Minna ja Hanna

Olen kirjoitellut tätä blogiani reilut kolme vuotta välillä vähän satunnaisesti, välillä aktiivisemmin. Aiheet ovat liittyneet useimmiten urheiluun ja yhden elämän vaiheeni mukana oleskeluun Espanjassa. Kun taas olen tekemässä sinne muuttoa, tulee sieltä varmasti tekstiä elämästä ja olemisesta sekä ihmisistä ja ilmiöistä vieraassa mutta jo niin tutuksi tulleessa maassa. Kun olen käynyt läpi näitä tekstejäni, olen huomannut että aika vähän olen kertonut niistä tärkeistä ihmisistä, joiden kanssa olen vuosien varrella viettänyt aikaani harjoituskentillä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Olen ollut matkan varrella tekemisissä monien urheilijoiden kanssa. En vain omien valmennettavien, vaan myös monien muiden jotka ovat tulleet tutuiksi, jotkut jopa todellisiksi ystäviksi erinäisten matkojen ja erityisesti leirien puitteissa. Kaksi eniten valmentajan elämääni sisältöä tuonutta ovat olleet Minna Vehmasto ja Hanna Mikkonen. Hannahan tunnetaan nykyään Groblerina, eikä Minnakaan ole enää vuosiin ollut pelkkä Vehmasto mutta sellaisina minä heidät edelleen miellän ja tunnen. Kummankin kanssa tein työtä lähes vuosikymmenen, jopa vähän ylikin, jos toki täysin eri aikoihin. Molemmat olivat maatalon tyttöjä, Minna tuosta ihan naapuristani, Hanna taas kauempaa Ruovedeltä. Kumpikin sai innostuksensa urheiluun kotoaan, vaikka luulen kyllä että kummallekin se oli mitä suurimmassa määrin itsestä sisältäpäin kumpuavaa innostusta joka melko nopeasti ja nuorena muuttui suoranaiseksi intohimoksi, joka sittemmin ajoi heidät niin kansalliselle huipulle kuin kansainvälisillekin kentille.

Minna kuului siihen nuorten ryhmään, jonka vetämisestä koko minun valmentajaurani alkoi, mutta erottautui aika nopeasti oman lajinsa korkeushypyn, ensin junioritähdeksi joka paransi kaikkien juniorisarjojen Suomen ennätyksiä ja sittemmin hallitsi myös aika pitkään aikuisten tasolla lajiaan. Kaikki tämä jo 1970 – 80 luvulla, huippukauden osuessa 80 luvun ensimmäiselle puoliskolle. Hannan uran huippu taas ajoittui 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle vaikka saikin alkunsa jo vuosia aiemmin ja toi hänelle loistavaa menestystä jo juniorivuosina myös kansainvälisissä arvokilpailuissa. Tulipa hän eräänä vuonna kotiin jopa nuorten olympialaisten voittajana. Minna ei ennätyksistään huolimatta koskaan osallistunut nuorten arvokisoihin vaikka edellytyksiä jopa menestymiseen olisi parhaimmillaan ollut. Suurin syy tähän oli varmasti se että noita kisoja hänen aikanaan järjestettiin paljon harvemmin kuin nykyään ja jostain syystä kunto ei edellyttänyt osallistumista silloin kun kisoja oli. Hannahan osallistui nuorten arvokisoihin monta kertaa ja saavutti niissä useaan otteeseen finaalipaikkoja mutta ihan mitaleille eivät suoritukset riittäneet. Aikuisten kisoihin molemmat pääsivät aikanaan osallistumaan ja Minna sijoittui Helsingin MM-kisojen finaalissa kahdenneksitoista. Suomen mestaruuksia molemmat voittivat nuorten sarjoissa lukemattomat kerrat ja Kalevan kisoissakin Minna voitti kolme kertaa ja Hanna peräti yhdeksän. Molemmat aikakausinaan sellaisilla tuloksilla, joilla vielä tänä päivänä voitettaisiin mestaruuksia tai ainakin himmeämpiä mitaleita.

Kuten jo edellä selvisi, aloitin yhteistyön Minnan kanssa jo hänen vielä ollessaan hyvin nuori ja yhteistyömme jatkui uran loppuun asti, joskaan ei viimeisinä vuosina enää niin tiiviinä kuin uraa rakennettaessa ja sen ollessa parhaimmillaan. Tämä johtui pääosin siitä että polvivamman takia hän ei enää pystynyt harjoittelemaan aivan täysipainoisesti mutta halusi kuitenkin kilpailla kun se oli edelleen mahdollista ja palkitsevaa ja tässä vaiheessa oli mukaan tullut myös opiskelu. Toki me siinäkin vaiheessa vaihdoimme mielipiteitä harjoittelusta jos ei nyt ihan päivittäin niin kuitenkin säännöllisesti. Hanna taas aloitti uransa kotonaan Ruovedellä isä Ilpon innostavassa valmennuksessa ja kun minä hänet ensimmäisen kerran tapasin 15 vuotiaana, oli hän jo silloin erinomainen tekniikkataituri, joka tällä ominaisuudellaan eteni urallaan vähän liiankin helposti. Helposti siinä mielessä että lajin vaatimien fyysisten ominaisuuksien hankkiminen aloitettiin vähän liian myöhään ja ominaisuuksien lisääntymisen aiheuttamat tekniikan muutokset olivat jossain määrin vaikeita ja toivat mukanaan ikäviä loukkaantumisia. Yhteistyömme sekä Hannan että Ilpon kanssa oli pitkään puhelimessa käytyjä keskusteluja sekä yhteisiä leirejä niin kotimaassa kuin ulkomailla kunnes valmennusvastuu siirtyi kokonaan minulle Hannan muuttaessa Turkuun opiskelemaan. Mitä noihin vammoihin tulee, niin Minna loukkasi polvensa Kalifornian San Josessa leireiltäessä alustoilla, joita ei ollut ollenkaan tarkoitettu korkeushypyn harjoitteluun vaan polvi taipui hypyssä yli ja lumpion rustot hajosivat. Voidaan sanoa että se oli varsinaisesti uran päätepiste vaikka hän vielä kilpailikin muutaman vuoden melkeinpä vanhasta muistista. Kunnollinen harjoittelu ei enää ollut mahdollista. Hannan vammakierre johtui mielestäni ainakin osittain juuri tuosta mainitsemastani vaikeudesta muuttaa tekniikkaa ominaisuuksien lisääntyessä. Yksinkertaistettuna kyse oli vauhdin kaaren liian pienestä säteestä ja kun sitä yritettiin levittää Hanna menetti kaiken tuntemuksen suoritukseensa. Jälkikäteen ajatellen tuo asia olisi pitänyt korjata vaikka siinä olisi menetetty paljonkin aikaa. Näin ei tehty ja ne hänelle mahdolliset todella kovat tulokset jäivät tekemättä.

Tyyppeinä ja ihmisinä he olivat hyvin erilaisia niin ulkoiselta olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Minna oli ja on edelleen pitkä, hoikka ja suorastaan silloisen mittapuun mukaan korkeushyppääjän perustyyppi. Hanna taas melko lyhyt, erittäin kevytrakenteinen mutta pitkäjalkainen ja semmoisena paljon parempi tyyppinä kuin mitä pelkkä pituus antaisi olettaa. Minna oli hiljainen, ajoittain jopa vähän syrjään vetäytyvä mutta tilanteen niin vaatiessa jopa teräväsanainen. Hanna taas oli vilkas, erittäin sosiaalinen mutta harjoitustilanteissa usein suorastaan kärttyinen ja aika usein myös huonosti muita suvaitseva. Molemmille oli tyypillistä että he halusivat ja olivat tottuneet harjoittelemaan yksin tai jos välillä joku harjoituskaveri olikin, siitä aika helposti alkoi ilmetä ongelmia puolin tai toisin. Minna harjoitteli siis koko uransa ajan yksin vaikka leireillä yleensä oli paljon muitakin paikalla, mutta ei juurikaan korkeushyppääjiä. Hannalla oli harjoituskaverina koko Turussa oloajan Heikki Pärnä, jonka osuus hänen kehittymiselleen oli aivan avainasemassa. He tekivät jossain määrin samoja harjoitteitakin mutta Heikin ansioksi voidaan katsoa enemmän hyvä kannustaminen ja jopa vaatiminen kovempiin suorituksiin. Molempien harjoittelussa silmiinpistävää oli halu harjoitella kovaa ja intohimoisesti sekä hakeutua pitkiksi ajoiksi hyviin lämpimiin olosuhteisiin ja elää ajoittain hyvinkin askeettisissa olosuhteissa. Muistanpa eräänkin kuukauden mittaisen leirin Hannan kanssa kahdestaan toteutettuna jossa hänen pääasiallinen vapaa-ajan viettomuotonsa oli torakoiden tappaminen. Tuo kova halu ja intohimo menestyä aiheutti Hannalle jopa jossain määrin vaikeuksia opiskelujen loppuun saattamisessa kun vuosikausien leireilyjen takia tietyt kurssit tai niiden osat piti viimeisenä syksynä saada hoidetuksi.

Yhteensä näiden kahden nuoren naisen kanssa vietetyt lähes kaksi vuosikymmentä niin saleilla, kentillä kuin leireilläkin ovat antaneet minulle paljon erilaisia kokemuksia ja elämyksiä niin menestyksen kuin vastoinkäymisten hetkinä. Toivon ja uskon että heille kummallekin on noista ajoista jäänyt jotain käteen myös elämän myöhempiin vaiheisiin. En väitä että kaikki nuo hetket ja vuodet olisivat olleet pelkkää auvoista menestystä ja mukavaa oloa vaan joukkoon on mahtunut myös kiistoja ja erilaisia käsityksiä asioiden hoitamisesta ja elämästä yleensä. Urheilusta ja harjoittelusta olemme pääsääntöisesti olleet samaa mieltä ja uskon että myös heidän mielestään on kannattanut elää nuo vuodet niin kuin olemme ne eläneet ja yhteistä matkaamme kulkeneet.