Yleisurheilun EM-kisat on käsitelty. Päällimmäisenä useimmille jäivät kisoista mieleen kylmänkosteat kelit totuttuun Helsingin malliin ja epäsymmetriset kaarteet, jotka vaikuttivat erikoisesti 200m:n tuloksiin ja useisiin hylkäyksiin nelosella. Olympialaisten takia kisoista puuttui myös joukko parhaista urheilijoista mutta siitä huolimatta nähtiin loistavia kilpailuja. Tai ehkä osaksi siitä johtuen. Tämä antoi osaltaan mahdollisuuden nuorille tulevaisuuden tähdille sujuvaan siirtymiseen nuorten arvokisamenestyjistä aikuismenestyjiksi. Tuntuupa siltä, että jotkut heistä tämän jälkeen ovat valmiita menestymään jo kuukauden kuluttua Lontoossa. Ainakin toivon niin.
Suomalaisten menestys oli aikalailla kaksijakoinen. Vanhat konkarit ja vähän nuoremmatkin viimeisen vuoden tehostetussa valmennuksessa olleet urheilijat pettivät odotukset lähes totaalisesti. Muutama sijoitus heiltä kymmenennen tienoille ei voi olla sitä mihin pyrittiin ja mihin rahallisesti oli panostettu kohtalainen määrä euroja. Onko harjoittelussa tehty virheitä vai eikö yksinkertaisesti osattu luoda kuntohuippua näin aikaiseen vaiheeseen. Toisaalta, eipä heistä juuri kukaan päässyt tuloksiin joita on jo alkukesän aikana tehnyt. Kun tähän liitty vielä muutamia todella surkuhupaisia esityksiä alkukilpailuissa malliin seiväs- ja korkeushyppääjät tai vaikkapa kiekonheittäjät, voidaan todeta että joku on mennyt pahasti pieleen.
Suomalaismenestyjät löytyivätkin nuoremmasta kaartista. Mannio ja Ollikainen olivat ainoat todelliset menestyjät, Sandels viittä vaille vaikka kokemattomuuttaan tulikin finaalissa tyrmätyksi. Aitajuoksijanaiset hoitivat tehtävänsä mallikkaasti tekemällä molemmat ennätyksensä aamuvarhain ja kun finaali oli juostu, voitiin todeta heidän jääneen finaalin ajoista vain sadasosia. Samoin Millard pitkissä aidoissa venyi aivan loistavasti, vaikka ei ihan yhtä lähelle finaalia päässytkään kuin pika-aiturit. Toki on Emmalla vielä melkomoinen matka Helanderin Tuijan aikoihin, saavutuksista puhumattakaan. Wendelin olisi ollut aivan loistava, tai olikin, ellei olisi astunut paria askelta rataviivalle. Niin pienestä on kiinni mainen kunnia. Olipa siellä vielä muitakin nuoria, jotka urheilivat ikäisekseen ja tasoisekseen ihan hyvin. Heidän onnensa oli, että pääsivät kotikisoihin haistelemaan isojen kisojen tunnelmaa. Vai tapahtuiko se sittenkin joidenkin osalta liian aikaisin jos ajatuksiin pääsi tulemaan pelko siitä, että oma taso on liian kaukana euroopan huipusta, puhumattakaan maailman.
Vielä on pakko puuttua pariin todelliseen floppiin, suorastaan välinpitämättömyyteen omasta menestymisestä. Jos Sandra Erikson ei huomaa kolmen kilometrin aikana vilkaista kelloon todetakseen olevansa tekemässä olympialaisten tulosrajaa tai jos Jere Bergius katselee väärää tulostaulua ja menettää siihen yhden hypyn, eikä sen lisäksi pysty alkuunkaan seuraamaan kilpailun etenemistä ja jättää monta korkeutta hyppäämättä olettaessaan kilpailun etenevän toisin kuin eteni, miksi tällaiset urheilijat pitäisi lähettää olympialaisiin. Kysyn vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti