Elämää Els Pallaresoksessa

Ensi viikolla täyttyy kaksi kuukautta asumisessani täällä Tarragonan kupeessa. Aika on kulunut kuin siivillä. Voisi jopa sanoa että välillä on pyörähtänyt jopa pikkaisen kiireen puolelle. Vieraita on nurkissa pyörinyt niin että en ole yksikseni täällä joutunut olemaan kuin parisen viikkoa, josta siitäkin viikko on pisin yhtäjaksoinen aika. Toki ensimmäiset vieraani, sukulaisperhe, osuivat aikaan jolloin täällä oli vielä loistavat rantakelit, eikä heitä juuri päiväsaikaan näkynyt. Illat toki istuttiin pihan leppeässä lämmössä pelaillen ja maailmaa parantaen. Toki siinä muutama lasillinen viiniäkin taidettiin nauttia. Saivatpa he lentoyhtiöltä lahjaksi vielä pari ylimääräistä lomapäivääkin viivästyneen paluulennon takia mutta vaikuttivat kyllä hyvin tyytväisiltä tällaiseen epäonneen. Heidän lähdettyään oli tarkoitus hoitaa harjoituspaikat ja niiden käyttö asialliseen kuntoon tulevia urheilijoita varten.

Se olikin sitten sellainen tarina ja sekamelska, jollaiseen en ole koskaan aikaisemmin joutunut, enkä toivottavasti koskaan joudu. Läheinen punttisali oli nopeasti katsastettu, kaikin tavoin hyväksi havaittu mutta hinnaltaan ehkä pikkaisen kallis meidän tarpeisiimme. Ei välttämättä niille jotka sen palveluita kattavammin ja enemmän kuntosalina käyttävät mutta kun meidän tarpeenamme oli vain puhdas punttisali. Sellaisenakin toki aivan hyvä. Urheilukentän käytöstä neuvoteltaessa jouduimme ennenkokemattomaan rumbaan. Kun siinä vaiheessa ei vielä ollut omaa autoa käytössä, kun sitä ei kerran pitänyt tarvita, ajelimme päivät pitkät paikallisen avustajani Pipsan kanssa bussilla eri puolille kaupunkia ja välilä tuntui ettei mikään asia etene. Siinä vaiheessa ehti jo Viivikin saapua tänne ensimmäiselle kaksiviikkoiselleen ja olipa hänkin muutamaan otteeseen mukana näillä turhilla ajeluilla kun piti jo voida tehdä tiettyjä asioita kentällä mutta kun ei sitten vaan voinut. Onneksi meillä oli ja on edelleen hyvä harjoituspaikka viereisessä puistossa ja kun kelikin pysyi edelleen loistavana, mikä meidän oli siinä harjoitellessa kun Pipsa kiersi hoitamassa asiaamme tai vähintään istui puhelimessa tuntikausia. Lopulta pääsimme hieman happaman kentän johtajan kanssa neuvottelupöytään. Aluksi hänestä selvästi huomasi että joku oli astunut hänen aroille varpailleen, mutta kun Pipsa sujuvalla espanjallaan maanitteli, kehui, haukkui ja vähän kai uhkailikin loksahtivat asiat yhtäkkiä kohdalleen. Viivi pääsi ennen kotiinlähtöään hyppäämään ja hänen jälkeensä tulleet Mikkelin ja Lahden tytöt tekemään kaiken tarvitsemansa ja saivat myös tarvitsemansa välineet käyttöönsä jopa alle puolella sovitusta hinnasta.

Viivi lähti välillä Suomeen hoitamaan opintojaan ja vei mennessään lämmön vajaaksi kolmeksi viikoksi kun taas palatessaan toi sen. Ei toki aivan samanlaisena mutta sopivan miellyttävänä kuitenkin. Tilalle tulleet Paula, Suvi ja toinen Viivi sekä valmentaja Hanna saivat kärvistellä ensimmäisen viikkonsa kohtuullisen kalseissa olosuhteissa, vaikkakaan eivät olleet sinä viikonloppuna paikalla kun kolme vuorokautta tuli vettä aivan kaatamalla. Ensimmäisenä päivänä katua alas virrannut vesi oli tummanruskeaa, toisena likaisen harmaata mutta jo kolmantena kristallin kirkasta. Siis ainakin luonto tuli puhdistettua kunnolla.

Tytöt harjoittelivat ensimmäisen viikon koleudesta huolimatta tehokkaasti ja kovaa. Ehkä vähän liiankin kovaa siitä päätellen että kaikilla alkoi ilmetä erilaisia kiristyksiä vähän siellä ja täällä. Se oli ymmärrettävää kun Hanna oli paikalla vain viikon ja kun muutama päivä hänen lähtönsä jälkeen vähän lepuuteltiin, olivat tytöt taas valmiit jatkamaan hyvää harjoitteluaan ja ylihuomenna on heillä kotiinlähdön aika. Tässä välissä oli paikalla myös Valtteri Ilona siskonsa kanssa kymmenen päivää. Ilona kestävyysjuoksijana hyödynsi läheiset metsätiet ja näytti muille mallia urheilijan pukeutumisessa. Taisi tyttö tehdä kaikki lenkkinsä shortseissa ja t-paidassa, myös varhaisen koleat aamulenkkinsä. Valtterin kanssa teimme hyvää perusharjoittelua puiston kentällä ja pääsipä hän tekemään syksyn ensimmäiset lajiharjoituksensakin kohtalaisen hyvissä olosuhteissa ja hyvin tekikin. Ensi viikon me vielä Viivin kanssa teemme kovaa perustyötä ja sunnuntaina hän lähtee kotisuomeen joulunviettoon ja pari päivää sen jälkeen saankin odotettuja vieraita kun tytär perheineen tulee puolestaan tänne kanssani viettämään joulua. Ehkä silloin on minullakin hetkinen aikaa rauhoittua ja antaa myös auton vähän lepäillä. Sen mittariin kun on vajaan kolmen viikon aikana kertynyt kilometrejä melko tarkalleen kaksituhatta vaikka matkat kaupunkiin ja kentälle ovat melko lyhyet. Kilometrejä on tullut noinkin paljon useista käynneistä lentokentälle, parista per viikko ja joka keikka noin 200 kilometriä. Kaikenlisäksi melkoisen liikenneympyröiden ja serpojen kiertämisen sävyttämänä kun moottoritietä käyttäessä reissun hinnaksi tulee reilu parikymppiä eikä maksuhalukkaita juurikaan ole löytynyt. Onpa tuo ilmainen rantatie yhdeltä osaltaan myös maisemiltaan erittäin hieno kun se kulkee suoraan Välimerestä nousevaa rinnettä kierrellen.

Kaikenkaikkiaan elämä täällä on asettunut melkoisen odotetuille raiteilleen niin paikkakunnan, hintatason, harjoitusolosuhteiden kuin säänkin osalta. Kun kaikki päivittäiset palvelut ovat sopivasti kävelymatkan päässä asunnosta, tulee välillä jopa harrastettua jonkin verran kevyttä liikuntaakin. Illan viileydessä toki on joskus liikuttava vähän reippaamminkin.

Toni Huikuri

Tapasin Tontsan ensimmäisen kerran Helsingissä jonkun nuorten maaottelun yhteydessä. Tehtäväni oli herättää hänet kilpailupäivän aamuna kello kuusi kun hän juuri tuohon aikaan halusi lähteä tekemään kilpailuun valmistavaa harjoitusta punttisalille. Herätyksen jälkeen kysyin, haluaako hän minun lähtevän mukaan. Tontsa tokaisi hyvin ykskantaan että emmä sua siellä tarvitse. Tiedän kyllä mitä teen ja osaan sen yksinkin tehdä. Eipä siinä sen enempää asiasta keskusteltu ja hän lähti. En tarkkaan muista, miten hän tuossa kilpailussa hyppäsi mutta sellainen mielikuva minulla on että ei vallan loistavasti jos ei nyt huonostikaan. Emme me kumpikaan varmasti silloin osanneet kuvitella miten paljon me tulisimme seuraavina vuosina viettämään yhteistä aikaa ja miten tärkeää ja antoisaa se aika meille kummallekin tulisi olemaan.
En muista tarkalleen sitäkään, koska seuraavan kerran silmätysten kohtasimme. Varmasti useinkin osuimme vastakkain ja saatoimme vaihtaa muutaman merkityksettömän sanan. Vähitellen kuitenkin ajauduimme samoille leireille, Kanarian Inglesiin, Espanjan Nerjaan, Italian Formiaan ja kyllä me varmasti tutulla Malagan seudullakin useampaan otteeseen liikuskelimme. Niemisen Mattihan Tontsaa ansiokkaasti valmensi ja minä tein töitä omieni kanssa. Itse asiassa en ole koskaan kovin tarkkaan omilta kiireiltäni päässyt hänen harjoitteluaan seuraamaan joitakin pieniä yksittäisiä väläyksiä lukuun ottamatta. Varsinkin punttisalilla näkemäni suoritukset ovat jääneet voimakkaasti mieleeni kaikessa rajuudessaan ja sitä samaa tasoa ne olivat kaikessa tekemisessä silloin kun hän terveenä pääsi harjoittelemaan. Olivathan tuloksetkin kovuudessaan sen mukaisia.
Noilla leireillä me vähitellen aloimme enenevässä määrin viettää aikaa keskustellen milloin mistäkin. Varsinkin keväiset leirit olivat Tontsalle rankkoja tietysti fyysisesti mutta ennen kaikkea henkisesti, sillä niihin liittyi vuosittain erittäin rankka painon pudotus. Kun toiset iltaisin grillailivat, urheilijat pääasiassa valkoista ja valmentajat punaista lihaa, istui hän yleensä vähän sivummalla vesipullonsa kanssa ja voi vain kuvitella miltä muiden syöminen hänestä tuntui. Kyllähän muutkin tuossa vaiheessa pitävät painostaan tarkkaa huolta mutta Tontsan asenne oli tässä yhtä ehdoton kuin harjoittelussa. Kun jotain tehdään, se tehdään kunnolla ja tähän yhtälöön ei mahtunut iltasyöminen. Tässä kohdin tavakseni tuli usein istahtaa hänen viereensä jutustelemaan täyden tuoksuvan lautaseni kanssa. Tiedä sitten kokiko hän sen jonkinlaisena kiusantekona mutta ei hän minua siitä koskaan poiskaan ajanut. Eikä asiaa varmasti helpottanut kyytipojaksi ottamani huurteinen. Toki me muissa yhteyksissä olemme yhdessäkin tuoppeja kilistelleet mutta enpä juuri muista sellaista hänen kädessään noilla leireillä nähneeni. Noin yleisesti ottaenkin kertomukset korkeushyppääjien kosteista leireistä ovat lievästi sanottuna yliampuvia ja suorastaan pahansuopia. En ainakaan minä ole paikanpäällä koskaan nähnyt sellaista, toisin kuin jotkut jotka koskaan eivät niillä leireillä ole olleet. Toki olen nähnyt hyppääjien harjoituksen päälle ottavan yhden oluen siinä kuin valmentajatkin. Yhdessä eikä salaa, se on ollut pelin henki, enkä tiedä tuota luottamuksen ilmapiiriä koskaan rikotun.
Tiedän että Tontsan elämä ei nuorena poikana ollut kovin helppoa ja kunnioitan häntä suuresti siitä että hän valitsi itselleen urheilijan tien ja toteutti sen kaikissa vaiheissa täysin tinkimättömällä asenteella. Hänen valintansa oli omistautuminen urheilulle ja vain urheilulle. Ei ollut siinä vaiheessa muita vaihtoehtoja. Opiskelu jäi, samoin urheilun takia myös se huonompi vaihtoehto, jota monet hänen ystävänsä toteuttivat Helsingin kaduilla ja johon olisi ollut helppo heittäytyä mukaan. Tuo ajattelutapa on jossain määrin lähellä minun ajattelutapaani nuoren ihmisen panostamisesta urheiluun, jos toki minä en ajattele aivan noin yksioikoisesti ja olen sitä mieltä että peruskoulutus kannattaa hoitaa kuntoon urheilun ohella mutta varsinaisen ammattiin johtavan koulutuksen voi hankkia vähän myöhemmin ja työelämässä ehtii jokainen olla aivan riittävän kauan urheilu-uran jälkeenkin. Kyllähän Tontsakin pakollisen koulunsa kävi ja hankkii nykyään toimeentulonsa koulutettuna ammattimiehenä. Eräs harvoista asioista, joista hän urheiluun panostamisessaan tinki oli pieni periksianto silloin kun hän melko aikaisessa vaiheessa tapasi nykyisen vaimonsa Karitan. Tontsa kun hänet tavattuaan päätti että tuossa on nainen jonka minä haluan ja myös sai. Eipä Karita koskaan hänen urheiluaan häirinnyt, päinvastoin kannusti mutta sai varmasti aika ajoin nuoren miehen ajatukset harhailemaan urheilun ulkopuolellakin ja varmasti hyvä niin. Nythän pariskunta on jo perustanut perheen. Heillä on kaksi lasta ja omakotitalo ja he viettävät hyvin seesteistä nuoren perheen elämää poissa kaupungin hälinästä. Seuraavat toki tarkasti heille kummallekin niin rakasta korkeushyppyä ja Karita jonkin verran toimii ajoittain lajin parissa, Tontsa ei, ja se on minusta hyvin valitettavaa, koska hänellä olisi nykyhyppääjille paljon annettavaa erityisesti asennepuolella. Toki hän lajista ja sen harjoittelustakin jotain tietää. On hän minulle usein esittänyt mielipiteitä, jotka ovat panneet vanhan valmentajan miettimään tarkkaan asioiden oikeita laitoja.
Pisimmän yhtäjaksoisen leirin me vietimme viime vuosikymmenen puolivälissä Etelä-Afrikan Potshefstroomissa. Se oli aikaa kun Tontsa oli jo pitkään kuntouttanut vaikeita jalkavammojaan eikä Mattikaan enää vastannut hänen valmennuksestaan. Enemmän siitä kai noihin aikoihin vastasivat Isolehdon Juha ja fysioterapeutin ominaisuudessa kuvioihin ja myös valmennukseen mukaan tullut Tuomas Sallinen. Kotimaassa ollesssmme Tontsalla oli silloin tällöin tapana poiketa kotimatkallaan Tuomaksen luota Helsinkiin pitämässäni pubissa vaihtamassa päivän kuulumiset ja aika pitkään siinä yleensä istuttiin. Nämä olivat aikoja, jolloin ystävyytemme kehittyi ja syveni ja on jatkunut tähän päivään asti täällä Espanjassa ollessani on myös netti otettu käyttöön. En osaa sanoa onko se rakkaus samaan lajiin vai jonkinlainen ihmistyyppien samanlaisuus, joka meidät on tällaiseen tilanteeseen saattanut mutta mielenkiintoista ja antoisaa se on puolin ja toisin ollut.
Olisin voinut kirjoittaa miehestä monien sivujen mitalta erilaisia tarinoita mutta ne jääkööt meidän keskeisiksi asioiksi. Tässä olen vain halunnut tuoda esille sen, kuinka kaksi kovasti erilaisista lähtökohdista saman lajin pariin päätynyttä voivat ystävystyä tekemättä päivääkään varsinaista yhteistyötä mutta elämällä paljon samoissa olosuhteissa ja tekemällä töitä samanlaisten päämäärien eteen kumpikin omalla tahollaan. Ja kaiken tämän olen kirjoittanut Tontsan luvalla ja suostumuksella.

Eka viikko Espanjassa

Ensimmäinen viikko Espanjan uudessa asunnossa alkaa olla loppuun käsitelty. Eipä siihen juuri muuta ole kuulunut kuin lähiympäristöön tutustumista. Kylä on pieni mutta viihtyisän tuntuinen ja hyvin rauhallinen. Sopii siis tällaiselle maalaiselämään tottuneelle erittäin hyvin. Kylänraitilta löytyy ruokakaupan lisäksi pari autokorjaamoa, rautakauppa, parturi, kukkakauppa, leipomo ja pari baaria. Elämä tuntuu etenevän rauhalliseen malliin lukuunottamatta lähes joka naapurin pihalla vaanivia isoja vahtikoiria, jotka ohikulkiesssa jaksavat ilmoittaa olemassaolostaan. Minun pihallani käy päivittäin harmaanraidallinen kissa, jonka kanssa emme vielä ole kauheasti päässeet tutustumaan. En toki ole hänelle tarjonnut ruokaakaan, joka varmasti tuossa tutustumisessa auttaisi. Voisipa jopa johtaa suoranaiseen ystävyyteen.

Viiden kilometrin päässä on Tarragonan kaupunki, johon tulopäivää lukuunottamatta olen tutustunut vain eilisiltaisella pikaisella kierroksella. Kaupunki vaikuttaa hyvin tyypilliselta espanjalaiselta kaupungilta, siis nimenomaan espanjalaiselta, ei miltään turistirysältä. Kaupunkihan on vanhimmalta osaltaan yksi Rooman valtakunnan aikaisista tärkeimmistä kaupungeista ja uudemmalta osaltaan yksi Espanjan tärkeimmistä satamakaupungeista. Asukkaat puhuvat katalaania, joka minun korvissani kuullostaa hyvinkin espanjankieleltä mutta on kuulemma jotain aivan muuta. Ainoan englantia taitavan ihmisen olen kohdannut paikallisessa lähikaupassa ja hänenkin sanavarastonsa rajoittui epäselvästi lausuttuun leipään ja sen puuttumiseen kaupan valikoimista. Toki hän hetken keskustelun jälkeen sai minut ymmärtämään että leipää pitää hakea viereisestä leipomosta, joka sittemin osoittautui myös erinomaiseksi aamiaisravintolaksi. Eli alusta asti minut opetettiin kylän totutuille tavoille myös puheen osalta ja leipomon leipä sinänsä oli erinomaista.

Asunto on juuri sellainen kun sen oletin ja itseasiassa tiesinkin olevan. Kahden talon viihtyisä kokonaisuus. Toki se voisi juuri nyt olla vieläkin viihtyisämpi ainakin pihan osalta, jos edellinen asukas olisi edes pikkaisen vaivautunut hoitamaan hänelle vuokraajana kuuluneita velvollisuuksia. Kysymyksessähän ei ole mikään hotelli tai apartment vaan aivan tavallinen talo ja sen vuokraaminen normaaleilla vuokraehdoilla. Olematta normaalia enempää rasisti, en voi kuin ihmetellä että edeltäjäni, marokkolainen perhe, oli jättänyt kaiken hoitamatta. Itseasiassa he olivat rikkoneet taloa kahvinkeittimestä ikkunoihin, jos ei nyt kaikkea niin ainakin aika mittavassa määrin. Ikkunaverhot oli revitty, sohvat rikottu ja jopa pihalla olleen grillikatoksenkin katto oli hävitetty. No minä nyt olen lupautunut aikani kuluksi hoitamaan omistajan työllä ja vaivalla kasvattamia puita ja lähinnä kaktuksista koostuvia muita kasveja taas mahdollisimman hyvään kuntoon luomaan viihtyisyyttä talossa oleskeluun. Niin itselleni kuin tuleville vieraillenikin. Toki jo eilen sain syödä ensimmäisen appelsiinin pihapuun alta poimittuna. Ei pitäisi ehkä edes mainita että nämä marokkolaiset veijarit olivat vieneet jopa talon avaimet mennessään. Toki vain Barcelonaan asti, josta ne saatiin noudettua tulevaan käyttöön. Itseassiassa tänään meillä jo oli pienimuotoiset pihan siivoustalkoot ensimmäisten vieraideni kanssa.

Viikon kuluttua tulee tänne ensimmäinen urheilijani tekemään syksyistä perusharjoittelua. Harjoituspaikkona tulevat olemaan aivan asunnon lähellä oleva hiekka/nurmipohjainen puiston kenttä. Mikä lieneekään pohjimmaiselta tarkoitukseltaan mutta meidän tarkotuksiimme erittäin sopiva. Muutaman kilometrin päästä löytyi aivan loistava kuntosali kaikkine tarvittavine laitteineen mukaanlukien uima-allas ja ainakin kaksi erilaista saunaa. Varsinainen urheilukenttä, myös kuntosaleineen, sijaitsee vähän kauempana mutta sinne asti en vielä ole ehtinyt piipahtaa. Harjoituspaikat siis näyttävät näin ensikokemusten perusteella aivan loistavilta ja lämpötilakin on uskolliseti pysytellyt suomalaisissa hellelukemissa. Toki se täälläkin talven edetessä muutamalla asteella laskee. Eli näillä nyt mennään ja ainoa ongelma taitaa olla joinakin aikoina ajankohtaiseksi tuleva tilanpuute.

Ei kirjaa

Jäinpä oikein miettimään, kun aika monet ovat sitä kyselleet ja ehdotelleet viime aikoina kun tieto muutostani talveksi Espanjaan on levinnyt. Viimeksi tänä iltana pariltakin eri suunnalta. Kirjoittaa siellä kirja elämästäni urheilijoitteni kanssa ja heidän valmennuksestaan. Olen kaiken aikaa sanonut kaikille sitä ehdottaneille ettei se ole mahdollista. Minusta se on täysin mahdoton ajatus monestakin syystä. Varmasti siellä olisi aikaa kirjoittamiseen niin kuin kaikkeen muuhunkin sellaiseen mihin ei sitä aikaisemmin ole ollut. Varmasti olisi paljon kiinnostavaa kerrottavaa pienelle joukolle tekemisistäni ja erityisesti urheilijoitteni tekemisistä vuosien varrella. Vai olisiko? Miksi kirjoittaa sellaisista asioista pienelle joukolle, joka saisi heitä mahdollisesti kiinnostavat valmennukselliset tiedot minulta suoraan kysymällä ja tarkentavilla kysymyksillä täydennettyinä. Kyllä minä olen niihin aikaisemminkin kysyttäessä vastannut. Kysyjiä vain ei ole kovinkaan usein ole ilmestynyt.
Voisin toki kirjoittaa miten kaikki alkoi neljäkymmentä vuotta sitten uteliaisuudesta, päähänpistosta ja selittämättömästä innostuksesta. Voisin kirjoittaa kolmesta tytöstä jotka irroitin neljänkymmennen nuoren urheilukoululaisen joukosta ja aloin viedä heitä eteenpäin urheilijoina tietämättä valmennuksesta mitään. Yksi heistä oli Minna. Voisin kertoa siitä katkeruudesta, jota muiden nuorten sivuun jättäminen aiheutti heidän vanhemmissaan. Voisin kertoa miten minut suorastaan pakotettiin hakemaan tietoa valmennuksesta ja käymään erilaisia kursseja päästäkseni urheilijoitteni kanssa seuraaviin leiriryhmiin. Voisin kertoa elämästäni myöhemmin mukaan tulleiden Mikon, Alinan, Kaisan, Heikin, Hannan tai tänä päivänä Viivin tai Valtterin kanssa, tai niiden monien, joiden nimiä en tässä tullut maininneeksi. Yhtä hyvin voisin kertoa käymistäni keskusteluista Viljo Nousiaisen, Göran Brunelin, Juha Isolehdon tai ketä kaikkia heitä matkan varrella onkaan ollut. Puhumattakaan lukemattomista värikkäistä päivistä Ilpon kanssa.
Voisin toki kirjoittaa tästä kaikesta mutta silloin joutuisin kirjoittamaan myös muiden ihmisten elämästä, unelmista, haaveista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Useiden osalla ne ovat olleet lähellä omiani mutta olen matkan varrella ollut tekemisissä monien sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole varsinaisesti liittyneet mitenkään minun tekemisiini mutta ovat tulleet minulle hyvin läheisiksi, suorastaan uskotuiksi. Olen aikojen kuluessa kuullut monien ihmisten unelmista, iloista ja murheista kertomuksia, jotka on tarkoitettu vain minulle ja olen iloinen ja suorastaan liikuttunut että niistä on minulle kerrottu. Tiedän että monet ovat kokeneet suoranaista helpotusta keskustelujemme jälkeen. Usein myös minä.
Itseasiassa kaikki se mitä voisin kertoa on jo asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Monet tietävät urheilijoitteni saavutukset ja tulokset. Jokainen tietää Villen, Juhan tai Göranin ansiot ja Ilpohan on legenda korkeushyppypiireissä. Tai Niskasen Rauski. Hän joka toimi pitkään Rimarallin ansiokkaana vetäjänä ja lajivalmentajana sekä meidän monien auttajana Fuengirolassa yhdessä Heleenansa kanssa. Kaikkien näiden kanssa on vuosien varrella eletty hienoja hetkiä, jos toki on joidenkin kanssa otettu kiivaasti yhteenkin elämän suurista kysymyksistä, tai pienistä. Ihan miten vaan. Varmasti olisi iso joukko ihmisiä joista voisi kaikkien näiden lisäksi kirjoittaa, mutta miksi. Ja millä oikeudella. Itsestäni voin kertoa mitä tahansa mutta muiden tekemisistä en katso olevani oikeutettu kertomaan mitään. Oli sitten kysymyksessä valmentamani urheilija, valmentajagolleega tai kuka tahansa muu erilaisissa yhteyksissä tapaamani ihminen. Eli lupaan että keskityn kaikkeen muuhun kuin kirjan kirjoittamiseen. Onneksi minulla on edelleen ainakin yksi urheilija joka tuntuu olevan valmis ottamaan haasteen vastaan ja tulemaan vuorena Muhammedin luo kun Muhammed otti ja lähti.

Kuukausi vielä...

Niin se aika vaan kuluu. Puolitoista kuukautta sitten tein melko nopealla aikataululla päätöksen muutosta talveksi Espanjaan. Silloin tuntui että aikaa asioiden järjestelemiseen on ruhtinaallisesti, suorastaan liikaakin. Tänään on päivälleen kuukausi aikaa lähtööni ja kaikki asiat alkavat olla aika hyvin mallillaan, lukuunottamatta muutamia teknisiä käytönnön asioita, jotka on mahdollista hoitaa vasta aivan päivä tai pari ennen lähtöä. Luulen ainakin tarvitsevani sähköä syksyn pimeydessä aivan viimehetkiin asti eikä ilman juoksevaa vettäkään kovin aikaisin ole syytä katkaista. Nämä toimenpiteet varmasti onnistuvat kohtuullisen helposti aivan lähdön kynnyksellä. Tosin vesijohtojen tyhjeneminen kai kannattaa varmistaa hyvinkin huolellisesti ainakin niiltä osin kuin ne talven aikana joutuvat pakkasten kanssa tekemisiin. Siinä voi tuttu putkimies saada tehdä pienen hetken viikonlopputöitä ainakin pannun lämminvesikierukan kanssa, ettei aikanaan palatessani ole odottelemassa ikävää yllätystä. Jonkinlaista imuoperaatiota hän minulle jo tarjoili asian hoitamiseksi, eikä ilmeisesti pieni määrä glykooliakaan olisi pahasta. Vaan antaa ammattimiehen hoitaa asia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Moninaisten muiden asioiden hoitamisessa on tullut vastaan erinäisiä yllättäviäkin ongelmia. Meillä kaikilla on olemassa tukku erilaisia sopimuksia joiden tekeminen nykymaailmassa ja nykyisillä sähköisillä yhteyksillä on tavattoman helppoa. Pari klikkausta hyödykkeen, mikä se sitten milloinkin onkaan, sivuilta ja asia hoituu kivuttomasti ja lasku tulee pääsääntöisesti suoraan sähköpostiin tai e-laskulla pankkiohjelmaan. Kun haluaisi näitä sopimuksia alkaa purkamaan, ei asia olekaan enää ollenkaan yksinkertainen. Aika harvan toimittajan sivuilta löytyy kohta, josta voisi tuosta vain peruuttaa tilauksen tai saada sitä edes tauolle. Tuo tauolle jääminenhän tällaisessa tapauksessa olisi kai kaikkein paras vaihtoehto kun elämän kuitenkin on tarkoitus taas jatkua normaaleissa uomissaan joskus ensi kevään aikana. Puhelimellahan tällaiset asiat on yleensä totuttu hoitamaan mutta tänä päivänä se ei enää olekaan aivan yksinkertaista. Pääsääntöisesti saa ensimmäisen tunnin puhelusta kuunnella yleensä aika epämääräistä musiikkia ja kun joku sitten suostuu vastaamaan, aika usein todetaan että eihän tällaista asiaa herraparatkoon voi puhelimella hoitaa. Usein kehotus on tunnistautua firman kotisivuille pankin verkkotunnusten avulla ja sitten siellä olevan yhteydenottolomakkeen avulla suorittaa irtisanominen joka vielä varmistetaan virkailijan vastapuhelulla. Tämän puhelun aikana sitten saa todistella hyvin perusteellisesti tarpeidensa loppumisen. Joissain tapauksissa on likimain kyseenalaistettu koko maastapoistumisen mielekkyys kun kerran näin hyviä palveluja on Suomessa tarjolla. Onneksi olen aika sitkeää laatua päätöksissäni, enkä ainakaan vielä ole perunut lähtöäni.

Tällaisessa tilanteessa huomaa erityisen hyväksi tuon paperittoman e-laskusysteemin samoin kuin tietysti pankkiohjelmatkin, joita ilman kai ei enää tulisi mitenkään toimeen. Ei ainakaan tällaisessa minulla edessä olevassa elämäntilanteessa, koska eiväthän kotimaiset maksut kokonaan kuitenkaan lopu vaikka muualla asuukin. Ainakin kun aikomus on asua vain väliaikaisesti. Mutta ei niin paljon hyvää, ettei myös jotain huonoa tässäkään asiassa. Yllättäen löytyy vielä laskuttajia, kohtuullisen suuria ja kansainvälisiä yrityksiä, jotka haluavat lähettää laskunsa kirjekuoressa ja paperille kirjoitettuna, eikä vaihtoehtoa ole. Varmaan ne saisi tulemaan myös talviseen osoitteeseeni mutta enpä niitä sinne halua käännettävän sillä siinä tapauksessa uskon joutuvani ennemmin tai myöhemmin tekemisiin ulosottomiehen kanssa matkalla hävinneen ja siksi maksamatta jääneen pienen laskun takia. Tässä asiassa joudun siis turvautumaan naapuriapuun, onneksi oman tyttäreeni. Loppu kuitenkin hyvin, eli kaikki hyvin. Nyt nämä ongelmat on suurinpiirtein hoidettu ja eikun sohvalle odottamaan ajan kulumista.

Tommyn paimenkirje

Ylen verkkosivuilla oli tänään luettavissa kestävyysjuoksun päävalmentajan Tommy Ekblomin mielenkiintoisia mielipiteitä lajinsa harjoittelusta ja tulevaisuuden suunnitelmista. Sanoma oli selvä. Harjoittelu on ollut liian vähäistä määrältään ja laadultaan huonoa. Sen korjaamiseksi hänen on aikomus lähettää paimenkirje valmentajille. Asiaa, mutta valmentajien ja erityisesti urheilijoiden pitää myös uskoa mitä heille tullaan sanomaan. Samoin lapsiinsa ja heidän rasittamiseensa liian suojelevasti suhtautuvien vanhempien. Lapset pitää opettaa ja saada liikkumaan aivan nuoresta pitäen. Joku menestyneistä hiihtovalmentajista, lieneekö ollut legendaarinen Immo Kuutsa vai joku muu, on jossain yhteydessä sanonut viisaasti: ”Lasta ei pidä koskaan, ei missään tilanteessa kieltää juoksemasta.” Olen samaa mieltä. Vaikka lapsen pää joskus kolahtaisi pöydän kulmaan tai vaikka polvet välillä olisivat ruvella, ei se saa estää juoksemista, sillä oppiihan lapsi varmasti varomaan osumia tai kaatumisia. Mielestäni lapsi ei voi liikkua liikaa vaikka joskus siltä tuntuukin. En tarkoita yksin juoksemista, vaan kaikkea mikä kuuluu, tai on ainakin aikaisemmin kuulunut normaalin lapsen päivittäiseen toimintaan. Uiminen, hiihtäminen, luistelu, painiminen kavereiden kanssa, puissa kiipeily ja kaikenlainen pelailu ovat sitä millä päivät pitäisi täyttää. Enkä nyt todellakaan tarkoita pelailulla videopelejä, vaikka niillä nykylasten elämässä on tietty paikkansa. Varmasti jossain määrin jopa tarpeellinen ja kehittäväkin.
Olen aikoinaan päässyt seuraamaan Tommy Ekblomin harjoittelua ja tiedän että se ei ollut kovin vähäistä eikä kaikin ajoin kovin kevyttäkään. Minulla on myös noilta ajoilta videopätkä, jossa Tommy näkyy tekemässä hyvin perusteellista venyttelyä kovan harjoituksen päätteeksi. Siinä on kuvattu ihan muuta, mutta taustalla näkyy hänen lihasten palauttelunsa johon käytettiin aikaa todella ruhtinaallisesti. Kuuluupa nauhalta ajoittain hyväntahtoista lajien välistä ilkeilyäkin. Tältä pohjalta voin väittää hänen tietävän kestävyysjuoksun harjoittelusta kohtalaisen paljon, enkä oikein usko että nykyinen lajin tilanne olisi ainakaan kokonaan hänen syytään. Onhan meillä kuitenkin ollut ja on tälläkin hetkellä hyvällä eurooppalaisella tasolla olevia juoksijoita. Olisikohan sittenkin enemmän kyse siitä, että meille on aika yleisesti viime vuosien aikana levinnyt käsitys laadusta määrän kustannuksella. Tällaista vastakkain asettelua en ole koskaan voinut hyväksyä, sillä eihän voi olla niin että määrä ja laatu ovat vastakkaisia tai jopa toisiaan kumoavia asioita. Aika usein ainakin kuulee sanottavan että nyt aletaan panostaa laatuun määrän sijasta. Minusta kaiken harjoittelun aina pitää olla laadukasta, määrien tosin pitää suurestikin vaihdella harjoittelun eri vaiheissa. Pääasiassa kuitenkin pitää aina harjoitella paljon. Tai vielä enemmän ja tämä koskee kaikkia lajeja.
Tommy puhui haastattelussa nuorena aloitettavasta harjoittelusta ja siihen kannustamisesta. Hän puhuu siinä täysin oikeasta asiasta mutta ei voida unohtaa sitäkään että meillä on ollut myös monia kansainvälisesti menestyneitä urheilijoita, jotka ovat aloittaneet varsinaisen menestymiseen johtavan harjoittelun vasta aikuisiässä. Heidän etunsa hyvin nuorena aloittaviin verrattuna on se kiistaton tosiasia, että he tekevät työtä vain ja ainoastaan omasta intohimostaan ja halustaan menestyä. Ehkä myös näyttääkseen itselleen ja muille että pystyvät tuon tien käymään onnistuneesti läpi. Yksi tällaisista menestyjistä oli aikoinaan Martti Vainio, joka oli koko ikänsä tottunut liikkumaan mutta vasta parikymppisenä aloitti tiensä kohti maailman huippua. En ota kantaa tapahtumiin hänen huonoina päivinään mutta mieleeni on lähtemättömästi jäänyt hänen kertomansa ikävistä harjoituksista. Hänen mukaansa ikävintä oli se kun syksyn pitkillä hitailla lenkeillä ei enää neljän tunnin kohdalla pimeydeltä nähnyt kuinka paljon satoi. Tässä ehkä yksi ohjenuora nykyisille urheilijoille omiin harjoituksiinsa tilanteen mukaan sopeutettuna ja hyväksyen sen että vain oma panostus voi johtaa tuloksiin.

Toteutuvaa unelmaa

Tällaisena kauniin ja lämpimän kesän jälkeisenä ensimmäisenä synkkänä sadepäivänä on hyvä miettiä tulevaa talvea ja siihen johtaneen päätöksen merkitystä. Lähtöpäivääni Espanjan leutoon talveen on tänään aikaa tasan kaksi kuukautta. Minulle itselleni se on, kuten monet jo tietävätkin, kaukaisen ja pitkään eläneen unelman täyttymys ja kesän sekä osittain jo viime talven aikana kypsynyt itsestäänselvyys. Jos ajattelisin pelkästään itseäni, olisin hiljaa ja lähtisin. Nauttisin talven lämmöstä ja hiljaisuudesta ympärilläni. Ostaisin mahdollisesti polkupyörän ja ajelisin paikallisia pikkuteitä tutustuen ympäristöön ja siinä sivussa paikalliseen väestöön ja elämäntapaan syvällisemmin kuin se aikaisemmilla muutaman viikon käynneilläni on ollut mahdollista. Onhan kaiken lisäksi paikkakuntakin minulle uusi ja tuntematon ja kun lähietäisyydellä on vielä suurkaupunki nimeltä Barcelona, ei ajan kuluttamiseen liene suurempia esteitä. Lisäksi omat läheiseni ovat jo tarttuneet mahdollisuuteen tulla viettämään perhelomiaan luokseni aikaisemmista lomista poikkeavilla tavoilla ja hinnoilla. Suurin murhe asian tiimoilta tuntuu olevan tyttäreni viisivuotiaalla pikkumiehellä hänen miettiessään joulupukin osaamista joulunaikaiseen yhteiseen majapaikkaamme. Eiköhän tuokin asia järjestyne sillä osasi kyseinen herra aikoinaan kanarialaiseen asuntoommekin, joskin parta oli vähän ryvettynyt matkan varrella Biskajanlahden aalloissa. Näiltä osin siis kaikki lienee erinomaisessa järjestyksessä.
Kaikilla asioilla on erilaiset puolensa, enkä kuitenkaan ole halunnut ajatella pelkästään itseäni. Jos on valmentanut neljäkymmentä vuotta, ei sitä kaikkea voi eikä halua heittää menemään vain jonkin itsekkään päätöksen takia, varsinkin kun tuleva asuntoni ei niin pakota tekemään. Niin kuin jo edellisessä blogissani kirjoitin ja niin kuin monille olen kertonut, on minulla tilaa ja mahdollisuus majoittaa urheilijoita joko yksin tai valmentajineen suurin piirtein niin lyhyeksi tai pitkäksi ajaksi kerrallaan kuin kenenkin tarpeisiin sopii. En tarjoa omaa valmennustietämystäni kenellekään mutta tarvittaessa sekin on käytettävissä. Sen sijaan olen valmis tarjoamaan kaiken mahdollisen apuni arkipäivän asioiden hoitamisessa niin, että paikalle tulevat voivat käyttää aikansa tehokkaasti niin kovaan harjoitteluun kuin asianmukaiseen palautumiseenkin. Jo tällä hetkellä tiedän jotain paikallisista harjoituspaikoista ja perille päästyäni tulen tietysti selvittämään ne perusteellisesti. Kokemuksestahan me kaikki Espanjassa leireilleet tiedämme että vaikka jalkapallo onkin siellä selkeä ykköslaji, myös yleisurheilua arvostetaan ja suorituspaikkoja kyllä löytyy. Varsinkin suhteiden luomisella ja ehkä pienellä voitelullakin saattaa päästä paikkoihin joihin ei normaalisti ole mahdollisuutta päästä. Toki näissä asioissa pitää aina ottaa huomioon espanjalainen mentaliteetti ja sen mukanaan tuomat ongelmat mutta ne on mahdollista hyvällä etukäteisvalmistelulla minimoida. Siihen pyrin kaikin keinoin ja saan siihen myös apua paikalliselta tuttavaltani sekä asunnon omistajalta.
Joku voi ajatella että olen hylkäämässä omat urheilijani ja jättämässä heidät oman onnensa nojaan mutta katsotaanpa asiaa vähän toisesta näkökulmasta. Jo vuosia on normaali käytäntö ollut että olen ollut harjoituksissa mukana 2-3 kertaa viikossa sekä tietysti vaihtelevassa määrin leireillä urheilijasta riippuen. Loput harjoitukset urheilijani ovat tehneet joko yksin tai jonkun muun valmentajan valvonnassa, tai sitten urheilijat keskenään. Tämä tekee vain vähän toistakymmentä yhteistä harjoitusta kuukaudessa. Nyt tuo määrä on saavutettavissa viikon oleskelulla luonani ja tuplattavissa kahden viikon oleskelulla. Kotimaassa edellisen harjoituksen epäselviksi jääneisiin asioihin voidaan palata parin päivän kuluttua. Nyt voidaan illalla kesken jääneeseen palata välittömästi aamulla ja vaikka vielä samana iltapäivänä uudelleen. Näinhän se menee leireilläkin mutta niitä leiripäiviä useimpien kohdalla on yleensä valitettavan vähän. Kustannukseltaan tällainen pariviikkoinen on suurin piirtein samaa luokkaa kuin urheilijan ja valmentajan yhteinen viikonloppu suomalaisella urheiluopistolla matkoineen. No vähän kalliimpi mutta ehkä ulkona lämmössä harjoittelusta ja hyvästä palautumisesta kannattaa vähän maksaa. Tämä koskee myös niitä urheilijoita, jotka haluavat tulla valmentajineen luokseni leireilemään, tai miksei myös yksinään hyvin ohjeistettuna. Aivan miten asiat halutaan hoitaa.
Tässä kohdin törmätään tietysti urheilijan ajankäyttöön. Joku opiskelee, joku käy töissä ja silloin ajankäytön järjestäminen saattaa olla ongelmallista koska normaalisti on totuttu harjoittelemaan opiskelun tai työn ohella. Tässä ollaan tekemisissä sellaisen asian ja asenteiden mylläkän kanssa, josta voitaisiin keskustella loputtomiin. Ja on keskusteltukin. Olen usein puhunut opiskelusta harjoittelun ehdoilla ja ammattiin valmistumisen viivyttämisestä urheilussa menestymisen auttamiseksi. Työelämässä näiden asioiden hoitaminen on selkeästi vaikeampaa ja tämä koskee valitettavasti varsinkin valmentajia. Harvahan meistä valmentaa ammatikseen tai on eläkkeellä kuten minä. Valitettavasti ei edes nykyinen yliopistomaailma anna entisenlaisia vapauksia urheilijoille, tai jos antaakin ei niitä useinkaan olla valmiit käyttämään. Väitän kuitenkin että jos urheilijan asenne on kohdallaan, voi kaikissa opiskelupaikossa ottaa itselleen tiettyjä vapauksia urheilun ehdoilla. Henkilökohtaisista valinnoistahan ihmisen kaikenkattava menestys on kiinni. Ja nimenomaan henkilökohtaisista!

Mullistuksia

Mullistuksia
Kesä alkaa kääntyä ehtoopuolelleen ja on aika miettiä tulevaa niin urheilussa kuin omassa elämässäkin. Olen parastaikaa valmistelemassa suurta elämänmuutosta, eli jättämässä väliin Suomen kylmää ja joko lumista tai ainakin pääosin kuraisen loskaista talvea. Viime talven pääasialliset aktiviteetit kotitalossa majaillessani olivat klapien mättäminen hellaan ja sähkömittarin vinhan vauhdin seuraaminen pakkasen puskiessa kaikista mahdollisista koloista sisään ja tämän lisäksi tuntikausien lumen kolaus lähes päivittäin. Onneksi väliin mahtui sentään kaksi kolmen viikon leireilyä etelän lämmössä, joskaan kumpikaan niistä ei kokonaisuudessaan osunut tuohon kylmimpään ja lumisimpaan yli neljän kuukauden jaksoon. Nyt olen tuttavani suosiollisella avulla ja vaivannäöllä vuokraamassa itselleni talviasuntoa Espanjan Tarragonasta, jossa talven lämpö liikkuu kaiken aikaa suomalaisen kesän lukemissa ja jossa aurinko lämmittää talvellakin aivan erilaisella poltteella kuin kotoisen taivaanrannan keltainen mollukka. Mielestäni olin aikamoinen onnenpekka kun kohdalle osui pieni kohtuuhintainen omakotitalo rauhallisesta kylästä vähän kaupungin ulkopuolelta ja pihapiirissä sattuu olemaan vielä toinenkin asunto. Molemmat kuitenkin täydellisesti varustettuja, joskaan eivät mitään loistoasuntoja mutta saamistani kuvista päätellen kuitenkin hyvinkin viihtyisiä.
Tämä kahden asunnon kokonaisuus liittyy osaltaan urheiluun, sillä pystyn läpi talven tarjoamaan niin omille kuin myös muille halukkaille erittäin kohtuuhintaista leiripaikkaa lähes milloin ja minkälaiseksi ajaksi tahansa. Sopivia harjoituspaikkojakin alueelta löytyy kaupungin keskustassa sijaitsevasta urheilukentästä aivan asunnon vieressä oleviin pariinkin nurmikenttään. Eiköhän jostain vielä punttisalikin ilmesty näköpiiriin ja lenkkipolkuja riittää loputtomiin. Kaikki tämä alle satasen lentomatkan päässä Suomesta ja tunnin ajomatkan päässä Barcelonan lentokentästä. Eli kohtuullisen lähellä on katseltavaa vaikkapa ei urheilevalle vieraallekin.
Ikävä puoli ratkaisussani on tietysti se, että en ole valmennettavieni lähellä Suomessa, vaan arkisen työn täällä heidän kanssaan joutuu hoitamaan joku muu, mutta oikein oivallettuna ja asioita tärkeysjärjestykseen laittamalla on mahdollisuus leireillä niin usein ja niin pitkään luonani kuin se itse kunkin kohdalla hyvälle ja tarpeelliselle tuntuu. Tosiasiahan kuitenkin on se, että jos aiot nykyurheilijana päästä huipulle, on pakko viettää mahdollisimman paljon aikaa pois kotimaan pakkasista. Oikeastaan kolmen urheilijani kohdalla on tilanne ollut aiemminkin se että joku muu kuin minä on hoitanut suuressa määrin päivittäisen perustyön ja minä olen ollut mukana enemmälti teniikka ja tehoharjoitteissa. Valitettavasti se neljäs, jonka valmennuksesta olen yksinään vastannut päätti juuri lopettaa yhteistyömme. Syynä oli hänellä varmasti ensisijaisesti Kalevan kisojen finaalin epäonnistumisen tuoma pettymys mutta myös suurelta osin kai se että hän ei jostain syystä voi hyväksyä tällaista ratkaisuani mutta kun kysymyksessä on kuitenkin urheilija joka on aina viihtynyt ulkomaisilla leireillä ja joka muutenkin olisi elämäntilanteessa joka antaisi mahdollisuuden todella panostaa hyvään harjoitteluun hyvissä olosuhteissa entistä enemmän. Varmaan syitä löytyi myös valmentajan persoonasta.
Näillä kuitenkin nyt mennään ja tarjoankin halukkaille mahdollisuuden tulla luokseni leireilemään likimain lentojen hinnoilla joko pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Tarkempia lisätietoja annan mielelläni.

Harmittaa

Nyt kyllä pikkasen harmittaa. Suorastaan voisin väittää että vähän olen jopa vihainen. Kaikki alkoi jo joulukuun alussa Kanarian leirillä, kun urheilijani korkeuden tekniikkaharjoituksen aikana alkoi valitella selkäkipuja. Suhtauduimme asiaan silloin niin, nyt ajateltuna tyhmän välinpitämättömästi, että leiri on loppumaisillaan ja sen jälkeen on aikaa levätä ja antaa kivun poistua niin kuin tällaiset pienet vaivat yleensä poistuvat. Vaan eipä poistunutkaan. Vamma alkoi vaivata aina hypättäessä. Kaiken muun harjoittelun, kovankin, se kesti kunnes loppiaisen tienoilla kipeytyi maksimivauhtisessa juoksussakin. Tai oikeastaan siitä jarrutettaessa. Tässä vaiheessa alkoivat omat hälytyskelloni todella soida, sillä olin ollut aikaisemminkin tekemisissä vastaavanlaisten oireiden kanssa.

Tilattiin siis aika lääkärille joka on erikoistunut liikuntalääketieteeseen. Urheilija pyysi häneltä lähetettä magneettikuvaukseen ohjeitteni mukaisesti, koska halusin pois sulkea erään aikaisemmin useitakin urheilijoita vaivanneen selkävamman. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että kuvausta ei tarvita, vaan antoi kortisonia selkälihakseen ja käski lepäillä pari viikkoa. Kaikki tämä siitä huolimatta että kohtuullisen kallis urheiluvakuutus olisi antanut mahdollisuuden suorittaa tuo kuvaus ja sulkea pelkäämäni vamma. Tai pahimmassa tapauksessa paljastaa sen. Kysymyksessä oli selkärangan viitosnikaman kaaren rasitusmurtuma, joka ajoittain on vaivannut erityisesti korkeushyppääjiä mutta myös eräitä muitakin. Tässä vaiheessa päätimme aloittaa alaselkää tukevien lihasten systemaattisen vahvistamisen, suorastaan kuntoutuksen. Tämä kun valitettavasti aika usein jää vähän lapsipuolen asemaan urheilijoilla jotka muuten harjoittelevat hyvinkin kovaa. Voi jopa olla, että sen merkitystä ei edes valmentajakoulutuksessa painoteta riittävästi, tai sitten me valmentajat olemme tässä kohdin pikkaisen leväperäisiä, koska kysymyksessä ovat harjoitteet joissa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään. Aika usein näitä tehdään vasta fysioterapeutin ohjauksessa mutta yleensä jo liian myöhään.

Tuo kahden viikon lepojakso kului, selkä oli parempi mutta kipeytyi edelleen. Nyt haettiin apua urheiluakatemian lääkäriltä joka välittömästi määräsi tuohon pyytämäämme magneettikuvaukseen. Juuri äsken sain tulkinnan kuvista ja se kertoo nelosnikaman lievästä turvotuksesta ja myös että sen yläpuolinen välilevy on saanut vähän siipeensä. Vaivan syy on nyt selvillä eikä se onneksi ollut sitä mitä pelkäsin. En tietenkään halua vähätellä vammaa selkärangassa mutta niin lääkäri kuin parin päivän kuluttua hoidon aloittava fysioterapeuttikin ovat sitä mieltä että harjoittelu voi jatkua kaikilla sellaisilla harjoitteilla jotka eivät aiheuta kipua. Hallikausi on tietysti kilpailujen osalta menetetty mutta nyt päästään aloittamaan kesään tähtäävä harjoittelu ja aikaa on ruhtinaallisesti myös tukilihasten huippukuntoon saattamiseen.

Se mikä minua tässä nyt eniten harmittaa, on se että vaikka en suinkaan ole lääketieteen ammattilainen vaan puhun näissä asioissa melkoisella kokemuksen rintaäänellä. Minua ei kuitenkaan haluttu kuunnella vaan lääkäri ilmeisesti koki varpailleen astutun kun hänelle kerrottiin mielipiteeni. Onneksi en ollut epäilyissäni täysin oikeassa mutta oikeanlaisen kuvauksen tuloksena päästään vammaa nyt asianmukaisesti hoitamaan. Valitettavasti vain kuukautta liian myöhään.