Rauhallista Joulua

kaikille teille jotka olette uskollisesti jaksaneet lukea tarinoitani.

Matkalaukun seikkailut

Mustanharmaa Samsonite pystymalli matkalaukku seisoo pikkaisen hämmentyneen näköisenä kotilattialla säiliöpakastimen vieressä. Sen kylki on koristeltu useilla tällä kertaa kahden lentoyhtiön erivärisillä matkan määränpäätä osoittavilla lapuilla. Laukku lähti kanssani yhteiselle kotimatkalle Maspalomasin kolmiviikkoisesta asumuksestamme. Tiemme erkanivat, niin kuin tarkoitus olikin, Las Palmasin lentokentällä. Laukku aloitti kotimatkan kuljetushihnaa pitkin omaan turvatarkastukseensa läpivalaisuineen ja sieltä Air Berlinin koneen ruumaan. Minä puolestani oman turvatarkastukseni kautta samaisen koneen matkustamoon ja matka oli valmis alkamaan kolme varttia myöhässä niin kuin tällä matkalla jokaisella neljällä lennolla tapana oli. Lensimme yhdessä Berliiniin ja minä sieltä hätäisen koneen vaihdon jälkeen Helsinki-Vantaalle. Vaan laukkuapa ei ilmeisesti ollutkaan ehditty parin samaa matkaa tekevän kaverinsa kanssa vaihtaa koneesta toiseen. Ainakaan sitä ei kotikentän kuljettimelle ilmestynyt. Eipä muuta kuin tekemään ilmoitusta kaverin katoamisesta ja ajelemaan kylmänkalseassa kelissä kohti kotia.
Meni päivä ja toinenkin alkoi kallistua kohti iltaa kun mieleen alkoi herätä epäilys ja aloin kysellä kaverini kohtalosta. Lentoyhtiön paikallisessa toimistossa ei asiasta osattu sanoa mitään. Eipä siellä osattu puhua edes suomen kieltä, saksaa ja englantia toki ja näillä sain numeron johon soittamalla asia saattaisi selvitä. Vaan siellä vastasi automaatti kertoen heidän palvelevan asiakkaita vain aamuyhdeksästä puoleen päivään ja tunnin illalla. Lentokentän neuvonnan puhelinvastaaja taas kertoi että heidän tarjoamansa musiikin kuuntelu maksaa puoli euroa minuutti. Eipä siis ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä luottavaisena odottelemaan ja iltaviideltähän sitten jo puhelin soikin ja sovittiin että voin noutaa kadonneen matkalaisen läheisen huoltoaseman pihalta. Siltähän se löytyi pakettiautosta useiden muiden kohtalotoveriensa joukosta Turun lentokentälle Finnairin siivillä päätyneenä ja sieltä minulle kuljetettuna.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun laukku seikkaili omia retkiään. Meidän yhteinen tiemme alkoi aikoinaan Salossa, Ravintola Rikalan edessä jalkakäytävällä kun tyttäreni antoivat sen minulle syntymäpäiväillalliselle mennessämme lahjaksi tulevilla matkoilla käytettäväksi. Ensimmäinen yhteinen matkamme suuntautui Etelä-Afrikkaan ja silloin laukku jäi Pariisissa pois Johannesburgiin menevästä koneesta. Se tuli toki perässä heti seuraavalla koneella ja päätyi hotelliin tumman nuoren miehen ajaman Toyotan avolavalla tunti minun jälkeeni. Silloin sisältönä oli pelkästään vaatteita kuukauden tarpeisiin mutta tällä kerralla sisältönä oli vaatteiden lisäksi viinipullo tuliaisiksi ja lastenlasten joululahjaleluja sekä mikä minulta typerintä, tietokoneen ulkoinen kovalevy. Jos olisikin käynyt niin että laukku olisi jäänyt seikkailemaan maailmalle, olisivat vuosien varrella ottamani valokuvat, videot ja monenlaiset kirjoitelmani, jotka eivät välttämättä juuri nyt ole kauhean mielenkiintoisia mutta voivat jossain vaiheessa avata aivan uudenlaisia näkymiä vaikkapa lapsenlapsilleni kulkemistani poluista ja eletyistä vuosista. Tai jos tuo pullo olisi monissa käsittelyissä rikkoontunut, kulkisin vastedes viininpunaisissa urheiluvaatteissa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kanarian leiri

Syksyinen leiri on kääntymässä lopuilleen. Asuinpaikka on tällä kerralla Ataitana Faro niminen apartment Gran Canarialla, Maspalomasin niemen ja legendaarisen majakan lähistöllä, Sonnenlandin mäellä. Aivan vieressä sijaitsee Playa Del Ingles, ikiaikainen suomalaisten lomapaikka ja huvittelukeskus kaikkine herkkuineen. Sen läpi ajamme pitkälle hiekkarannalle juoksu- ja loikkaharjoituksiimme silloin kun laskuvesi avaa leveän, tasaisen ja harjoitusalustana loistavan jalkaystävällisen väylän pehmeän hiekan ja aaltoja lakkaamatta vyöryvän Atlantin väliin. Toisinaan käytämme läheisen puiston hiekkateitä juoksuharjoitteluun tai vähän kauempana olevan urheilukentän kivikovaa mondoa nopeuden testaamiseen. Ajoittain olemme suunnanneet myös naapurikylän kentälle hyppäämään ihan oikeasti korkeutta ja nauttimaan kentän henkilökunnan meille tarjoamista kahveista tai teestä maustettuna jollain paikallisella limetillä. Tämänkin kentän mondon on aurinko polttanut betoninkovaksi.

Asuntomme on yksinkertaisen viihtyisä. Alakerrassa on olohuone, jonka sohva on minun sänkynäni, pieni keittiönurkkaus ja kohtuullisen kokoinen aurinkoinen terassi. Yläkerrassa on kahden urheilijani käytössä makuuhuone, kylpyhuone ja parveke. Pihalla on uima-allas, jonka ympärillä näitä samanlaisia asuntoja on 66 kappaletta. Päiväohjelma on yksinkertaisen selkeä. Aamulla keitetään puurot ja kahvit sekä kinastellaan leivän päälle tulevien juuston ja kinkun järjestyksestä. Kumpi alle, kumpi päälle, siinä jo vuosikausia jatkunut pulma jolle ei ratkaisua tunnu löytyvän. Sitten aamupäivän harjoituksiin ja takaisin kotiin lounaalle. Minä toki normaalisti saan vain jugurtin ja kupin kahvia, joskus makaroonia jos sattuu olemaan ylimääräistä. Sitten pari tuntia lepoa ja takaisin harjoituksiin. Sieltä palattua, toisinaan ruokakaupan kautta, aloittaa kokki Viivi makoisten aterioidensa loihtimisen. Lihaa, kalaa tai kanaa suvereenisti maustettuna, lisukkeena salaattia ja useimmiten pastaa eri muodoissa maukkaalla kastikkeella höystettynä. Kun siihen vielä saan päälle kupin kahvia ja viereen lasillisen Veteraanoa, olen valmis iltaisiin videoiden purkuihin ja korttipeleihin. Viime päivinä ovat iloa iltoihimme tuoneet myös joululahjoiksi hankittujen lelujen koeajot. Tähän malliin meillä toimivat päivärutiinit vain sillä poikkeuksella että lepopäivien aamuina ei saa puuroa eikä silloin tietenkään harjoitella. Eipä kyllä ole kauheasti tehty muutakaan kuin levätty.

Kahden ensimmäisen viikon aikana asui lähistöllä muitakin suomalaisurheilijoita, joiden kanssa vietimme jonkin verran aikaa ja teimme yhdessä harjoituksia. Tämän viimeisen viikon olemme kolmistaan eikä muiden lähtö ole viihtymiseemme suuremmin vaikuttanut. Päivärutiinit ovat ehkä vielä pikkaisen entisestään yksinkertaistuneet. Olemme kaikki jo kohtuullisen kokeneita leireilijöitä, emmekä me enää kaipaa shoppailua vain sen itsensä vuoksi. Kauppaan mennään kun on tarvetta jostain. Emme me kaipaa enää yletöntä auringossa makoilua puhumattakaan riemukkaista diskoilloista. Vapaapäivien autoretketkin ovat vuosien varrella vähentyneet lähes olemattomiin. Ainahan niitä suunnitellaan mutta useimmiten ne jäävät tekemättä. Erityisesti tällä leirillä on kaikille ollut täysin selvää miksi tänne on tultu, harjoittelemaan.
Vielä muutama päivä ja edessä on matka kylmään kotisuomeen. Pikkaisen jo mieltä painaa, miten urheilijoiden elimistö reagoi tuleviin pakkasiin. Lähtiessä oli syksy ollut, jos toki sateinen mutta lämmin. Kun täällä on totuttu aurinkoisiin ja lämpimiin päiviin saattaa lämpötilaero vaikuttaa urheilijoiden rasittuneisiin elimistöihin hyvinkin voimakkaasti. Onneksi olemme kaikki jo tottuneita leireilijöitä ja tällaisia olosuhdevaihteluita on koettu aikaisemminkin. Ei voi kuin toivoa parasta.

Motivaatiota

Istun Kanarialaisen apartmentin terassilla iltapimeässä erittäin tyytyväisenä muutama päivä sitten alkaneen leirin antia miettien. Olemme käyneet läpi neljä loistavaa harjoituspäivää kaikkien matkustus ja asuntomurheiden jälkeen. Kaikki harjoitukset ovat olleet erinomaisen hyviä. Tänä sunnuntai-iltapäivänä tehty suorastaan loistava. Jäinkin harjoituksen jälkeen miettimään että miten kaikkien sekaannusten jälkeen urheilijoiden motivaatio harjoitella voikaan olla niin loistava kuin on. Siitä eivät kerro vain hyvät harjoitukset, vaan myös yläkerran makuuhuoneesta kuuluva iloinen puheensorina ja hilpeät naurun tirskahdukset. Juttelevat siellä mitä juttelevat, eipä sen aihe oikeastaan minua edes kiinnosta. Kuitenkin siellä majailee kaksi jo melkeinpä eri sukupolven urheilijaa. Kaksi niin erilaista mutta kuitenkin omalla tavallaan niin samanlaista nuorta naista. Molemmat fiksuja, älykkäitä, määrätietoisia ja koviin tuloksiin pyrkiviä naisia, joiden kummankin unelma on tulla hyväksi korkeushyppääjäksi. Nuoremman, Viivin, ura on edennyt suunnitellun rauhallisesti ilman suuria vastoinkäymisiä. Näin ainakin valmentajan mielestä. Vanhempi, Tiina, taas on kokenut urallaan pettymyksiä, loukkaantumisia ja kaikenlaisia muita harmeja. Näistä lähtökohdista he ovat ajautuneet samalle leirille ja samaan makuuhuoneeseen ponnistamaan tulevien päivien harjoituksiin. Yhteistä heille on myös se, että molemmat ovat, ei liiton vaan itsensä ja omien tukijoidensa kustantamalla leirillä. Näin on vain jossain vaiheessa päätetty tehdä ja näin on tehty.

Leirin alku oli todellakin, jos ei nyt suorastaan hankala, niin ainakin jossain määrin sekava. Ensin siirtyi lähtö päivää aiottua aikaisemmaksi hyvin lyhyellä varoitusajalla. Tästä seurasi että ensimmäisen yön majoituksesta ei ollut minkäänlaista tietoa perille saapuessamme. Päädyimme halvan hostellin kolmen hengen huoneeseen, jossa oli kolme hetekaa lähes rinnakkain, kaappi, pieni pöytä ja tuoli, joka ensimmäiseksi nostettiin kaapin päälle jotta mahduimme tavaroinemme edes sisään huoneeseen. Vessa ja suihku olivat tietenkin käytävässä. Kuinkas muuten. Yö sujui kuitenkin mukavasti kuunnellen jostain ulkoa kuuluvaa yksinäisen laulajan usean tunnin mittaista yksitoikkoista laulua. Aamulla ajoimme hyvissä ajoin varattuun apartmenttiimme mutta kuinka ollakaan, juuri meidän huoneessamme oli sattunut vesivahinko ja meidät hetken selvittelyn jälkeen ohjattiin kahdeksi vuorokaudeksi väliaikaiseen asuntoon. Se oli kyllä tasoltaan hyvä, mutta kuitenkin vain väliaikainen. Lopulta perjantaina puoliltapäivin pääsimme lopulliseen kotiimme ja lähes välittömästi vastaan asteli pari torakkaa. Onneksi tyttöjen kirkuna oli sitä luokkaa että sen koomin ei elukoita ole näkynyt.

Tästä eteenpäin on leiri sujunut juuri niin kuin hyvän leirin pitääkin. Harjoittelun, ruuanlaiton ja tehokkaan lepäämisen merkeissä. Luonnollisesti ohjelmaan on kuulunut jo kortinpeluuta, videoiden katselua ja Viivin osalta myös perinteistä, lähes epätoivoista rusketukseen johtamatonta auringonottoa. Me muuthan emme siitä välitä. Kun kaikesta kertomastani huolimatta harjoittelu on suoritettu viimeiseen asti hyvin ja suunnitelmien mukaisesti, olen päässyt miettimään ja vertailemaan kokemuksiani menneisiin aikoihin. Tuntuu että harvoin, jos koskaan olen ollut matkassa näin motivoituneiden urheilijoiden kanssa. Toki ryhmäkin on pieni ja valikoitunut mutta motivaation taso tuntuu ennennäkemättömän korkealta, suorastaan vanhaa valmentajaa palkitsevalta. Pientä säröä mielialaan on tuottanut ainoastaan kotimaassa julkistettujen tulevien valmennusryhmien koostumus. Useakin mielestämme hyvä urheilija kun oli jäänyt valitsematta ryhmiin vaikka olisi meidän mielestämme paikkansa niissä ansainnut. Ei voi kuin toivoa, että loputkin kaksi ja puoli viikkoa sujuisivat yhtä onnistuneesti ja aurinkoisesti kuin nämä ensimmäiset päivämme täällä.

Yhteistyöstä ja sen puutteesta

Olinpa pitkästä aikaa viime viikonloppuna Urheiluliiton nuorille urheilijoille järjestämällä alueleirillä. Olen ollut noilla leireillä aikaisemminkin sekä henkilökohtaisena valmentajana että kouluttajana. Nyt nuo kouluttajan tehtävät ovat muutaman vuoden olleet taakse jäänyttä elämää. Viikonloppu oli monellakin tavalla mielenkiintoinen. Sain useita uusia tuttavuuksia, jos toki vanhojakin oli paikalla. Pääsinpä muistelemaan menneitä parin veteraanivalmentajan kanssa valmenntajaurani alkutaipaleelta. Muisteltiin vanhoja aikoja ja selviteltiin nuorien nykyurheilijoiden tapaa harjoitella ja viedä uraansa eteenpäin. Taas kerran oli havaittavissa suurta kehittymisen halua ja tekemisen iloa. Vaikka osaamisen ja tekemisen tasoissa oli suuria eroja, jäi urheilijoista taas kerran positiivinen kuva ja iloinen mieli. Itse olin paikalla kahden eri lajin urheilijan kanssa ja tästä johtuen oma kokemukseni leiristä jäi vähän sekavaksi eri ryhmien välisen surffailun takia. Koulutuksen taso kuitenkin kummassakin ryhmässä oli mielestäni vähintäänkin hyvä. Ainoastaan valmentajien pikkaisen puutteellinen osallistuminen jäi minua vaivaamaan, eikä kaikilla ollut edes syynä minunlaiseni kahden ryhmän ongelma.

Ei nii paljoa hyvää, ettei olisi jotain huonoakin. Tai oikeastaan vähän ihmeteltävää. Minulla oli omien leiriläisteni lisäksi lauantaina paikalla, leirin johtajan suostumuksella, kaksi muutakin urheilijaani. Molemmat jo vähän kokeneempia. Me yritimme tehdä harjoituksemme muita häiritsemättä mutta jouduimme toki välillä samoille paikoille leiriläisten kanssa ja aiheutimme heti pientä kitkaa ja ilmeisesti pahaa mieltä parinkin kouluttajan mieliin. Olisi voinut kuvitella että he olisivat halunneet hyödyntää joissakin asioissa leiriläisiä taitavampien urheilijoiden läsnäolon, mutta yllättäen he suhtautuivatkin meihin erittäin torjuvasti. No me tietysti kuokkavieraina siirryimme sivummalle ja jatkoimme puuhasteluamme poissaolevan näköisinä. Ise olisin toiminut kouluttajana toisin ja olen toiminutkin. Valitettavasti tässä kohdin syntyi myös sikäli vähän kiusallinen tilanne että eräät ryhmien valmentajat seurasivat tarkemmin meidän tekemisiämme kuin omaa ryhmäänsä. Kaikesta huolimatta tulen tulevaisuudessakin käyttämään hyväksi kaikki mahdollisuudet harjoitteluun hyvissä olosuhteissa myös tällaisten leirien yhteydessä. Tai tosiasiassa urheilijoitteni hyväksi.

Miten tuo liittyykään otsikkoon yhteistyöstä ja sen puutteesta? Vaikkapa siten, että minulla on urheilija, joka koko syksyn on odottanut silmät kiiluen niitä harjoituksia joissa hän saa harjoitella yhdessä häntä paremman ja kokeneemman urheilijan kanssa. Hän odottaa saavansa yhteisistä harjoituksista apua niin osaamiseen kuin tehoihin, pienestä kilpailusta puhumattakaan. Tai että tuo kokeneempi on lähes viikottain valmis istumaan autossa tunteja päästäkseen näkemään nuoremman paremmin osaamia harjoitteita. Toki siinä samalla pääsee myös näkemään valmentajaa ja parantamaan osaamistaan. Lisäksi nämä molemmat ovat jatkuvasti tekemisissä myös toisen valmentajan kanssa, kumpikin tahoillaan. Minä taas olen näiden kanssa yhteyksissä aina kun se vaan on mahdollista ja tästä jo seuraakin aikamoinen yhteistyökuvio ja tietopankki. Kun tähän vielä liittyy se, että kahdella muullakin valmennettavallani on päivittäisharjoittelua seuraamassa yhteistyövalmentaja minun poissaollessani, voitaneen jo puhua kohtalaisesta verkostosta.

Tänä syksynä on paljon puhuttu liiton organisatiouudistuksesta, henkilövalinnoista ja erityisesti rahasta ja sen puutteesta. Välillä on tuntunut että se on, jos ei nyt lamauttanut toimintaa, ainakin vienyt intoa monelta sellaiseltakin jonka päivittäistoimintaa se ei ollenkaan koske. Meidän ryhmäämme ei tämä keskustelu ole vaikuttanut mitenkään. Me teemme työtä uudessa kokoonpanossa, jos mahdollista entistäkin suuremmalla motivaatiotasolla ja kovilla tavoitteilla. Kun tähän vielä liittyvät edellä kertomani yhteistyökuviot ja niiden mukanaan tuomat mielipiteet ja valmennuksen vivahteet, ei tulevaisuuteen voi suhtautua kuin vähintäänkin luottavaisesti.

Pientä hämmennystä

Lokakuu on puolessa välissä ja olen alkukuun aikana törmännyt pariinkin asiaan, jotka ovat aiheuttaneet pienessä mielessäni jonkinasteista hämmennystä. Lähipiiriini kuuluva tyttönen oli saanut tunnin jälki-istuntoa unohduksista ja kai joistain muistakin pikku rikkeistä. Kun tuo istunto oli suoritettu, kyselin hänen mietteitään asiasta ja hauskaa oli kuulemma ollut. Tunti oli kulunut rattoisasti kännykkää näpräillen, tekstareita kavereille lähetellen ja netissä surffaillen. Kaikki oli tapahtunut ilman pienintäkään häiriöta ja valvova opettaja oli syventynyt samoihin asioihin omalla tietokoneellaan. En voi mitenkään ymmärtää, miten tällainen järjestely voisi auttaa tuon istunnon aiheuttaneisiin syihin korjaavasti kun samaa kännyköiden näpyttelyä käsittääkseni tapahtuu myös oppituntien aikana ja siihen puututaan hyvin harvoin, jos ollenkaan. Mielestäni kännykät pitäisi kerätä pois oppilailta koulupäivän alussa jos niitä nyt kouluun yleensäkään pitää tuoda. Ymmärrän toki opettajien varovaisuuden asiassa, sillä nykysuomessa tuollainen yksilöön kohdistuva rajoitus saattaisi johtaa, jos ei nyt aivan syytteen nostamiseen niin ainakin ankariin nuhteisiin. Eihän opettaja enää saa puuttua ilman sanktion pelkoa edes kiusaamiseen, ei ainakaan jos se tapahtuu koulumatkalla. Ymmärrän opettajia, mutta oppituntien aikaista nettisurffailua en heiltäkään hyväky.

Toinen hämmennystä aiheuttanut asia oli televisiossa käyty huippu-urheilukeskustelu ja sen aiheuttamat reaktiot urheilupiireissä. Tuon keskustelun piti varmasti jollain lailla avata urheilun solmuja, mutta keskustelijoiden suuri määrä ja osittain myös koostumus aiheutti kyllä enemmänkin solmujen kiristymistä kuin niiden aukeamista. Mielestäni suurin puute keskustelussa oli se, että paikalla ei ollut yhtään aktiivivalmentajaa, eli yksi näkökulma jäi keskustelusta kokonaan huomioon ottamatta. Raha, doping ja urheilijoiden psyyke ja sen hoitaminen jäivät minulle keskustelusta mieleen päällimmäisinä. Raha on tottakai ensiarvoisen tärkeä urheilun ylläpitäjä sen kaikilla tasoilla, mutta sen määrä tai puute ei kuitenkaan ole, eikä saa olla este urheilemiselle. Toki sen puute saattaa olla jollain tasolla hidaste menestymisen tiellä ja varmasti useankin lahjakkaan urheilijan ura on päättynyt liian aikaisin rahan puutteeseen. Vai onko? Onko se sittenkin ollut vain veruke ja päätöksen helpottaja?
Dopingkeskustelu on meillä synnyttänyt mielenkiintoisen todisteluongelman. Jos lain mukaan rikostapauksissa ihminen on syyllinen siihen asti kun hänet syylliseksi todistetaan, dopingissa alkaa olla tilanne päinvastainen. Monille urheilija on syyllinen dopingin käyttöön siihen asti, kunnes hän syyttömyytensä todistaa. Kun urheilija alkaa tätä syvällisesti miettiä, saattaa monen halu huipulle pääsemisestä muuttua kyseenalaiseksi.
Minua valmentajana erityisesti hämmensi keskustelussa vähän väliä esille putkahtanut urheilijan psyyken hoito, tai paremminkin väite sen huonosta hoitamisesta. En voi ymmärtää, että tämä on normaalille terveelle urheilijalle se osa-alue, jota ei valmentaja aivan tavallisella arkipäivän kanssakäymisellä voisi hoitaa. Tottakai ongelmatapauksissa pitää käyttää asiantuntijaa niinkuin vammoissa lääkäriä, hierojaa tai fysioterapeuttia mutta eivät urheilijat edes psyykeltään ole jatkuvia ongelmatapauksia ja päivittäisen psyykenhoidon tarvitsijoita.

Tikusta asiaa

Nettiyhteyteni sanoi eilen itsensä irti. Tikkuni on elokuun alusta kiikkunut reitittimen kyljessä ja taloutemme kolme tietokonetta ovat olleet erinomaisen hyvässä yhteydessä verkkoon. Eilen sitten tuo pieni laatikko oli päättänyt sanoa sopimuksemme irti ja lukinnut myös tikussa olleen kortin. Puhelimen kortilla sain kuitenkin yhteyden kun iskin tikun suoraan läppäriini ja operaattorin asiakaspavelusta todettiin puolen tunnin odottelun jälkeen, että reititin vaikuttaa olevan rikki ja sain kehotuksen viedä sen heidän liikkeeseensä huoltoon lähetettäväksi ja sieltä saisin myös uuden kortin. Eipa muuta kuin tänä aamuna autoon ja liikkeeseen, josta jo aikaisempien kokemusten perusteella tiesin tällaisessa tapauksessa saavani hyvinkin nuivaa kohtelua. Vastaanotto oli juuri sellainen kuin odotin. Ensimmäiseksi kysyivät, mitä olin laitteelle tehnyt. Kun kerroin, etten yhtikäs mitään, oli vastaus että sitten joku muu on tehnyt. No eipä ollut, kun kukaan ei minun kahden käyttökertani välillä ollut käynyt koko huushollissa. Vastaus oli, että sitten joku muu. Kukahan se olisi voinut olla? Kun seuraavaksi kysyttiin henkilötunnusta, alkoi mielessäni myllertää. Ainahan nykyään ja lähes kaikkialla kysytään tuota tunnusta ja me yleensä mitään miettimättä luettelemme numerot. Se kai kuuluu asiaan, vai kuuluuko? Onhan tuo tunnus, jonka avulla nykyisessä sähköisessä asianhoidossa pääsee lähes kaikkialle missä meidän henkilökohtaisia tietojamme on kirjattuna. Jäin ihan vakavissani miettimään, eikö tuollaisessa operaattorin pisteessä, jossa voitaisiin operoida ja tunnistaa asiakas vaikka puhelinnumeron tai tuon nettikortin numeron avulla ilman että henkilötunnusta pitää kertoa asiakaspalvelijalle, joka jo seuraavana päivänä saattaa olla töissä aivan muualla ja halutessaan voi kerätä näitä tietoja vaikka kuinka paljon tuleviin tarpeisiinsa. Tai voitaisiin kai heidän tiedostoihinsa kirjautuminen hoitaa niinkin, että minä itse muiden näkemättä antaisin tarvittavat tunnukset heidän koneelleen. En ollenkaan väitä, enkä edes halua uskoa, että joku edellä kuvailemani tyyppi olisi eilen tunkeutunut koneelleni ja tehnyt siellä tuhojaan. Miksi olisi? Minua vain jäi vaivaamaan tuo asiakaspalvelijan kommentti, sitten joku muu. Tuosta kommentista voisi äkkiseltään päätellä, että se voisi olla mahdollista. Olenhan minä ollut useampaan otteeseen mukana kun joku asiantuntija on luvallani ottanut etäyhteyden koneeseeni ja korjannut olemassa olevia, minulle liian vaikeita ongelmia. Miksei tämä siis voisi olla mahdollista ilman lupaanikin. Uskon toki, että takuuhuoltoon lähetetystä reitittimestäni löytyy järkeenkäyvä vika ja parin viikon kuluttua kaikki on taas kunnossa. Tuo pari viikkoa on kuitenkin se aika, jona me siirtelemme tikkua koneesta toiseen eri ihmisten erilaisten tarpeiden mukaan, koska eipä ollut operaattorilla tarjota korvaavaa laitetta takuuhuollossa olevan tilalle. Kyllä me tuon pari viikkoa selviämme, mutta minua kyllä jäi pikkaisen, tai eipä niin pikkaisenkaan vaivaamaan tuo henkilötunnuksen hulvaton kyseleminen milloin missäkin.

Uutta odotellessa

Kesä tuli ja meni vaikkei ilmojen puolesta koskaan oikein kunnolla tullutkaan. Tai kunnolla ja kunnolla. Kyllä minun muistiini mahtuu ilmoiltaan paljon huonompiakin kesiä. Sellaisiakin kun on viikosta toiseen satanut, jos toki ei menneenäkään kesänä sateetonta viikkoa tainnut olla. Onneksi nämä nykyiset, niin sateiset kuin aurinkoisetkin kesät tuntuvat paljon lyhyemmiltä kuin ne pikkupoikana eletyt intiaanikesät, jolloin aurinkoisen päivän aikana saatiin aikaan puuhastelua saman verran kuin nykyiällä viikossa. Tai onko se nyt onneksi? Talvi kuitenkin on aina yhtä kylmä, pimeä ja kolea. Toki minä olen aina ollut enemmän syksyihminen. Olihan se aikaisemmassa elämässäni sadonkorjuun aikaa. Joskus paremman, joskus huonomman, mutta sadonkorjuun kuitenkin. Nykyään taas se on toki myös kesän tulosten yhteenvedon, mutta erityisesti jännittävää uuden, kohta alkavan kauden suunnittelua. Eli taas kerran, joidenkin odotuksista huolimatta, olen aloittelemassa uutta valmennuskautta ja taas kerran uudenlaisella mielenkiintoisella kokoonpanolla. Viivi ja Sofia vanhoina ja Tiina ja Suvi-Riitta uusina tuttavuuksina joskaan eivät todellakaan entuudestaan minulle tuntemattomina. Tiinan kanssa viriteltiin, jopa pikkaisen tehtiinkin yhteistyötä jo viime vuosikymmenen puolivälissä. Silloin se ei useastakin syystä kasvanut kipinästä liekeiksi. Toivottavasti tulos nyt on toisenlainen kun nuoresta neidistä on kasvanut aikuinen, jo olemassa olevaa korkeaa koulutustaan edelleen parantava ja urheiluunsa erinomaisesti motivoitunut itsenäinen nainen. Onhan hänellä edelleen tukenaan myös tuttu ja turvallinen Tiia, jonka kanssa meidän on yhdessä pyrittävä tekemään hyviä päätöksiä jotta tulokset voivat ensi kesänä tulla. Suvi-Riitta taas, on myös motivoitunut kolmiloikkaaja mutta tässä vaiheessa hänen suurin kiinnostuksensa kohdistuu nyt alkaviin ja keväällä päättyviin ylioppilaskirjoituksiin ja niihin valmistautumiseen. Toivottavasti harjoittelullekin löytyy oma tarvittava aikansa, sillä minä en oikein usko ylenmääräisen lukemisen autuaaksitekevään voimaan edes kirjoituksiin valmistauduttaessa. Minulle se, että hän on kolmiloikkaja, aiheuttaa tietysti pientä ylimääräistä päänsärkyä ja uuden opettelemista. Vaan eiköhän tuostakin selvitä. Vanhasta kaartista Sofia seikkailee syksyn Kansasin maisemissa Amerikoissa. Toki hän on siellä koko ajan harjoitellut, toivottavasti saanut uutta intoa tekemisiinsä ja ehkä uusia vaikutteitakin tulevaan. Vuoden vaihteen jälkeen hän on taas toivottavasti rivissä entistäkin motivoituneempana. Tiedän toki että hänellä on hakusessa paikallinen miljonääri tulevaa elämäänsä helpottamaan vaikki en tuon onnistumiseen oikein uskokaan. Viivi taas jatkaa keväällä alkaneita ylioppilaskirjoituksiaan nyt syksyllä, lopettelee ne keväällä ja vaikuttaa jonkin verran turhautuneelta koko touhuun jonka olisi voinut tyylikkäästi hoitaa parissa viikossa jo viime keväänä. Eipä tuo hänen urheilemiseensa vaikuta mitenkään. Turhautumista lisää ehkä enemmän tähän samaan aikaan osuva ylimenokausi, kun vaikuttaa että nyt ei ole kertakaikkiaan mitään millä aikansa saisi kulutettua. Parin viikon kuluttua hän kuitenkin pääsee toteuttamaan suurta unelmaansa, eli harjoittelemaan yhdessä itseään paremman kanssa. Toivottavasti tästä saavat aivan uudenlaista vauhtia korkeushyppäjän urilleen niin Viivi kuin Tiinakin. Molemmilla on varmasti paljon annettavaa toisilleen, niin erilaisia veijareita kuin ihmisinä ovatkin. Vai ovatko?

Kisojen kommentointia

Muutama päivä on kulunut Lontoon olympiakisojen päättymisestä. On ollut erinomaisen mielenkiintoista seurata kisamenestyksen aiheuttamaa kommentointia niin varsinaisessa kuin sosiaalisessakin mediassa. Ei voi olla ihmettelemättä sitä asiantuntemuksen ja viisauden määrä, jota erilaisissa kannanotoissa on näkynyt. Tottakai kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä että suomalaimenestys oli surkeaa. Näin siitä huolimatta että olympiakomitean menestystavoite saavutettiin, jopa ylitettiinkin yhden pistesijan verran. Toki se harmittaa kaikkia että yhtään kultaista mitalia ei Suomeen tullut, eikä meillä näin ole sankaria johon kansakunta voisi seuraavat neljä vuotta samaistua. Toki meillä on menestyjiä, mutta he ovat enemmänkin syville kansankerroksille vieraammista lajeista, erityisesti purjehduksesta jota eivät kaikki edes oikein urheiluksi miellä. Enemmän kai sitä pidetään hyväosaisten rahakkaiden ajanvietteenä ja luppoajan kuluttamisena. Asiaa sen paremmin tuntematta, voi kuitenkin sohvalta televisiosta lajia seuranneena todeta että ei se veneen laidalla roikkuminen tai purjelaudalla kiitäminen kovinkaan helpolta näyttänyt, vaan noin äkkipäätä katsoen näytti ihan oikealta urheilulta. Sain myös käsityksen, että rahaakin tämän menestyksen eteen on palanut kohtuullisia summia, niin olympiakomitean ja sponsorien tukena tullutta, mutta myös omasta taskusta kaivettua omaa tai lainattua.
Mitä sitten tulee perinteisempiin lajeihin, joihin toki purjehduskin eittämättä kuuluu, pitää myöntää että uinti, paini, ammunta pääosin ja yleisurheilu keihästä ja paria muuta yksittäistä suoritusta lukuunottamatta menivät likimain männikköön ja näissä nähtiin suorastaan arveluttavan surkeitakin esityksiä. Vaikka joissain tapauksissa ei ihan siltä vaikuttanutkaan, kaikki urheilijat varmaan yrittivät parastaan ja pyrkivät kykyjensä mukaisiin suorituksiin. Kieltämättä joissain tapauksissa jäi vaikutelma, että henkiset kyvyt eivät ainakaan vielä näissä kisoissa yltäneet ihan fyysisten kykyjen tasolle. Niin paljon joissain tapauksissa jäätiin kisoihin näytöksi riittäneistä tuloksista, jos saatiin aikaiseksi tulosta ollenkaan.
Näistä saavutuksista, tai oikeastaan saavutusten puutteesta on sittemmin taitettu peistä alussa mainitsemissani medioissa. On tarkasteltu asioita valmennuksen, huollon, psyyken, asenteiden ja monien muiden osa-alueiden kannalta. Ja tietysti rahan ja ennenkaikkea sen puutteen. Kaikkiin näihin on niin facebookissa kuin erilaisissa blogeissakin löytynyt kannanottajien mielestä loistavia ratkaisuja ja lähes päällimmäisenä ajatuksena olen huomannut olevan kommentoijien täysin aukottoman ja täydellisen tiedon kirjoittamistaan asioista. On sääli, että meillä on näin paljon tietoa ja taitoa, jota ei monessakaan tapauksessa ole edes haluttu tai pystytty käyttämään arvosteltujen asioiden korjaamiseen. Toki joukkoon on osunut useita lajien parissa toimivien hyvin asiallisia ja rakentavia kommentteja puhumattakaan muutamien urheilijoiden raikkaita, melkeinpä liikuttavia näkemyksiä omista kokemuksistaan. Niin positiivisista kuin negatiivisista.
Paljon on myös kirjoitettu huippu-urheilun entistä suuremmasta levinneisyydestä kehittymättömiin maihin ja niiden kansallistunnon nostattamisesta menestyksen avulla. Näinhän tehtiin Suomessakin itsenäisyytemme alkuvuosina ja tuloksethan olivat silloin meidän kannaltamme samansuuntaisia. Toki kisojen osanottajamäärät olivat silloin paljon pienempiä, mutta lähtökohta ja myös tulos oli varmaan samansuuntainen kuin nyt jossain Karibian saarella tai Afrikan hiljalleen kehittyvässä maassa, puhumattakaan itäblokin hiljattain itsenäistyneistä valtioista.
Kaikesta tästä kansainvälistymisen lisääntymisestä huolimatta, olen sitä mieltä että suomalaisetkin pystyvät edelleen pysymään maailman huipulla jos ja kun niin halutaan. Se vaatii ehkä entistä enemmän paneutumista asioihin, tarkennettua valmennusta, vieläkin motivoituneimpia urheilijoita ja toki myös tehokkaasti käytettyjä lisääntyviä määrärahoja.
Voisimmepa myös muuttaa asenteitamme näistä asioista keskusteltaessa nykynegatiivisesta edes pikkaisen positiiviseempaan suuntaan.

Sekamelskaa urheilupuistossa

Kotiuduin juuri yksistä osanottajamäärältään suurimmista tämän kesän yleiurheilukilpailuista Turun urheilupuistosta. Osanottajia oli tietojeni mukaan lähes 500, nuorimmista yhdeksänvuotiaista aina vasta päättyneisiin EM-kisoihin osallistuneisiin huippuihin asti. On kunnioitettavaa järjestäjiltä, että jaksavat viedä tällaiset kilpailut kesäiltana likimain aikataulun mukaisesti läpi. Tulostasosta on vaikea näin äkkiseltään sanoa yhtään mitään, sillä lajeja päättyi ja tuloksia tuli solkenaan ja tulosten tekijöiden ikäjakauma oli suuri. Uskon että illan aikana tehtiin lukuisia omia ennätyksiä tai ainakin kesän parhaita tuloksia.
Se mikä kuitenkin jäi kisoista päällimmäisenä mieleen oli kauhea, suorastaan vaarallinen epäjärjestys kentällä. Jos kilpailijoita oli aikataulun tiukkuudesta ja lajien runsaudesta johtuen samanaikaisesti kentällä kymmenittäin, oli siellä heidän lisäkseen ainakin toinen mokoma valmentajia, vanhempia , sisaruksia, muita sukulaisia ja arvatenkin myös joukko uteliaita kylänmiehiä. Heti ensimmäisten lajien, nuorimpien rinnakkain suoritettavien korkeushypyn ja keihäänheiton aikana oli koko kenttäpäädyn näihin lajeihin yhteensä osallistuneen noin 30 kilpailijan lisäksi miehittänyt varmasti satapäinen joukko näitä, joiden paikka on vain ja ainoastaan aidan takana katsomossa. Oli siellä toki joukossa muutama toimitsijakin. Ymmärrän kyllä, toki aika vastahakoisesti, että nuorimmat tarvitsevat jonkun vanhemman tukea kilpailemisensa ensiaskeleilla, mutta en ymmärrä miksi siellä pitää olla kaikkien kynnelle kykenevien. Jos kaikki ne, joiden paikka on katsomossa olisivat olleet siellä kannustamassa urheilijoita, olisi saatu aikaan tunnelmaltaan loistavat kilpailut. Nyt me harvat, jotka katsomossa istuimme saimme sydän syrjällään pelätä jonkun pienimmistä jäävän kaarteessa avauksiaan vetävien aikuisten alle tai aikuisen juoksijan törmäävän pikkunassikan juoksuradalla holtittomasti heiluvaan keihääseen. Onneksi ei tapahtunut mitään vakavaa. Monen vuorossa olleen urheilijan suoritus kylläkin kärsi ympäriinsä säntäilevistä ihmisistä, jotka eivät suinkaan olleet vain lapsia vaan pääasiassa aikuisia, muiden jaloissa pyörineitä valmentajia, joukossa muutamia erittäin kokeneita konkareita jos myös niitä jotka tapaavat tyydyttää pätemisentarvettaan ajattelematta ollenkaan ketkä kilpailuissa ovat pääosassa. Tai ainakin pitäisi olla.
Hämmästyttävää oli myös pikajuoksujen lähtöpaikalla takasuoralla se, että taas kaikki asianosaiset ja osattomat kilpailijoiden lisäksi pyörivät osin nurmikolla, osin jopa radalla vaikka aidan takaa katsomosta kaikki olisivat nähneet tapahtumat paljon paremmin ja olisivat kyllä erinomaisesti pystyneet sieltä antamaan viimeiset viisaat ohjeensa omille urheilijoilleen muita häiritsemättä.
Tiedän, että taas kerran herätin pahennusta huudellessani katsomosta ihmisille, jotka kävelivät täysin kilpailijoista välittämättä heidän suorituspaikoillaan. Saamistani murhaavista katseista huolimatta tulen näin vastakin tekemään, koska niin minun kuin muidenkin valmentajien paikka on vain katsomossa. On aina ollut ja tulee aina olemaan.

Helsingin EM

Yleisurheilun EM-kisat on käsitelty. Päällimmäisenä useimmille jäivät kisoista mieleen kylmänkosteat kelit totuttuun Helsingin malliin ja epäsymmetriset kaarteet, jotka vaikuttivat erikoisesti 200m:n tuloksiin ja useisiin hylkäyksiin nelosella. Olympialaisten takia kisoista puuttui myös joukko parhaista urheilijoista mutta siitä huolimatta nähtiin loistavia kilpailuja. Tai ehkä osaksi siitä johtuen. Tämä antoi osaltaan mahdollisuuden nuorille tulevaisuuden tähdille sujuvaan siirtymiseen nuorten arvokisamenestyjistä aikuismenestyjiksi. Tuntuupa siltä, että jotkut heistä tämän jälkeen ovat valmiita menestymään jo kuukauden kuluttua Lontoossa. Ainakin toivon niin.
Suomalaisten menestys oli aikalailla kaksijakoinen. Vanhat konkarit ja vähän nuoremmatkin viimeisen vuoden tehostetussa valmennuksessa olleet urheilijat pettivät odotukset lähes totaalisesti. Muutama sijoitus heiltä kymmenennen tienoille ei voi olla sitä mihin pyrittiin ja mihin rahallisesti oli panostettu kohtalainen määrä euroja. Onko harjoittelussa tehty virheitä vai eikö yksinkertaisesti osattu luoda kuntohuippua näin aikaiseen vaiheeseen. Toisaalta, eipä heistä juuri kukaan päässyt tuloksiin joita on jo alkukesän aikana tehnyt. Kun tähän liitty vielä muutamia todella surkuhupaisia esityksiä alkukilpailuissa malliin seiväs- ja korkeushyppääjät tai vaikkapa kiekonheittäjät, voidaan todeta että joku on mennyt pahasti pieleen.
Suomalaismenestyjät löytyivätkin nuoremmasta kaartista. Mannio ja Ollikainen olivat ainoat todelliset menestyjät, Sandels viittä vaille vaikka kokemattomuuttaan tulikin finaalissa tyrmätyksi. Aitajuoksijanaiset hoitivat tehtävänsä mallikkaasti tekemällä molemmat ennätyksensä aamuvarhain ja kun finaali oli juostu, voitiin todeta heidän jääneen finaalin ajoista vain sadasosia. Samoin Millard pitkissä aidoissa venyi aivan loistavasti, vaikka ei ihan yhtä lähelle finaalia päässytkään kuin pika-aiturit. Toki on Emmalla vielä melkomoinen matka Helanderin Tuijan aikoihin, saavutuksista puhumattakaan. Wendelin olisi ollut aivan loistava, tai olikin, ellei olisi astunut paria askelta rataviivalle. Niin pienestä on kiinni mainen kunnia. Olipa siellä vielä muitakin nuoria, jotka urheilivat ikäisekseen ja tasoisekseen ihan hyvin. Heidän onnensa oli, että pääsivät kotikisoihin haistelemaan isojen kisojen tunnelmaa. Vai tapahtuiko se sittenkin joidenkin osalta liian aikaisin jos ajatuksiin pääsi tulemaan pelko siitä, että oma taso on liian kaukana euroopan huipusta, puhumattakaan maailman.
Vielä on pakko puuttua pariin todelliseen floppiin, suorastaan välinpitämättömyyteen omasta menestymisestä. Jos Sandra Erikson ei huomaa kolmen kilometrin aikana vilkaista kelloon todetakseen olevansa tekemässä olympialaisten tulosrajaa tai jos Jere Bergius katselee väärää tulostaulua ja menettää siihen yhden hypyn, eikä sen lisäksi pysty alkuunkaan seuraamaan kilpailun etenemistä ja jättää monta korkeutta hyppäämättä olettaessaan kilpailun etenevän toisin kuin eteni, miksi tällaiset urheilijat pitäisi lähettää olympialaisiin. Kysyn vaan.

Test event

Olipa tilaisuus olla tänään mielenkiintoisessa tapahtumassa Helsingin olympiastadionilla, kun Viivi pääsi hyppäämään huomenna alkavien EM-kisojen testikilpailuun. Eihän siellä urheilijoita testattu, vaan järjestelyjen toimivuutta. Me olimme mukana kutsuttuina, urheilijat urheilemassa ja valmentajat muuten vaan aikaansa kuluttamassa. Kilpailun osanottajat oli jonkinasteisella pikahälytyksellä kutsuttu etelä-suomen neljän suurseuran urheilijoista ja lajeja oli kaksi kustakin lajiryhmästä. Homma hoidettiin aikataulun mukaisesti läpi kaikkine koukeroineen vajaassa parissa tunnissa. Itseasiassa kaikki toimi kohtuullisen hyvin, varsinkin varsinaisen kilpailemisen osalta. Pikkaisen jäi ihmetyttämään korkeushyppäjänaisten seisottaminen ensin esittelyä odottamassa stadionin nurmella ja varsinaisen kilpailun aikana heitä odotutettiin mitä ihmeellisimmistä syistä minuuttitolkulla. Eipä siis ihme, että kaikki kolme mukana ollutta eivät kovin kummoisiin tuloksiin yltäneet. Jos huomenna aamulla naisten karsinnassa toimitaan samoin, voi veikkailla kisan kestävän tuntitolkulla ja siitä eivät maailmantähdet todellakaan pidä. Maailmantähdet todella, sillä naisten korkeushypyn painopiste on paria poikkeusta lukuunottamatta eurooppalainen. Näin on toki tällä hetkellä miehissäkin.
Ainoa pieni särö hyvään reissuun tuli heti paikalle saavuttua, kun Eläintarhan verryttelykentän portilla ei meille ollut aueta sisäänpääsyä. Vastassa oli pari tummaa järjestysmiestä ja heidän porilainen päällikkönsä, joilta ei millään meinannut löytyä ymmärrystä pyrkimyksillemme. Siinä meitä sitten seisotettiin melko tylyin sanankääntein reilut puoli tuntia, kunnes jostain tuli armahtava lupa sisäänpääsyyn. Vielä siinäkin vaiheessa päällikkövartija melko suorin sanoin ilmaisi varpaitaan tallotun. Emme mekään siinä vaiheessa itseämme kovin voittajiksi tunteneet, varsinkin kun sama epätietoisuus jatkui vielä kotvan kentän puolellakin. Kun homma sitten lopulta lähti rullaamaan, se rullasikin erinomaisesti. Me valmentajat saimme jopa luvan liikkua stadionilla vapaasti aitojen yli katsomonosasta toiseen. Tämähän on siellä normaalisti täysin kiellettyä.
Kokemus oli varmasti pääasiassa melko nuorille urheilijoille mielenkiintoinen ja antoi oppia toivottavasti itse kullekin eteen tuleviin arvokisoihin. Selvästi tuli esiin myös suomalaisten kisajärjestäjien ammattitaito ja pitkä kokemus, joskin myös television kameramiesten sinnikkyys lähikuvien saamiseksi  urheilijoista. Ainakin Viivi vaikutti välillä tuntevan olonsa melkolailla ahdistetuksi kun yksi kuvaajista pyöri hänen ympärillään pitkät tovit. Siinä ei edes paikan vaihto auttanut, sillä tämä kaveri oli todellakin päättänyt ketä kuvaa.

Viimeisiä viedään

Kolmeviikkoinen leiri alkaa kallistua lopuilleen. Kelit ovat olleet hyvät, loppua kohti paranevat, nyt jo melkein mahtavat. Leiriläisten joukko on pikkuhiljaa pienentynyt, mutta vielä jäljellä olevat kaksi urheilijaa jaksavat edelleen painaa kiitettävästi. Pieni kurkkukipu ja flunssan poikanen tosin vaivaa kumpaakin. Se on jostain syystä ollut aiemminkin loppuleirien tavaramerkki. Valmentaja on toki pysynyt terveenä koko kolmiviikkoisen. Lieneekö parempi lääkitys!
Tulevat kaksi viimeistä leiripäivää ovat siinä mielessä tärkeitä, että nyt on tarkoitus mitata onnistumisen taso sentteinä ja metreinä niin korkeus kuin pituussuuntaankin. Eiväthän ne tulokset mitään ratkaisevia ole, mutta kertovat jotain leirin onnistumisesta kuin myös antavat tiettyjä viitteitä tulevaan kesään. Onhan mittanauhaa käytetty pitkin leiriä, eli tulosten suunta on jo melko tarkalleen tiedossa, eikä mikään kuitenkaan ole varmaa ennen kuin päästään kotiin ja alkavaan kilpailukauteen. Usko on kuitenkin nyt vakaa siihen, että ei käy niinkuin viime vuonna. Silloinkin leiri meni hyvin, odotukset olivat korkealla ja kaikki näytti suorastaan loistavalta, mutta kun kilpailukausi alkoi, kaikki meni väärinpäin. Odotettuja tuloksia ei vaan millään tullut, eikä syytä ole vieläkään pystytty selvittämään vaikka asioita on mietitty suuntaan jos toiseenkin. Sellaista urheilu vaan on ja siinä kai sen pohjimmainen viehätys lopulta piilee.
Harjoituskavereina on edelleen nähty suuri joukko puolalaisia ja virolaisia muutamalla venäläisellä höystettynä. Onhan täällä näkynyt lähes kalustoon kaikkialla kuuluvien ruotsalaisten ohella myös pari suomalaisryhmääkin. Paikka on mielestäni edelleen hyvin kilpailukykyinen niin harjoitusolosuhteiltaan kuin majoitustarjonnaltaan ja kenttäkin on pääsääntöisesti pyhitetty yleiurheilijoille. Tänäänkin virolaiset pallon pompottelijat saivat tylyn lähdön nurmikolta viereiselle tekonurmelle. Toki pitää todeta, että virolaiset, toisin kuin Erki Nool aikoinaan, puolalaisista puhumattakaan ovat ottaneet melko hallitsevan, ajoittain lähes agressiivisen asenteen suorituspaikkojen varaamisessa ja käytössä. Jos he ovat tai vaikka ovat vasta tulossa esimerkiksi punttisaliin, ei sinne juurikaan muilla ole asiaa. Eivät he nyt aivan välineitä muiden käsistä pois revi mutta eipä paljon puutukaan ja jos yrität asiasta neuvotella he heittäytyvät lähes kielitaidottomiksi. Eipä tämä kuitenkaan ole meidän harjoitteluamme häirinnyt. Kaikki, mitä pitikin, on tehty.

Espanjan aurinkoa

Ensimmäinen viikko leiristä alkaa kohta olla takana. Kotiutuminen Benidormin takaiseen mäenrinteeseen on sujunut kohtuu hyvin. Asunnossa on tilaa kolmessa asuinkerroksessa ja aurinkoterassejakin riittää vaikka jokaiselle omansa. Alussa kuului pikkaisen protestointia, kun ei oltukaan totutusti kaupungin keskustassa meren ja kaikkien palvelujen vieressä.Tuntuu siltä, että kulununut viikko on tuonut mukanaan ajatuksen siitä, että ihan asunnon sisällä on löydettävissä omaa itsenäisyyttä ja rauhaa. Ainakin olen ollut huomaavinani että sitä on välillä käytetty hyvinkin tehokkaasti. Toki päivittäisen ajankulun pääasiat ovat olleet vanhoja tuttuja eli jazznappuloiden kolina ja pelikorttien läiske päivittäisen auringossa makoilun lisäksi. Juuri nytkin alakerran ovesta pilkottaa kaksikin auringonottajaa. Rusketustakin taitaa olla jo pikkaisen havaittavissa vaikka eihän aurinko oikein koskaan näihin blondeihin ole kunnolla tarttunut. Minulle itselleni riittää totutusti enemmän varjossa oleilu.
Toki on myös harjoiteltu Alfas del Piin erinomaisella mondolla ja hyvällä nurmikolla. Harjoituskavereina siellä on iso joukko puolalaisia ja vähän pienempi virolaisia. Pitää myöntää että nähtävissä on ollut aika rajua menoa ja kovia harjoitteita. Sellaisiakin, joita ei juurikaan näe suomalaisten tekevän. Siinäkö sitten lienee syy tiettyyn tulosten eroon näiden maiden hyväksi meihin verrattuna. Silmiinpistävää on myös näissä joukkueissa valmentajien ja huoltohenkilöstön suuri määrä. Tänä aamunakin näkyi kentällä useampia hierontapöytiä ja niitä käytettiin melko tehokkaasti.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on taas kerran tullut vastaan korkeushyppypaikalla. On erinomainen kasa, on hyvät telineet ja rimakin on noudettavissa kentän varastosta, mutta rimankannattimien ruuvit häviävät joka päivä johonkin. Ne saa kyllä erikseen pyytämällä kentän respasta. Syytä tällaiseen toimintaan voi vain arvailla.
Tänään on tarkoitus ensimmäisen kerran käydä katsastamassa Benidormin kaupungin kenttä. Jospa sieltä vaikka löytyisivät hyppäämiseen parin päivän kuluttua vähän suotuisammat tuulet. Eihän tuuli Alfassakaan ole kauhean kovaa ollut mutta harmillisen vaihtelevaa, niin suunnaltaan kuin kovuudeltaankin. Huomenna taas on tarkoitus poiketa hakemaan vähän jännitystä elämään lyhyellä vuoristoajelulla. Eli ei tämä elämä täällä tälläkään kertaa pelkkää  harjoittelua ja kärsimystä ole.

Internetin ihmeellinen maailma.

Olen lähdössä urheilijoitteni kanssa ensi viikolla keväiselle leirille Espanjaan Benidormiin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se on jo vuosia kuulunut keväisiin rutiineihin. Joskus on käyty etelän lämmössä kevään lisäksi myös loppusyksyllä tai keskitalvella .Paikat tosin ovat vuosien varrella vaihdelleet niin tilanteiden kuin mieltymysten mukaan. Mitään ihmeellistä ei ole siinäkään, että lähdettäessä kotimaasta on kaikki paikanpäällä odottamassa valmiina. Niin on aina ollut ja niin pitää olla. Se vain on suuresti muuttunut, miten nämä valmistelut ennen matkalle lähtöä hoidetaan. Tällainen muutos ei koske ainoastaan tämäntyyppisiä matkoja, vaan kaikkea matkustamista työmatkoista aivan perinteisiin lomamatkoihin aurinkorannikoille.
Ennen vanhaan, siis silloin kun minä tämän leirimatkailun aloitin joskus viime vuosituhannella, järjestelyt hoiti matkatoimisto. Sinne käveli tilanteesta riippuen joko liiton virkailija tai joku lähtijöistä itse aivan henkilökohtaisesti. Tilannetta toki helpotti huomattavasti, jos toimisto oli ennenkin hoidellut leirimatkoja ja tiesi jossain määrin urheilijoiden tarpeet.Yleensä pakettiin kuuluivat lennot Finnairilla, kahden tähden hotelli aamupalalla tai joskus jopa täysihoidolla johon ensimmäisen viikon jälkeen haettiin vaihtelua milloin mistäkin. Lisäksi tiedettiin joko aikaisempien kokemusten tai kuulopuheiden perusteella että paikkakunnalta löyti tarpeellisia harjoituspaikkoja. Joskus vähän puutteellisia, joskus suorastaan loistavia. Siis tuuriakin vähän tarvittiin.
Viime vuosina, niinkuin ensi viikolla alkavan leirinkin kohdalla on tämä varauskäytäntö täysin muuttunut. Kun oli päätetty leirin paikka, ajankohta ja mukaan lähtijöiden määrä, istuin tietokoneen ääreen ja aloin etsiä ja sovitella yhteen lentoja ja asuntoja. Hakukone löysi kyseiselle ajankohdalle Alicanteen noin 700 lentovaihtoehtoa. Hintahaarukka oli 70- 800 euroa suunta ja hinnat vaihtelivat lähes tunneittain. Siis valinnanvaraa oli mutta tiedossa oli myös että hinnat todella muuttuivat hyvin nopeasti. Siispä etsimään asuntoa. Se kävi helposti. Vuodentakaisten kokemusten perusteella tiesin mistä etsiä hyvää mutta edullista ja mieleinen löytyi. Enää ei tarvinnut kuin saada lentopäivä ja asunnon varauksen aloituspäivä osumaan samalle päivälle. Kun se näytti onnistuvan, ei tarvinnut  kuin tehdä varaukset ja muutaman minuutin kuluttua olivat varausvahvistukset sähköpostissa. Lennon vahvistus tuli norjalaiselta ja asunnon sveitsiläiseltä firmalta. Toki tässä kohdin oli lentoyhtiön tilille siirretty kohtuullinen summa luottokortilta viiden hengen lentojen vastineeksi. Siitäkin tuli kuitti sähköpostiin lähes välittömästi. Asunnon välittäjä oli valmis odottelemaan varausmaksua muutaman päivän ja loppumaksua jopa kuukauden.
Tässä kohdin oli hetki aikaa hengähtää ja katsella tarkemmin mitä oli tullut tilatuksi. Kun kaikki näytti olevan niinkuin pitikin, oli aika varata auto odottamaan meitä tulopäivänä Alicanten lentokentällä. Tässä käännyin, taas vanhojen kokemusten perusteella, englantilaisen välitysfirman puoleen ja muutaman minuutin näpyttelyn jälkeen oli postissani vahvistus auton varauksesta tarkkoine tietoineen hinnasta, vakuutuksista, nouto- ja palautusajoista, kuten myös maksupäivästä.
Aika kului ja kun maksut oli sovitusti hoidettu, olivat niin matkaliput kuin asunnon ja auton tarvittavat asiakirjat tulostettavissa ja odottamassa lähtöä.
Entä sitten tärkein, eli harjoituspaikat. Ne ovat onneksi aikaisemmilta käynneiltä tuttuja niin minulle kuin monelle muullekin ja hyviksi todettuja. Toki niissä pitää ottaa joka päivä huomioon espanjalainen mentaliteetti ja suurpiirteisyys, mutta se onkin kokonaan toinen juttu. Harjoituspaikkojen osalta netin käyttö rajoittui ajoreittien kartoittamiseen ja karttojen tulostamiseen ja siitä huolimatta voidaan muutamassa liikenneympyrässä joutua kiertämään pari ylimääräistä kierrosta oikean tien löytämiseksi.
Kaikki tämä on toki vaatinut useampaa istumista koneen ääressä, mutta kotoa ei tämän asian takia ole tarvinnut poistua kuin kerran noutamassa kokeneen matkaajan ja paremman tulostimen omistajan tulostamia karttoja. Kiitos niistä Heikille.
Kyllä internetin maailma on ihmeellinen.

Ringa ja pakarat

Muutama viikko sitten käytyjen yleisurheilun SM-hallikisojen yhteydessä antoi Ringa Ropo paljon keskustelua aiheuttaneen televisiolausunnon nykyurheilijoista ja heidän harjoittelustaan. Tuon lausunnon suurin lähtökohta olivat nykyiset naispituushyppääjät, luonnollisesti kun Ringasta on kysymys.  Hän mainitsi haastattelussa myös naisurheilijoiden pakarat, tai paremminkin niiden puutteellisuuden ja tästähän syntyi suorastaan ennenkuulumaton kannanottojen sarja. Tai oikeastaan kysymys oli ja on kai enemmänkin siitä, että nykyurheilijat eivät näytä Ringan mielestä oikein urheilijoilta. Johtopäätös tästä oli, etteivät he harjoittele tarpeeksi ja ovat pikkaisen ylipainoisia ja löysän näköisiä. Tähän onkin nyt erityisesti valmentajapiireissä tartuttu ja mielestäni asia on ymmärretty tietyssä määrin väärin. On ihmetelty, voiko nykyajan nuorelta naiselta vaatia painonhalintaa ja sitä, kenellä on oikeus ja uskallus tästä mainita. Vähemmän on keskusteltu siitä, onko harjoittelu riittävän kovaa, siis onko harjoittelu suunniteltu sellaiseksi, että urheilijat näyttävät urheilijoilta ja kehittyvät niinkuin halutaan. Juuri tästä mielestäni olisi keskusteltava kun tulostaso nykyään on sitä mitä on. Väitän, että meillä edelleen on urheilijoita, jotka ovat valmiit tekemään rajusti töitä kehittyäkseen. Tunnen jopa sellaisia ja teen jopa töitä sellaisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos nämä tai useat muut eivät kehity, voidaan virheitä ensisijaisesti hakea valmennuksesta ja valmentajista. Siis urheilijan omasta valmentajasta, ei organisaatiosta tai liiton systeemeistä.
Tunnen Ringan vuosien takaa. Tutustuin häneen silloin kun hän oli nuori aloitteleva hyppääjä, silloin vielä enemmän korkeushyppääjä ja siinäkin lajissa äärettömän lahjakas, joka jo hyvin nuorena teki tuloksia joista suuri osa nykyhyppääjistä vain unelmoi. Sittemmin hän siirtyi hyppäämään pituutta lähinnä selkävaivojen takia ja päätyi tuloksiin ja saavutuksiin, joista niistäkin juuri tällä hetkellä voidaan vain unelmoida. Ei hänkään vielä aloittaessaan ollut aivan huippu-urheilijan näköinen, joskaan ei ylipainoinenkaan. Se, mitä hän myöhemmin saavutti ja miltä hän huippuvuosinaan näytti, perustui kovaan tinkimättömään työhön. Ringan onni oli saada nuorena harjoitella ja leireillä silloisten huippujen kanssa ja hän sai näiltä mallin kovaan työntekoon ja urheilijan asenteeseen. Häntä osattiin myös johdattaa oikein urheilijan uralle. Harjoittelu koveni vuosien kuluessa ja se oli yksioikoisen systemaattista. Uskottiin omaan tekemiseen. Otettiin toki vaikutteita muilta, mutta ei sotkettu niillä omaa tekemistä ja Ringa oli sielultaan ja sydämeltään urheilija. En toki tarkalleen tiedä, miten hän sovitti opiskelun ja perhe-elämän uransa luomiseen, mutta luullakseni monet asiat tehtiin urheilun ehdoilla ja lopputulos oli se minkä me kaikki tiedämme. En myöskään tiedä hänen kokevan menettäneensä mitään tai joutuneensa luopumaan mistään urheilun takia.
Nyt on heitetty jostainpäin ilmoille kysymys, miksei Ringa tai jotkut muut hänen kaltaisensa ole mukana valmannustyössä. On sanottu, että on helppo heitellä kommentteja mediassa kun siihen saa tilaisuuden. Totta, mutta kun kaikki eivät vain ole valmentajia tai halua valmentaa mutta ei kai silti ole väärin tuoda esille painavaa mielipidettään asioista jos kokee sen tarpelliseksi ja saa käyttöönsä siihen sopivan kanavan. Totta on myös se, että Ringa ja muutamat muut pystyisivät kertomaan, miten ura on luotu ja koviin tuloksiin johtava kunto ja siihen liittyvä urheilijan ulkonäky on rakennettu. Sitä vaan aika harvoin kysytään ja jos kysytään, ei aina olla edes valmiita uskomaan tehdyn työn määrää ja harjoittelun kovuutta. Tai sitten laitetaan nuoret tytöt liian aikaisin tekemään aikuisten töitä ja tuhotaan se mikä enemmällä maltilla voitaisiin jalostaa huippuosaamiseksi.

Kevättä

13.3.2012

Kevät tekee tuloaan, vaikka tänään riehuva kevätmyrsky yrittääkin täydentää talvisen Tapani myrskyn tuhot tuivertaessaan silloin kallistuneita pihapuita. Toivottavasti silloin vielä pystyyn jääneet kestävät tämänpäiväiset koettelemukset. Aurinko yrittää välillä pilkistellä pilvien raosta ja vaikka ilma onkin hyytävän kylmää, antavat räystäiltä tippuvat vesinorot jo toivoa tulevasta keväästä ja kesästä.
Urheilussa, josta näissä blogeissani tulen enimmäkseen kirjoittelemaan, on kevät aina kovan työnteon ja suuren odotuksen aikaa. Niin nytkin. Takana on työntäyteinen ja onnistunut talvi joka nyt pitäisi osata hyödyntää menestykseksi ensi kesänä. Työ jatkuu vielä muutamia viikkoja kotimaisemissa, Kupittaan hallissa ja parissakin eri punttisalissa. Huhtikuun puolenvälin tietämissä suunnataan taas Espanjan aurinkoon. Tällä kertaa ei kuitenkaan tuttuihin aurinkorannikon maisemiin vaan vähän pohjoisemmaksi Benidormiin. Minulle itselleni se on muutaman vuoden takaa tuttu kaupunki kolmelta eri leiriltä, muulle porukalle uusi ja tuntematon.
Kulunut talvi on tehty töitä varsin paljon kokoonpanoltaan muuttuneessa harjoitusryhmässä. Heikki päätti viime kesän jälkeen lopettaa ohjelmoidun harjoittelun ja jätti näin ryhmäämme erinomaisen suuren aukon. Viivi on tietysti edelleen mukana ja hän on kasvanut talven aikana aivan uudenlaisiin mittoihin niin urheilijana kuin ihmisenäkin. Tämä siitä huolimatta, että hänellä ei ole enää vakituista päivittäistä harjoituskaveria, tai ehkä juuri siksi. Hän on kuitenkin saanut ympärilleen varsin kovan ja kokeneen tukiryhmän kun syksyllä joukkoomme liittyi mestarihyppääjä vuosien takaa, Susanne Sundkvist. Susse on seurannut Viivin harjoituksia pari kertaa viikossa ja osoittautunut erittäin kovaksi ja vaativaksi valmentajaksi, jos toki joskus kokemattomuus paistaa vähän liiallisena innokkuutena ja kiireenä, mutta varsin hyvää työtä hän on tehnyt. Erityisesti henkisellä puolella. Tällä koostumuksella on päästy siihen, että lähes kaikissa iltapäiväharjoituksissa on valmentaja paikalla ja kun vielä aamuharjoituksiinkin on saatu tarvittaessa apua urheilulukion valmentajilta, on kokonaisuus saatu varsin onnistuneeksi.
Tätä kokonaisuutta on täyderntänyt omalla olemuksellaan toinen vanha mestari, Minna Vehmasto. Hän on aika ajoin ollut mukanamme omien tyttäriensä kanssa ja antanut siinä sivussa Viiville henkistä tukea ja pieniä vinkkejä huippu-urheilijan elämästä omalla itseään esiin tuomattomalla tavalla ja olemuksella. Ei voi kuin arvailla, mitä näiden kahden entisen huippu-urheilijan läsnäolo ja tuki nuorelle urheilijalle voikaan merkitä silloin kun pyritään entistä kovempiin suorituksiin. Kun vielä on voitu huomata, että meneillään olevien ylioppilaskirjoituksienkaan ensimmäinen vaihe ei mitenkään tunnu vaikuttavan Viivin harjoitteluun, voidaan vain arvailla mitä kesä tuo tullessaan.
Ryhmään on kuulunut parin edellisvuoden tapaan Sofia, pitkä tyttö Pieksämäeltä, joka opiskelupaikkakunnaltaan Lahdesta silloin tällöin piipahtaaTurkuun harjoittelemaan ja onpa hän jo pari kertaa uskaltautunut kilpailemaankin. Ei vielä millään hirmutuloksilla, mutta kuitenkin osoittaen oppineensa lajitekniikan alkeita. Ominaisuuksiahan hänellä on ollut kaiken aikaa. Syksyllä mukaan tekniikka ja punttiharjoituksiin parina kertana viikossa tuli myös Hilla Herttuainen, jota päivittäisessä harjoittelussa opastaa isä Seppo. Vuodenvaihteen jälkeen on vielä ottelija Sari Mäkilammi osallistunut ajoittain harjoituksiimme ja tuonut näin lisää naisenergiaa joukkoomme, eli kovin on naisvoittoinen tämä harjoitusryhmäni nykyään.