Intohimo

Kirjoitin muutama päivä sitten Facebookseinälleni mielipiteeni suomalaisten naiskorkeushyppääjien mitoista, pituudesta, painosta ja iästä suhteessa Euroopan kärkihyppääjiin. Se herätti jonkin verran keskustelua mutta ei tuonut kuitenkaan mielestäni mitään kovin ratkaisevasti uutta lajin kehittämiseen meillä juuri nyt eikä oikein tulevaisuudessakaan. Valitettavasti minua jäi jossain määrin vaivaamaan siellä jossain sivulauseessa varovasti esiin tuotu ajatus siitä, että me nyt kertakaikkiaan olemme vähän eurooppalaisia lyhyempiä ja pyöreämpiä, eikä meillä oikein ole mahdollisuutta koulun, opiskelun ja vaativan työelämän takia täysipainoisesti urheilla enää aikuisiässä. Ei varsinkaan kun jo tyttösinä olemme muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta eurooppalaisia huonompia.

Tarkoitukseni oli tässä kohdin hieman syvällisemmin pohtia noita syitä ja asettaa ne ainakin osittain kyseenalaisiksi, koska uskon todella niin olevan. Hetki sitten aloin käydä läpi tuota keskusteluketjua mutta en päässyt kuin ensimmäiseen vastaukseen ja mieleni muuttui. Siinä pitkäaikainen hyvä ystäväni, valmentajakolleegani ja joissain tilanteissa myös veriviholliseni Matti Nieminen lausui minusta suuren lajia koskevan totuuden: "Mielestäni perusongelma on siinä, ettei nuorena jo päästä kunnon tuloksiin. On kova homma tehdä yli 20 vuotiaasta 170-175 tasoisista hyppääjästä 2 metrin hyppääjää. Minut tuntevat tietävät kuitenkin, että pidän sitä silti mahdollisena. Helppoahan se ei ole ja varsinkin urheilijan pitää olla tosi sitoutunut asiaan, koska on jo 20v 15-20cm jäljessä maailman lahjakkaimpia. Silloin pitää panostus olla yli 100% ja valtava kasa intohimoa. Kun se katoaa menee historian teon mahdollisuudetkin".

Olen täysin samaa mieltä. Jos tässä lajissa, miksei toki kaikessa urheilussa, ei ole kaiken muun pois sulkevaa intohimoa, ei voi tulla tuloksia puhumattakaan että voisi tehdä lajin historiaa. Ei riitä että minulla tai Matilla tai kellään muullakaan valmentajalla on intohimoa vaan sitä pitää löytyä nimenomaan urheilijalta. Ja niin kuin sanoin, sen pitää sulkea pois kaikki muu. Sille kaikelle muulle kyllä löytyy oma aikansa urheilun sivussa tai urheilun jälkeen. Tiedän että meillä on olemassa tällaisia urheilijoita. On aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan mutta tällä hetkellä tässä lajissa, naisten korkeushypyssä heitä ei ole. Minullakin on tällaisia urheilijoita ollut aikojen saatossa. Ei heille ole tarvinnut puhua harjoittelun kovuudesta tai asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta kerta toisensa jälkeen. Kun ne on kerran puhuttu, niitä on tinkimättömästi toteutettu. On onnistuttu ja epäonnistuttu, on kehuttu, on moitittu, on jopa joskus uhkailtu ja kiristetty mutta aina nuo kaikki toimenpiteet ovt ennemmin tai myöhemmin vieneet urheilijaa urallaan eteenpäin. Toki on asetettu valmennusoppien mukaisia tavoitteita, tehty suunnitelmia ja harjoiteltu säännöllisesti ja kovaa, joskus liiankin kovaa mutta kaiken yllä on ollut tuo Matin mainitsema intohimo.

Eihän tämä asia tietenkään ole minullekaan ollut vieras, kaikkea muuta, mutta jotenkin se tämän pohdiskelun yhteydessä on saanut aivan uudet mittasuhteet ja kun tarkemmin asiaa nyt mietin, en tuota niin tärkeää asiaa ole näissä ihan viimeisissä valmennettavissani oikein missään vaiheessa pystynyt tunnistamaan. Enemmänkin laskelmoitua virkamiesmäistä useamman elämänuran samanaikaista rakentamista. Sillä ei ole intohimon kanssa mitään tekemistä.