Ei kirjaa

Jäinpä oikein miettimään, kun aika monet ovat sitä kyselleet ja ehdotelleet viime aikoina kun tieto muutostani talveksi Espanjaan on levinnyt. Viimeksi tänä iltana pariltakin eri suunnalta. Kirjoittaa siellä kirja elämästäni urheilijoitteni kanssa ja heidän valmennuksestaan. Olen kaiken aikaa sanonut kaikille sitä ehdottaneille ettei se ole mahdollista. Minusta se on täysin mahdoton ajatus monestakin syystä. Varmasti siellä olisi aikaa kirjoittamiseen niin kuin kaikkeen muuhunkin sellaiseen mihin ei sitä aikaisemmin ole ollut. Varmasti olisi paljon kiinnostavaa kerrottavaa pienelle joukolle tekemisistäni ja erityisesti urheilijoitteni tekemisistä vuosien varrella. Vai olisiko? Miksi kirjoittaa sellaisista asioista pienelle joukolle, joka saisi heitä mahdollisesti kiinnostavat valmennukselliset tiedot minulta suoraan kysymällä ja tarkentavilla kysymyksillä täydennettyinä. Kyllä minä olen niihin aikaisemminkin kysyttäessä vastannut. Kysyjiä vain ei ole kovinkaan usein ole ilmestynyt.
Voisin toki kirjoittaa miten kaikki alkoi neljäkymmentä vuotta sitten uteliaisuudesta, päähänpistosta ja selittämättömästä innostuksesta. Voisin kirjoittaa kolmesta tytöstä jotka irroitin neljänkymmennen nuoren urheilukoululaisen joukosta ja aloin viedä heitä eteenpäin urheilijoina tietämättä valmennuksesta mitään. Yksi heistä oli Minna. Voisin kertoa siitä katkeruudesta, jota muiden nuorten sivuun jättäminen aiheutti heidän vanhemmissaan. Voisin kertoa miten minut suorastaan pakotettiin hakemaan tietoa valmennuksesta ja käymään erilaisia kursseja päästäkseni urheilijoitteni kanssa seuraaviin leiriryhmiin. Voisin kertoa elämästäni myöhemmin mukaan tulleiden Mikon, Alinan, Kaisan, Heikin, Hannan tai tänä päivänä Viivin tai Valtterin kanssa, tai niiden monien, joiden nimiä en tässä tullut maininneeksi. Yhtä hyvin voisin kertoa käymistäni keskusteluista Viljo Nousiaisen, Göran Brunelin, Juha Isolehdon tai ketä kaikkia heitä matkan varrella onkaan ollut. Puhumattakaan lukemattomista värikkäistä päivistä Ilpon kanssa.
Voisin toki kirjoittaa tästä kaikesta mutta silloin joutuisin kirjoittamaan myös muiden ihmisten elämästä, unelmista, haaveista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Useiden osalla ne ovat olleet lähellä omiani mutta olen matkan varrella ollut tekemisissä monien sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole varsinaisesti liittyneet mitenkään minun tekemisiini mutta ovat tulleet minulle hyvin läheisiksi, suorastaan uskotuiksi. Olen aikojen kuluessa kuullut monien ihmisten unelmista, iloista ja murheista kertomuksia, jotka on tarkoitettu vain minulle ja olen iloinen ja suorastaan liikuttunut että niistä on minulle kerrottu. Tiedän että monet ovat kokeneet suoranaista helpotusta keskustelujemme jälkeen. Usein myös minä.
Itseasiassa kaikki se mitä voisin kertoa on jo asiaan vihkiytyneiden tiedossa. Monet tietävät urheilijoitteni saavutukset ja tulokset. Jokainen tietää Villen, Juhan tai Göranin ansiot ja Ilpohan on legenda korkeushyppypiireissä. Tai Niskasen Rauski. Hän joka toimi pitkään Rimarallin ansiokkaana vetäjänä ja lajivalmentajana sekä meidän monien auttajana Fuengirolassa yhdessä Heleenansa kanssa. Kaikkien näiden kanssa on vuosien varrella eletty hienoja hetkiä, jos toki on joidenkin kanssa otettu kiivaasti yhteenkin elämän suurista kysymyksistä, tai pienistä. Ihan miten vaan. Varmasti olisi iso joukko ihmisiä joista voisi kaikkien näiden lisäksi kirjoittaa, mutta miksi. Ja millä oikeudella. Itsestäni voin kertoa mitä tahansa mutta muiden tekemisistä en katso olevani oikeutettu kertomaan mitään. Oli sitten kysymyksessä valmentamani urheilija, valmentajagolleega tai kuka tahansa muu erilaisissa yhteyksissä tapaamani ihminen. Eli lupaan että keskityn kaikkeen muuhun kuin kirjan kirjoittamiseen. Onneksi minulla on edelleen ainakin yksi urheilija joka tuntuu olevan valmis ottamaan haasteen vastaan ja tulemaan vuorena Muhammedin luo kun Muhammed otti ja lähti.