Pientä hämmennystä

Lokakuu on puolessa välissä ja olen alkukuun aikana törmännyt pariinkin asiaan, jotka ovat aiheuttaneet pienessä mielessäni jonkinasteista hämmennystä. Lähipiiriini kuuluva tyttönen oli saanut tunnin jälki-istuntoa unohduksista ja kai joistain muistakin pikku rikkeistä. Kun tuo istunto oli suoritettu, kyselin hänen mietteitään asiasta ja hauskaa oli kuulemma ollut. Tunti oli kulunut rattoisasti kännykkää näpräillen, tekstareita kavereille lähetellen ja netissä surffaillen. Kaikki oli tapahtunut ilman pienintäkään häiriöta ja valvova opettaja oli syventynyt samoihin asioihin omalla tietokoneellaan. En voi mitenkään ymmärtää, miten tällainen järjestely voisi auttaa tuon istunnon aiheuttaneisiin syihin korjaavasti kun samaa kännyköiden näpyttelyä käsittääkseni tapahtuu myös oppituntien aikana ja siihen puututaan hyvin harvoin, jos ollenkaan. Mielestäni kännykät pitäisi kerätä pois oppilailta koulupäivän alussa jos niitä nyt kouluun yleensäkään pitää tuoda. Ymmärrän toki opettajien varovaisuuden asiassa, sillä nykysuomessa tuollainen yksilöön kohdistuva rajoitus saattaisi johtaa, jos ei nyt aivan syytteen nostamiseen niin ainakin ankariin nuhteisiin. Eihän opettaja enää saa puuttua ilman sanktion pelkoa edes kiusaamiseen, ei ainakaan jos se tapahtuu koulumatkalla. Ymmärrän opettajia, mutta oppituntien aikaista nettisurffailua en heiltäkään hyväky.

Toinen hämmennystä aiheuttanut asia oli televisiossa käyty huippu-urheilukeskustelu ja sen aiheuttamat reaktiot urheilupiireissä. Tuon keskustelun piti varmasti jollain lailla avata urheilun solmuja, mutta keskustelijoiden suuri määrä ja osittain myös koostumus aiheutti kyllä enemmänkin solmujen kiristymistä kuin niiden aukeamista. Mielestäni suurin puute keskustelussa oli se, että paikalla ei ollut yhtään aktiivivalmentajaa, eli yksi näkökulma jäi keskustelusta kokonaan huomioon ottamatta. Raha, doping ja urheilijoiden psyyke ja sen hoitaminen jäivät minulle keskustelusta mieleen päällimmäisinä. Raha on tottakai ensiarvoisen tärkeä urheilun ylläpitäjä sen kaikilla tasoilla, mutta sen määrä tai puute ei kuitenkaan ole, eikä saa olla este urheilemiselle. Toki sen puute saattaa olla jollain tasolla hidaste menestymisen tiellä ja varmasti useankin lahjakkaan urheilijan ura on päättynyt liian aikaisin rahan puutteeseen. Vai onko? Onko se sittenkin ollut vain veruke ja päätöksen helpottaja?
Dopingkeskustelu on meillä synnyttänyt mielenkiintoisen todisteluongelman. Jos lain mukaan rikostapauksissa ihminen on syyllinen siihen asti kun hänet syylliseksi todistetaan, dopingissa alkaa olla tilanne päinvastainen. Monille urheilija on syyllinen dopingin käyttöön siihen asti, kunnes hän syyttömyytensä todistaa. Kun urheilija alkaa tätä syvällisesti miettiä, saattaa monen halu huipulle pääsemisestä muuttua kyseenalaiseksi.
Minua valmentajana erityisesti hämmensi keskustelussa vähän väliä esille putkahtanut urheilijan psyyken hoito, tai paremminkin väite sen huonosta hoitamisesta. En voi ymmärtää, että tämä on normaalille terveelle urheilijalle se osa-alue, jota ei valmentaja aivan tavallisella arkipäivän kanssakäymisellä voisi hoitaa. Tottakai ongelmatapauksissa pitää käyttää asiantuntijaa niinkuin vammoissa lääkäriä, hierojaa tai fysioterapeuttia mutta eivät urheilijat edes psyykeltään ole jatkuvia ongelmatapauksia ja päivittäisen psyykenhoidon tarvitsijoita.