisäänpääsy on ilmaista ja kaikki välineet pikkaisen vajavainen punttisali mukaanlukien, ovat vapaasti käytettävissä.

Oman harjoittelun oheen ovat oman mielenkiintonsa tuoneet ryhmä venäläisiä korkeushyppääjiä omalla peruskuntokauden leirillään. Eikä ihan mikä tahansa ryhmä Tarkemman tutkistelun jälkeen selvisi että ryhmän valmentajana toimii Klugin niminen entinen korkeushyppääjä, joka on voittanut kultaa Sydneyn olympialaisissa. Ja urheilijoina muuan Ivan Ukhov ja Svetlana Shkolina, joka on maailmanmestari Moskovasta ja pronssimitalisti Lontoon olympialaisista ja Ukhovin meriitithän tuntee jokainen, joka edes pikkaisen seuraa yleisurheilua. Parin viime päivän perusteella tuntuu että Shkolina on juuri nyt jostain syystä sairastuvalla tai ei vaan ole osunut muiden mukana saman aikaan meidän kanssamme kentälle. Joukon täydentää muutama meille tuntemattomaksi jäänyt kohtalaisen kovan oloinen hyppääjä, joista heistäkin näkyy osa kuluneiden kahden viikon aikana poistuneen telakalle huollettaviksi.

Enpä yhtään ihmettele että tuota poistumaa on jonkin verran tullut kun tämän päiväiseen aamuharjoitukseen sisältyi jo parin kilometrin lämmittelyjuoksun lisäksi noin pari tuhatta osaharjoitetta ja muutama kymmen sadan metrin vetoja. Siis todella pari tuhatta. Alkuverryttelyn he tekevät jostain syystä mondolla niin että suorat juostaan reippaasti ja kaarteet hissutellen. Sen jälkeen siirrytään nurmelle, jossa toinen pitkä sivu tehdään osaharjoitteita ja toinen sivu juostaan melko reippaasti ja tätä jatkuu usean kierroksen ajan. Sarjojen välillä käydään kentän päädyssä tekemässä epämääräinen määrä vartaloliikkeitä ja kuntopallon heittelyä. Ja sitten taas uudelle kierrokselle. Iltapäivällä sitten homma jatkui samalla systeemillä mutta osarit oli muutettu kinkoiksi ja loikiksi joita kertyi hyvinkin tuollaiset viisisataa ja toinen sivu tietysti juosten. Mukana oleva hieman nuorempi naishyppääjä sai vielä palkinnoksi yhden ylimääräisen kierroksen kun erehtyi lepäämään polvillaan viimeisen loikkajakson päätteeksi. Eikä tämä kai kenellekään olisi mikään ylipääsemätön harjoitus mutta kun ainakin tuo aamupäiväosio on toistunut joka päivä kun me olemme olleet paikalla samaan aikaan täysin samanlaisena.

Mitä me tästä kaikesta sitten olemme oppineet. Ainakin sen että ajatukseni erittäin kovasta harjoittelusta myös tässä lajissa on oikea,jos halutaan päästä maailman huipulle. Toisaalta myös Viivi tuntuu saaneen omaan harjoitteluunsa uusia vaikutteita ainakin sikäli että viime päivinä hän on toistuvasti pystynyt voittamaan itsensä. Omaa harjoittelua emme ole mitenkään muuttaneet mutta tiettyjä vaikutteita tulevaan on todellakin saatu. Olenhan minä ennenkin ollut näkemässä maailman huippujen harjoittelua mutta en itseasiassa koskaan ennen juuri peruskuntokaudella. Siksi tämä hurja meno on pikkaisen yllättänyt. Aika näyttää mitä nämä kokemukset poikivat.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Vain yksi päivä

Aika mielenkiintoinen päivä ja itseasiassa vähän päivää pitempikin jakso täällä Benidormissa alkaa olla hampaiden pesua vaille valmis. Harjoittelu on tänään ja kaikkina näinä päivinä sujunut erinomaisesti. Valmentaja voi olla tyytyväinen urheilijansa tekemisiin, urheilijan mielipiteestä valmentajan tekemisiin ei koskaan voi olla ihan yhtä varma.Ainoa murhe tai ainakin pikkaisen harmillinen asia on viime päivinä ollut sää,
joka ei ole meitä suosinut niin kuin olisimme halunneet. Olemme toki saaneet nauttia pahimmillaan suurinpiirtein suomalaisen kesän lämpötiloista sadekuuroineen mutta emme sellaisesta hellivästä lämmöstä mitä täältä tulimme hakemaan. Vai tulimmeko viime vuoden kokemusten perusteella. Toki totuuden nimessä pitää sanoa että vuosi sitten Tarragonassa kelit olivat paremmat kuin ovat nyt täällä mutta olihan sielläkin epävakaisia jaksoja jolloin harjoituksia jouduttiin pikkaisen soveltamaan. Toki tämänpäiväinen harjoitus tehtiin erinomaisissa olosuhteissa joskaan ei missään helteisessä auringon paisteessa.

Kun loppupäiväksi jäi sitten aikaa ruhtinaallisesti, vietin sitä usealla eri tavalla. Aika pitkään vietin aikaani rantakuppilassa keskustellen itseni kanssa urheilijan kehittymisen filosofiasta. Se on aina ollut yksi mieliaiheistani mutta erikoisen mielenkiintoiseksi se on tullut nyt kun urheilijani on tullut siihen ikään kun kehittymisen eteen joudutaan ihan tosissaan tekemään töitä ja tekemään todellisia valintoja omassa elämässä. Tuo työn tekeminen on tietysti se, johon minulla on mahdollisuus vaikuttaa mutta nuo muut elämän valinnat kuuluvat alueeseen, joka menee minun vaikutusvaltani ulkopuolelle. Toki voin tehdä hyviä ehdotuksia mutta päätöksentekoon en oikeastaan voi enkä kai loppupeleissä haluakaan vaikuttaa. Jokainen meistä kai kuitenkin on oman elämänsä herra joka valinnat tekee. Totuuden nimessä pitää sanoa että tällä kerralla kuitenkin mietin asiaa enemmän urheilulliselta, eli siltä kannalta, johon minulla on mahdollisuus ja johon minun odotetaan vaikuttavan. Tämä siksi, että tämä leiri niinkuin koko talvinen harjoittelu hallikauden kilpailuineen on antanut ennusmerkkejä siitä että jotain entistä parempaa saattaa olla odotettavissa. Mutta niinhän se on urheilussa aina että tuntuu paremmalta kuin koskaan ennen, etkä kuitenkaan voi koskaan tietää mitä tuleman pitää. Kaikenkaikkiaan tällaisten pitkien leirien suuri ansio piilee siinä, että ne antavat mahdollisuuden pohtia ja tehdä asioita, jotka kotioloissa eivät vaan jostain syystä tule mieleen, tai ainakaan ympäristö niiden pohtimiseen ei ole yhtä innostava. Ja että totuus ei kenellekään hämärtyisi, kaiken tämän miettimiseen tarvittiin vain yksi euron Mahou.

Seuraava päivään mahtuva aktiviteetti oli somessa täysin vieraan henkilön kanssa käyty keskustelu Venäjän uhasta Suomelle ja Naton tarpeellisuudesta. En yleensä mielelläni osallistu tällaisiin keskusteluihin ehkä siitä syystä että aikoinaan kunnalispolitiikassa ollessani totesin sen minulle täysin sopimattomaksi ja kiinnostamattomaksi elämänalueeksi. En todellakaan osaa sanoa minkälaisen uhan Venäjä meille tällä hetkellä asettaa. Varmaan kukaan muukaan ei sitä osaa sanoa, mutta en todellakaan voi ymmärtää sitä asennetta että me emme voi mitenkään tulla toimeen ilman ulkopuolista apua. Ei kai tilanne kuitenkaan niin paha voi olla, vaikka meidän viimeaikaiset johtajamme ovat niin ajoittain antaneet ymmärtääkin. Jos näin on, kai he sitten suuressa viisaudessaan olisivat asialle myös jotain tehneet, jos olisivat osanneet.

Kun nämä mietteet ja keskustelut olin saanut kunniakkaasti päätökseen seurasi varsinainen illan clou. Ensin biljardi naapuribaarissa urheilijan kanssa. Turpiin tuli niin että paukkui. Toki siinä oli itsellänikin osuutta kun panin pussiin niin maukkaasti pussin suulla olleen väärän värisen pallon. Pussitus toki oli hieno mutta... Seuraava nöyryytys tuli kotiin palattua yatsissa niinkuin viimeaikoina on ollut tapana. Ei mitään mahdollisuuksia. Toivottavasti kuitenkin kaikki tämä omalta osaltaan vaikuttaa kohottavasti neidin itseluottamukseen ja uskoon tulevista tuloksista. Jos näin on, otan miellläni vastaan kaikki häviöt. Jopa suoranaiset nöyryytykset.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Periaatteista

Kirjoitinpa tuossa tänään iltapäivällä päivityksen Facebookiin ja saamastani palautteesta päätellen osuin monessakin mielessä arkaan kohtaan. Päivitykseni koski viikonloppuna Tampereella käytävien halli SM-kisojen valmentajien sisäänpääsystä vaadittavaa pääsymaksua. Maksuhan ei ole suuren suuri eikä varmasti horjuta kenenkään taloutta. Ei maksajien eikä kilpailun järjestäjien. Asiasta vaan on vuosien varrella syntynyt minulle ja tiedän että monelle muullekin jonkinasteinen periaatekysymys. Aikoinaan kun ensimmäisiä kertoja joskus vuonna 1970 ja jotain olin mukana Kalevan kisoissa, oli itsestään selvää että urheilijoiden henkilökohtaiset valmentajat olivat jos eivät nyt aivan kutsuvieraina, niin ainakin hyvin arvostettuina toinen toistaan ammattitaitoisempina kisavieraina likimain haluamillaan paikoilla suorituspaikkojen lähellä. Näin oli erityisesti isommilla paikkakunnilla. Pienemmissä kaupungeissa saattoi silloinkin joku innokas järjestysmies käyttää valtaansa yrityksin estää meidän lappukaulaisten kulku tietyillä reiteillä.

Viime vuosina on tuohon ikiaikaiseen etuuteen alettu puuttua vuosi vuodelta enenevässä määrin. Viimeksi muutama vuosi sitten Turussa tuo asia oli hoidettu mallikkaasti niin, että kisakansliasta jokainen henkilökohtainen valmentaja sai kuitattua itselleen akreditoinnin yhden urheilijansa nimellä. Jos urheilijoita oli enemmän, kuten minullakin silloin oli, merkattiin myös muiden kohdalle kortti saaduksi. Viime vuonna Kuopiossa tilanne oli samanlainen, paitsi ei tarkistettu montako urheilijaa kullakin siellä oli. Ja tässähän jäi tietysti elämään monien järjestäjien pelkäämä väärinkäytösten mahdollisuus. Sitä tosin käytetään ja on käytetty hyvin härskisti seurojen huoltajakorttien avulla. Kyllä minä ymmärrän että järjestäjät haluavat myydä pääsylippuja taloutensa turvaamiseksi ja olen ehdottomasti sitä mieltä että sellaisten valmentajien, joilla ei ole kisoissa urheilijaa, pitää maksaa itse lippunsa. Samoin en ole koskaan hyväksynyt tuota huoltajakorteilla pelaamista vaikka olen olosuhteiden pakosta joskus joutunut siihenkin oallistumaan.

Tästä asiasta on useaan otteeseen keskusteltu järjestäjien ja jopa liiton hallituksen jäsenten kanssa. Järjestäjät tietysti vetoavat myymättä jääneisiin lippuihin ja hallituksen jäsenet taas siihen että liitolla ei mukamas ole mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Miksei muka ole? Liitto kai on se joka myöntää kaikille kisoille järjestämisluvan, myös SM-kisoille. Pitää myös muistaa että urheilijat maksavat osanottomaksun jokaisesta osallistumastaan lajista ja mitä he sillä saavat. Mitalin, jos siihen pystyvät, ei todellakaan mitään muuta. Kaikesta muusta he maksavat erikseen. No ok, suihkussa saa sillä rahalla käydä. Me valmentajat harvoin käymme edes järjestäjien suihkussa mutta monasti kyllä syömme järjestäjien ravintoloista ostamaamme ruokaa, kahvia ja niitä kuuluisia kisamakkaroita. Kaiken kukkuraksi aika moni meistä seuraa ainoastaan urheilijansa suorituksia jä hänen lajiaan ja katsoo sitten illalla hotellissa tai kotona teksti-tvstä muiden lajien tulokset.

En olisi kirjoittanut tätä blogia enkä edes päivitystäni facebookiin jos olisin tiennyt kuinka paljon pahaa mieltä sillä aiheutin. Uskomattomalta tuntuu se palautteen määrä jonka olen saanut sekä facen yksityisviesteinä että jopa sähköposteina. Niiden pääasiallinen viesti on ollut se, että kyllä meidän pitää tehdä valmennustyömme, myös kilpailujen katsominen omalla kustannuksellamme ilman mitään etuuksia.Jos oikein muistan oli samaisessa facebookissa noin viikko sitten pitkä keskustelu ja suoranainen itku siitä että niin urheilijoille kuin valmentajille ei makseta työstään ja sen takia urheilijoita menetetään muihin lajeihin. En voi muuta kuin pyytää anteeksi aiheuttamaani pahaa mieltä ja traumaa niin monelle ammattiveljelle.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Huomioita Suomen talvessa

On kulunut runsaasti aikaa siitä kun viimeksi päivitin tätä blogiani. Liian runsaasti Äsken kun pitkästä aikaa selasin blogin tilastoja, huomasin että lukijoita olisi ollut uusillekin teksteille ja niiden puutteessa on selailtu vanhoja. Kiitos siitä. Tähän vaikenemiseeni syynä lienee vietetty aika täällä kotimaassa ja elämän kulkeminen vanhoja tuttuja ratojaan. Saattaa tuntua että viime talven Espanjassa vietetyt kuukaudet toivat elämään jotain sellaista että tämä kotimainen harmaa talvisää saa mielen perusteellisesti tylsistymään. Tämä ei kylläkään pidä paikkaansa, koska täällähän ovat ne vuosien varrella tutuiksi tulleet rutiinit ja päivittäiset tekemiset ja ympärillä pyörivät ihmiset. Toki entisestään selvemmäksi on käynyt se, että pitkä talvi espanjalaisessa ympäristössä vahvisti suuresti jo aiemminkin kokemaani käsitystä eteläeurooppalaisten positiivisemmasta suhtautumisesta kaikkeen ympärillään tapahtuneeseen. Tuo asenteiden erilaisuus ei vielä keväällä kotiin paluun jälkeen, eikä tietysti vielä kesälläkään tullut aivan niin voimakkaana esiin kuin syksyllä ja nyt talvella. Juuri nyt kun kuuntelee ihmisiä, selailee lehtiä tai liikkuu somen ihmeellisessä maailmassa, tuntuu välillä että meillä kaikki asiat ovat huonosti. Ikäänkuin odottelemassa lopullista tuhoa.

Maan hallitus karkuun lähteneine ministereineen, ihmisten lisääntyvä eriarvoisuus ja työttömyys, huono lumeton ja lämmin talvi etelässä ja suuret lumimasssat pohjoisempana, Ukrainan kriisi ja sen mukanaan tuoma venäjäkammo ja monet muut toistaan tärkeämmät ja vaikeammat asiat. Onneksi sentään esiin putkahti vieläkin tärkeämpi asia, joka sai meidät suomalaiset täydellisesti pois tolaltaan. Kun joku jossain uskaltaa ehdottaa keskioluen siirtämistä takaisin Alkoon tai sen laimentamista, ollaan tekemisissä sen luokan asian kanssa että se saa kaikki muut ongelmat ja vaikeudet unohtumaan ja kansa löytää yhtenäisyyden ikään, sukupuoleen tai varallisuuteen katsomatta. Uskontokin tähän asiaan on voimakkaasti sekoitettu mutta kai enemmän yhtenäisyyttä rikkovana. Nyt kun tuo asia lienee tältä erää loppuun käsitelty, voidaan taas siirtyä normaaliin päiväjärjestykseen ja hetken rauhoittumisen jälkeen taas uppoutua normaaleihin arkipäivän ongelmiin.

Urheilussa taitavat tämän talven suurimmat menestykset tähän asti tulla....niin mistä? Hiihto ja mäkihyppy eivät ennen reilun viikon kuluttua alkavia MM-kisoja ole muutamaa hailakkaa välähdystä lukuunottamatta antaneet yhtään mitään. Mäkihyppy vieläkin vähemmän. Kiira Korpi väläytti mutta sairastui. Ikävä kyllä sellaista sattuu ja se vaikuttaa ensi talvenkin osallistumisoikeuteen suomalaisten osalta. Alppihiihdon MM-kisoissa on kaksi suomalaista 20 parhaan joukossa suurpujottelun ensimmäisen kierroksen jälkeen. Toivottavasti kisan jälkeenkin. Tuo toinen kierros alkaa aivan kohta. Yleisurheilussa ovat pääsääntöisesti nuoret naiset tehneet kovaa jälkeä heti hallikauden alussa. Ei kilpailua ettei Suomen ennätystä on ollut tahti, eikä juniorien maailmantilastojakaan ole kauheasti kunnioitettu. Tämä siitä huolimatta että varsinkin somessa on paljon kirjoitettu ja otettu kantaa naisurheilijoiden ulkonäköpaineisiin. Ei välttämättä niiden, jotka ovat menestyneet, vaan niiden jotka sitä eivät juuri nyt ole tehneet. Samaisessa somessa on varsinnkin valmentajapalstoilla jaksettu vääntää kyllästymiseen asti valmentajien huonoista työolosuhteista ja tietysti olemattomista palkoista ja aivan viime aikoina ovat urheilijat sekaantuneet keskusteluun vertailemalla ansioitaan jopa junioripalloilijoiden saamiin palkkioihin.

Tässä muutamia huomioita talven varrelta ja näistä olisi varmasti paljonkin kirjoiteltavaa tulevina aikoina mutta minäpä leikinkin kokoomusministeriä ja pyyhin Suomen loskat kengistäni, pakkaan laukkuni ja häivyn kolmen viikon kuluttua viettämään kevättä etelän lämpöön.