Ringa ja pakarat

Muutama viikko sitten käytyjen yleisurheilun SM-hallikisojen yhteydessä antoi Ringa Ropo paljon keskustelua aiheuttaneen televisiolausunnon nykyurheilijoista ja heidän harjoittelustaan. Tuon lausunnon suurin lähtökohta olivat nykyiset naispituushyppääjät, luonnollisesti kun Ringasta on kysymys.  Hän mainitsi haastattelussa myös naisurheilijoiden pakarat, tai paremminkin niiden puutteellisuuden ja tästähän syntyi suorastaan ennenkuulumaton kannanottojen sarja. Tai oikeastaan kysymys oli ja on kai enemmänkin siitä, että nykyurheilijat eivät näytä Ringan mielestä oikein urheilijoilta. Johtopäätös tästä oli, etteivät he harjoittele tarpeeksi ja ovat pikkaisen ylipainoisia ja löysän näköisiä. Tähän onkin nyt erityisesti valmentajapiireissä tartuttu ja mielestäni asia on ymmärretty tietyssä määrin väärin. On ihmetelty, voiko nykyajan nuorelta naiselta vaatia painonhalintaa ja sitä, kenellä on oikeus ja uskallus tästä mainita. Vähemmän on keskusteltu siitä, onko harjoittelu riittävän kovaa, siis onko harjoittelu suunniteltu sellaiseksi, että urheilijat näyttävät urheilijoilta ja kehittyvät niinkuin halutaan. Juuri tästä mielestäni olisi keskusteltava kun tulostaso nykyään on sitä mitä on. Väitän, että meillä edelleen on urheilijoita, jotka ovat valmiit tekemään rajusti töitä kehittyäkseen. Tunnen jopa sellaisia ja teen jopa töitä sellaisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos nämä tai useat muut eivät kehity, voidaan virheitä ensisijaisesti hakea valmennuksesta ja valmentajista. Siis urheilijan omasta valmentajasta, ei organisaatiosta tai liiton systeemeistä.
Tunnen Ringan vuosien takaa. Tutustuin häneen silloin kun hän oli nuori aloitteleva hyppääjä, silloin vielä enemmän korkeushyppääjä ja siinäkin lajissa äärettömän lahjakas, joka jo hyvin nuorena teki tuloksia joista suuri osa nykyhyppääjistä vain unelmoi. Sittemmin hän siirtyi hyppäämään pituutta lähinnä selkävaivojen takia ja päätyi tuloksiin ja saavutuksiin, joista niistäkin juuri tällä hetkellä voidaan vain unelmoida. Ei hänkään vielä aloittaessaan ollut aivan huippu-urheilijan näköinen, joskaan ei ylipainoinenkaan. Se, mitä hän myöhemmin saavutti ja miltä hän huippuvuosinaan näytti, perustui kovaan tinkimättömään työhön. Ringan onni oli saada nuorena harjoitella ja leireillä silloisten huippujen kanssa ja hän sai näiltä mallin kovaan työntekoon ja urheilijan asenteeseen. Häntä osattiin myös johdattaa oikein urheilijan uralle. Harjoittelu koveni vuosien kuluessa ja se oli yksioikoisen systemaattista. Uskottiin omaan tekemiseen. Otettiin toki vaikutteita muilta, mutta ei sotkettu niillä omaa tekemistä ja Ringa oli sielultaan ja sydämeltään urheilija. En toki tarkalleen tiedä, miten hän sovitti opiskelun ja perhe-elämän uransa luomiseen, mutta luullakseni monet asiat tehtiin urheilun ehdoilla ja lopputulos oli se minkä me kaikki tiedämme. En myöskään tiedä hänen kokevan menettäneensä mitään tai joutuneensa luopumaan mistään urheilun takia.
Nyt on heitetty jostainpäin ilmoille kysymys, miksei Ringa tai jotkut muut hänen kaltaisensa ole mukana valmannustyössä. On sanottu, että on helppo heitellä kommentteja mediassa kun siihen saa tilaisuuden. Totta, mutta kun kaikki eivät vain ole valmentajia tai halua valmentaa mutta ei kai silti ole väärin tuoda esille painavaa mielipidettään asioista jos kokee sen tarpelliseksi ja saa käyttöönsä siihen sopivan kanavan. Totta on myös se, että Ringa ja muutamat muut pystyisivät kertomaan, miten ura on luotu ja koviin tuloksiin johtava kunto ja siihen liittyvä urheilijan ulkonäky on rakennettu. Sitä vaan aika harvoin kysytään ja jos kysytään, ei aina olla edes valmiita uskomaan tehdyn työn määrää ja harjoittelun kovuutta. Tai sitten laitetaan nuoret tytöt liian aikaisin tekemään aikuisten töitä ja tuhotaan se mikä enemmällä maltilla voitaisiin jalostaa huippuosaamiseksi.