Aikoinaan ylläpidin kotisivuja, joissa
julkaisin juttuja erinäisistä asioista, pääasiassa silloinkin urheilusta ja
sitä sivuavasta jos toki paljosta muustakin. Kun minulta on aina silloin
tällöin kyselty materiaalia korkeushypystä ja sen harjoittelusta ja asia tuli
taas esille eilen illalla, tuli mieleeni että sellaistahan on pikkaisen jossain
olemassa. Kaivelin tänään arkistojani ja sieltä löytyi tämä noin viisi vuotta
sitten julkaistu tarina lähinnä lajin perusteista. Sitä oli tarkoitus jatkaa
myöhemmin mutta lopetin sittemmin koko kotisivut ja asia unohtui. Eipä sitä
jatkoa kyllä kukaan kauheasti pyydellytkään. Kun nyt kuitenkin tätä blogiani
olen silloin tällöin kirjoitellut ajattelin tuon jutun tässä julkaista ja jos
kiinnostusta ilmenee, voin sitä pikkuhiljaa jatkaa kun tuolla Espanjan talvessa
varmasti siihen aikakin riittää.
Korkeushypyn valmennuksesta
Toisinaan
minua on pyydetty kirjoittamaan näille sivuille käyttämästäni korkeushypyn valmennussysteemistä. Olen suhtautunut asiaan
melko vastahakoisesti, suorastaan kriittisesti, sillä mielestäni valmennusopit
pitäisi hankkia asianmukaisilta kursseilta, joita liitto ansiokkaasti järjestää
niin vasta aloitteleville kuin kokeneemmillekin valmentajille. En halua antaa
mitään varsinaisia valmennusmalleja, suoranaisista ohjeista puhumattakaan. En
myöskään halua astua liiton koulutusjärjestelmän tai koulutuksesta vastaavien
valmentajien varpaille, vaan esitän omia näkemyksiäni niin lajissa menestystä
haluavalta urheilijalta vaadittavista ominaisuuksista, kuin myös keinoista joilla on mahdollista päästä
haluttuihin tuloksiin. Toki tiedän, että hankittu valmentajakoulutus ei estä,
eikä saa estää lajitiedon syventämistä mitä erilaisimmin keinoin. Olkootpa
sitten kysymyksessä hyvinkin syvälliset keskustelut tai vaikka tällaiset
sivutkin. Itse olen käynyt vuosien varrella lukemattomia keskusteluja lajin
erilaisten auktoriteettien kanssa ja noukkinut tiedonjyväsiä aina kun niitä on
ollut jostain saatavissa.
Miten löytää parhaat mahdolliset tyypit lajin pariin.
Hyvä kansainvälinen
korkeushyppäjätyyppi on pääsääntöisesti pitkä, lähes langanlaiha ja rento. Usein jopa suorastaan velton oloinen. Suomalainen ei
sitä välttämättä ole. Käsitykseni on, että meillä ei välttämättä arvosteta
riittävästi tämäntyyppisiä ominaisuuksia, vaan enemmänkin kiinnitetään huomiota
jäntevään urheilullisuuteen ja voimakkaaseen terävyyteen. Lasten ja nuorten
kilpailuissa näkee usein, kuinka korkeushyppypaikalla kilpailevat aivan liian
pienikokoiset mutta terävät tyypit, kun samaan aikaan heitä päätä pidemmät,
varsinaiset lajin helmet, saavat toteuttaa itseään ihan jossain muussa lajissa.
On totta, että pitkäraajaiset ja nopeasti kasvaneet lapset eivät ole
koordinaatioltaan kaikkein parhaita, mutta oppivathan he pallon käsittelynkin
niin kori- kuin lentopallossakin. Totta on myös kokemukseni mukaan se, että
nämä pitkät hyvät tyypit joko osaavat lähes luonnostaan hypätä, tai sitten
eivät koskaan sitä opi, eli hyviä tyyppejä on etsittävä erityisen tarkalla
seulalla ja suurella asiantuntemuksella. Tässä etsimisessä näen ensiarvoisen
tärkeänä, että seuratoimijat uskaltavat ottaa ennakkoluulottomasti yhteyttä
lajista enemmän tietäviin valmentajiin ja tuoda lupauksiaan nähtäviksi. Tärkeitä
ominaisuuksia lajiin sopivalle tyypille ovat tietty määrä rämäpäistä rohkeutta
ja luontainen kimmoisuus, joustavuus ja notkeus, sekä luonnollisesti oma
kiinnostus lajiin. On olemassa lapsia jotka haluavat hypätä korkeutta, toiset
taas eivät sitä missään nimessä halua. Viime vuosina on yhdeksi lajin
harrastamisen suurimmaksi esteeksi noussut kentille patjojen päälle rakennetut
lukitut suojat. Tiedän varsin hyvin, miksi niitä on rakennettu, mutta
päättäjien pitäisi miettiä keinoja, miten luontaisesti liikkuville lapsille
voitaisiin järjestää mahdollisuus käyttää patjoja myös ohjattujen harjoitusten
ulkopuolella. Yhteenvetona tästä tyyppikysymyksestä voitaneen sanoa, että kun
on löytynyt mielellään muita kookkaampi, pikkaisen hontelo tyttö tai poika,
joka mielellään viihtyy korkeuspaikalla, on meillä käsissämme tyyppi, jota
voidaan helposti ohjata lajin saloihin.
Miten aloittaa lajin harjoittelu.
Urheilun
kaikkien lajien harjoittelussa on ensiarvoisen tärkeää alkuvaiheessa suuri
monipuolisuus. Lasten urheilukoulut luovat tänä päivänä erinomaisen pohjan
tulevien urheilijoiden perustaitojen oppimiseen. Monipuolinen tekeminen antaa
hyviä valmiuksia tulevaan varsinaiseen lajikohtaiseen harjoitteluun. Erityisen
tärkeänä näen tässä vaiheessa notkeuden, liikkuvuuden ja koordinaation
monipuolisen kehittämisen. Taito juosta rennosti ja hyvä vartalon hallinta ovat
ominaisuuksia, jotka myöhemmin alkavassa varsinaisessa lajiharjoittelussa
helpottavat suuresti niin korkeushypyn kuin muidenkin lajitaitojen oppimista.
Erityisen tärkeänä näen myös tutustumisen ja osallistumisen muihin lajeihin
hiihdosta pallopeleihin ja kaikkeen siltä väliltä. Minusta meillä on aivan
liiaksi lajikateutta ja pidän suorastaan typeränä kieltää nuorta osallistumasta
muiden lajien harjoitteluun. Monipuolisesti liikkumaan oppinut nuori kyllä
valitsee lajinsa kunhan pystymme antamaan hänelle pätevää valmennusta ja
mieleenpainuvia hetkiä oman lajimme parissa. Itse olen valmentanut vuosia
urheilijaa, joka on aloittanut uransa koripalloilijana ja jatkaa
pelaamista edelleen, jopa aivan
sarjatasolla. Siitä huolimatta hän on aina tuntenut itsensä ensisijaisesti
korkeushyppääjäksi.
Varsinainen
korkeuden lajiharjoittelu on mielestäni syytä aloittaa tekemällä paljon
kokonaissuorituksia eli hyppäämällä. Vaikka pidänkin taitoa ja tekniikkaa lajin
tärkeimpänä ominaisuutena, sen varsinaista harjoittamista ei pidä aloittaa
liian aikaisin. Aluksi hyppääminen luontaisella tekniikalla on erityisen
tärkeää ja on osoittautunut, että monet lajin taitajat ovat hypänneet koko
uransa hyvin pitkälle luontaisesti opitulla tekniikalla. Tosin sitä on vuosien
aikana monilta kohdiltaan muokattu, mutta kovinkaan suuria muutoksia ei ole
tehty. Enemmänkin tekniset muutokset ovat olleet seurausta fyysisten
ominaisuuksien, etenkin voiman lisääntymisestä. Tässä vaiheessa on varmasti
syytä mainita yksi lajin valmennuksen tärkeimmistä ajatuksistani. Eli, taidon pitää kulkea aina ominaisuuksien
edellä. Tämä tarkoittaa sitä, että
oli sitten kyse tekniikka tai ominaisuusharjoittelusta, ensin opetellaan niin
lajin kuin harjoitteidenkin tekniikka ja vasta sen jälkeen aloitetaan
varsinainen ominaisuusharjoittelu. Erityisesti tämä korostuu
voimaharjoittelussa, jossa tällä tavalla säästytään monilta taidon puutteen
aiheuttamilta vammoilta.
Kaiken
urheilemisen perusta on juoksu. Oli lajivalinta tulevaisuudessa mikä tahansa,
pitää nuoren urheilijanalun oppia juoksemaan rennosti ja teknisesti oikein.
Nimenomaan korkeushyppääjälle on olennaista osata juosta rennosti. Nopeus
sinänsä ei ole hirveän määräävä tekijä. Paljon tärkeämpää on pystyä muuttamaan
juoksun rytmiä ponnistukseen tultaessa, eli taito osata muuttaa vaakasuora
nopeus räjähtäväksi liikkeeksi pystysuoraan ylös. Mielestäni on hyvinkin eri
asia juosta lujaa kuin tuottaa hetkellisiä nopeita liikkeitä ja niitähän
korkeushypyn ponnistusvaiheessa juuri tarvitaan. Yhteenvetona voidaan sanoa,
että nuoren aloittaessa lajiin tutustumisen hänen pitää juosta paljon ja rennosti,
tehdä paljon erilaisia hyppelyjä vaihtuvilla tehoilla sekä hypätä luontaisella
tekniikalla, jota luonnollisesti pitää kokonaisuutena ohjata oikeaan suuntaan.
Yksi lajin perusasioista on rytmi ja sen hallitseminen, miten sitä sitten
nuorelle urheilijanalulle markkinoidaankin. Hyvä ystäväni ja jo melkein legenda
korkeuspiireissä, Ilpo Mikkonen tarjoaa usein tanssia hyväksi avuksi tähän
tarkoitukseen ja hän on sitä jossain määrin myös käyttänyt omassa
valmennuksessaan. Yksi tehokas tapa jo hyvinkin nuorelle lienee aitajuoksu,
jossa rytmi, suorastaan rytmitaju, on erittäin merkittävä asia. Lajiin
tutustumisen peruspilareita on riman ylityksen opettaminen jo hyvin nuorena,
sillä siinä epäonnistuminen saattaa hyvinkin helposti lopettaa kiinnostuksen
lajiin, koska nykyrimatkin tuntuvat inhottavilta selän alla. Toisaalta
vaikuttaa siltä, että luontaisille lahjakkuuksille tämä ei ole kovinkaan suuri
ongelma, vaan he osaavat ylitystekniikan luonnostaan.
Seuraava askel.
Kun nuori urheilija on oppinut lajisuorituksen
suurin piirtein oikein, alkaa varsinainen paneutuminen lajin saloihin. Tämä
tapahtuu yleensä noin 12-14 vuotiaana, hyvin paljon urheilijan motoorisesta
kehityksestä riippuen. Tässä vaiheessa aloitetaan lajisuorituksen paloittelu
osaharjoitteiksi. Näiden avulla opetellaan alkuvauhtia, askelmerkkien käyttöä,
kaarrejuoksua, ponnistukseen tuloa, ponnistusta, maasta irtoamista, riman
ylitystä ja vieläpä kasaan putoamistakin. Kun vielä näitäkin osioita, varsinkin
tuloa ponnistukseen ja vaiheita juuri sen jälkeen paloitellaan pienempiin osiin,
saadaan aikaan melkoinen osaharjoitepaketti. Samaan aikaan näiden
asioiden opettelun kanssa on syytä aloittaa myös voimaharjoittelu. Ei niin,
että lähdetään heti lisäämään rautaa tankoon, vaan aivan yhtä perusteellisesti
opettelemaan voimanhankinnan tekniikoita. Pääasialliset korkeushypyn
voimanhankintaliikkeet ovat rinnalleveto ja jalkakyykky, varsinkin jälkimmäinen
monine erilaisine versioineen. Näiden lisäksi voidaan tehdä monia erilaisia
tukevia harjoitteita, joiden suunnittelua vain mielikuvitus voi rajoittaa.
Tämän ikäkauden tärkein
voimanhankintamuoto on vartalolihasten vahvistaminen. Niiden merkitys
korostuu erityisesti kun tekniikan harjoittelussa edetään pidemmälle ja vartalo
joutuu ottamaan vastaan entistä suurempia törmäyksiä. Omia valmennettaviani
olen aina kehottanut tekemään 100 vatsa- ja selkäliikettä päivittäin muiden
harjoitusten lisäksi esim. aamulla heti herättyä. Tästä on muodostunut tapa,
jota on ylläpidetty koko uran ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti