Motivaatiota

Istun Kanarialaisen apartmentin terassilla iltapimeässä erittäin tyytyväisenä muutama päivä sitten alkaneen leirin antia miettien. Olemme käyneet läpi neljä loistavaa harjoituspäivää kaikkien matkustus ja asuntomurheiden jälkeen. Kaikki harjoitukset ovat olleet erinomaisen hyviä. Tänä sunnuntai-iltapäivänä tehty suorastaan loistava. Jäinkin harjoituksen jälkeen miettimään että miten kaikkien sekaannusten jälkeen urheilijoiden motivaatio harjoitella voikaan olla niin loistava kuin on. Siitä eivät kerro vain hyvät harjoitukset, vaan myös yläkerran makuuhuoneesta kuuluva iloinen puheensorina ja hilpeät naurun tirskahdukset. Juttelevat siellä mitä juttelevat, eipä sen aihe oikeastaan minua edes kiinnosta. Kuitenkin siellä majailee kaksi jo melkeinpä eri sukupolven urheilijaa. Kaksi niin erilaista mutta kuitenkin omalla tavallaan niin samanlaista nuorta naista. Molemmat fiksuja, älykkäitä, määrätietoisia ja koviin tuloksiin pyrkiviä naisia, joiden kummankin unelma on tulla hyväksi korkeushyppääjäksi. Nuoremman, Viivin, ura on edennyt suunnitellun rauhallisesti ilman suuria vastoinkäymisiä. Näin ainakin valmentajan mielestä. Vanhempi, Tiina, taas on kokenut urallaan pettymyksiä, loukkaantumisia ja kaikenlaisia muita harmeja. Näistä lähtökohdista he ovat ajautuneet samalle leirille ja samaan makuuhuoneeseen ponnistamaan tulevien päivien harjoituksiin. Yhteistä heille on myös se, että molemmat ovat, ei liiton vaan itsensä ja omien tukijoidensa kustantamalla leirillä. Näin on vain jossain vaiheessa päätetty tehdä ja näin on tehty.

Leirin alku oli todellakin, jos ei nyt suorastaan hankala, niin ainakin jossain määrin sekava. Ensin siirtyi lähtö päivää aiottua aikaisemmaksi hyvin lyhyellä varoitusajalla. Tästä seurasi että ensimmäisen yön majoituksesta ei ollut minkäänlaista tietoa perille saapuessamme. Päädyimme halvan hostellin kolmen hengen huoneeseen, jossa oli kolme hetekaa lähes rinnakkain, kaappi, pieni pöytä ja tuoli, joka ensimmäiseksi nostettiin kaapin päälle jotta mahduimme tavaroinemme edes sisään huoneeseen. Vessa ja suihku olivat tietenkin käytävässä. Kuinkas muuten. Yö sujui kuitenkin mukavasti kuunnellen jostain ulkoa kuuluvaa yksinäisen laulajan usean tunnin mittaista yksitoikkoista laulua. Aamulla ajoimme hyvissä ajoin varattuun apartmenttiimme mutta kuinka ollakaan, juuri meidän huoneessamme oli sattunut vesivahinko ja meidät hetken selvittelyn jälkeen ohjattiin kahdeksi vuorokaudeksi väliaikaiseen asuntoon. Se oli kyllä tasoltaan hyvä, mutta kuitenkin vain väliaikainen. Lopulta perjantaina puoliltapäivin pääsimme lopulliseen kotiimme ja lähes välittömästi vastaan asteli pari torakkaa. Onneksi tyttöjen kirkuna oli sitä luokkaa että sen koomin ei elukoita ole näkynyt.

Tästä eteenpäin on leiri sujunut juuri niin kuin hyvän leirin pitääkin. Harjoittelun, ruuanlaiton ja tehokkaan lepäämisen merkeissä. Luonnollisesti ohjelmaan on kuulunut jo kortinpeluuta, videoiden katselua ja Viivin osalta myös perinteistä, lähes epätoivoista rusketukseen johtamatonta auringonottoa. Me muuthan emme siitä välitä. Kun kaikesta kertomastani huolimatta harjoittelu on suoritettu viimeiseen asti hyvin ja suunnitelmien mukaisesti, olen päässyt miettimään ja vertailemaan kokemuksiani menneisiin aikoihin. Tuntuu että harvoin, jos koskaan olen ollut matkassa näin motivoituneiden urheilijoiden kanssa. Toki ryhmäkin on pieni ja valikoitunut mutta motivaation taso tuntuu ennennäkemättömän korkealta, suorastaan vanhaa valmentajaa palkitsevalta. Pientä säröä mielialaan on tuottanut ainoastaan kotimaassa julkistettujen tulevien valmennusryhmien koostumus. Useakin mielestämme hyvä urheilija kun oli jäänyt valitsematta ryhmiin vaikka olisi meidän mielestämme paikkansa niissä ansainnut. Ei voi kuin toivoa, että loputkin kaksi ja puoli viikkoa sujuisivat yhtä onnistuneesti ja aurinkoisesti kuin nämä ensimmäiset päivämme täällä.