Korkeushypyn harjoittelun perusteista

Julkaisin pari viikkoa sitten sekä YouTubessa, Googlessa että täällä blogissani joitakin harjoitusvideoita korkeushypyn harjoittelusta. Sain aika paljon palautetta ja asiaa koskevia kyselyjä lajin piirissä toimivilta valmentajilta ja osin myös erityisesti nuorten hyppääjien vanhemmilta. Aika monella tuntui olevan päällimmäisenä murheena ja ihmettelyn aiheena se kun lajivalmentaja Juha Isolehto oli samoihin aikoihin alkanut julkaista videoita omien urheilijoidensa syksyisestä harjoittelusta ja yhteyden ottajien mielestä meidän videoissamme oli jonkinasteinen ristiriita. Puhuttiin jopa erilaisista valmennuslinjoista ja erilaisesta lähestymistavasta koko lajiin. Päällisin puolin tilanne saattoi ehkä jossain määrin tuolta näyttääkin. Juha oli kuvannut omien aikuisten urheilijoidensa harjoituksia kokonaisuutena ja niistä näkyi erinomaisesti miten harjoitus eteni sen lisäksi että pääasiassa olivat tietysti tehdyt harjoitteet. Minä taas julkaisin pelkkiä yksittäisiä harjoitteita, jotka sellaisenaan suoraan eivät liittyneet mihinkään yksittäiseen harjoitukseen vaan pitempiaikaiseen oppimis- ja harjoitusprosessiin. Tätä yritin myös videoiden yhteydessä sanallisesti avata mutta en siinä ilmeisesti kaikilta osin onnistunut. Siksi päädyinkin poistamaan omat videoni, jotta ne eivät aiheuttaisi enempää vääränlaista ajattelua lajin systematiikasta ja käytetyistä harjoitusmetodeista. Olen toki jossain vaiheessa valmis niitä uudelleen julkaisemaan, jos asia katsotaan tarpeelliseksi lajin kehittämisen kannalta.

Kun tässä yhteydessä on pulpahtanut esiin hyvin voimakkaasti meidän vanhemman kaartin valmentajien yhteistyö tai oikeastaan sen oletettu puute ja monen mielestä siihen liittyvät toisistaan poikkeavat mielipiteet ja jopa täysin erilaiset harjoitusmetodit, haluan tässä yhteydessä korjata näitä olettamuksia ja luuloja jotka eivät todellakaan auta lajin kehittämisessä. Kun näiden julkaistujen videoiden perusteella nämä ristiriidat henkilöityvät erityisesti Juhaan ja minuun, haluan tässä yhteydessä vähän avata meidän taustojamme. Meidän yhteistyömme on alkanut melko tarkalleen 20 vuotta sitten ja jatkunut tähän päivään asti. Sen käynnistäminen ei alussa ollut kovinkaan yksinkertaista, lähinnä kovin erilaisista taustoistamme johtuen mutta hyvin nopeasti löysimme yhteisen linjan kehittää meille kummallekin niin rakasta lajia. Olemme käyneet lukemattomia keskusteluja lajin teoreettisista perusteista ja käytännön toteuttamisesta. Olemme toki olleet eri mieltä monta kertaa ja monista asioista mutta en pysty nimeämään yhtään asiaa, jossa käsityksemme kokonaan eroaisivat tai jossa emme hyväksyisi toistemme tekemistä omalla tavallaan. Toki me molemmat tiedämme ja olemme aina tienneet että niin tässä kuin kaikissa muissakin teknisissä lajeissa urheilijan pitää harjoitella monia asioita yksilöllisesti, omien mieltymystensä mukaan ja omia ominaisuuksiaan korostaen. Ei tämä ole laji jossa urheilijat vuodesta toiseen voivat harjoitella jonossa kuin  ankkalauma.

Yhteistyömme heräsi parhaimpaan kukkaansa niinä aikoina kun Hanna Mikkonen alkoi kehittyä lajin hallitsijaksi maassamme. Me leireilimme paljon ja Juha oli lukemattomia viikkoja, jos ei kuukausia mukana samoilla leireillä.  Hanna oli urheilija, joka myös leireillä halusi harjoitella pääasiassa yksin, eikä oikein sietänyt harjoituksissaan paikalla olijoiksi minun lisäkseni kuin pitkäaikaisen harjoituskaverinsa ja tsempparinsa Heikki Pärnän. Juha tiesi tämän ja hänen roolikseen muodostui hyvin nopeasti ulkopuolisen tarkkailijan ja kuvaajan rooli. En muista hänen koskaan harjoitustilanteessa kommentoineen suoraan Hannalle mitään vaan kaikki palaute tuli minulle ja minun kauttani Hannalle. Tämä oli erittäin toimiva malli meidän tapauksessamme ja sain kyllä päivittäin palautetta kaikesta tekemästämme. Jotain kertonee meidän luottamuksellisesta toiminnastamme se, kun Osku Torro oli tekemässä nousuaan lajin huipulle, jätti Juha hänet pariinkin otteeseen leirille minun valvontaani lähtiessään kotiin ennen meitä muita. Toki Osku oli siinä vaiheessa jo kokenut ja pitkään harjoitellut urheilija mutta tarvitsi kuitenkin tukea tekemisiinsä. Se että näissä tilanteissa ystävystyin myös Oskun kanssa ei varsinaisesti liity tähän tarinaan mutta kertoo omalta osaltaan siitä millä tasolla toimintamme eteni.

Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää sen suurimman eron, joka meillä valmennusmetodeissamme on, lienee kysymys siitä että Juha on aikaisemmin pääsääntöisesti valmentanut miehiä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ja minä taas naisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tiedän varsin hyvin että pojat ja miehet eivät ole naisista poiketen kovinkaan valmiita tekemään töitä minun mallini mukaisella taidosta ominaisuuksiin systeemillä. He haluavat mielellään toimia vähän enemmän toisin päin, erityisesti kun suomalaiseen harjoitteluun on jo kauan sitten pesiytynyt vähän liiankin suuri voiman ja ominaisuuksien ihannoiminen. Tässä helposti tullaan tilanteeseen että naiset ovat pikkaisen voimattomia ja miehet taas saman verran taidoiltaan huonompia. Toki tässä on kysymys suuresti myös valmentajan mieltymyksillä. En toki muista Juhan koskaan väheksyneen taidon merkitystä mutta ehkä lähestymistapa vielä nytkin kun hän valmentaa isossa määrin  naisia, saattaa olla vähän tuon suuntainen.

Kaiken kaikkiaan haluan nuorten urheilijoiden enemmän tai vähemmän nuorille ja kokemattomille valmentajille antaa  kehotuksen lähteä oman urheilijansa valmennukseen hyvin pitkälle hänen omista lähtökohdistaan ja erityisesti vahvuuksistaan. Kun joku linja on valittu, siitä pitää mahdollisimman johdonmukaisesti pitää kiinni mutta toisaalta pitää olla valmiuksia tehdä pieniä muutoksia silloin tällöin ja kuunnella suurin korvin ja avoimin mielin kokeneempia. En näe mielekkääksi lähteä vaihtamaan mitään harjoitussysteemiä kovin radikaalisti, puhumattakaan työntää urheilijaansa kokeneemman valmennukseen jos itsellä on pienikin mahdollisuus ja iso halu kehittää itseään. Jos näin ei tapahdu eikä näin uskalleta tehdä, ei meillä kohta ole enää valmentajia eikä lajitietämystä.