Toni Huikuri

Tapasin Tontsan ensimmäisen kerran Helsingissä jonkun nuorten maaottelun yhteydessä. Tehtäväni oli herättää hänet kilpailupäivän aamuna kello kuusi kun hän juuri tuohon aikaan halusi lähteä tekemään kilpailuun valmistavaa harjoitusta punttisalille. Herätyksen jälkeen kysyin, haluaako hän minun lähtevän mukaan. Tontsa tokaisi hyvin ykskantaan että emmä sua siellä tarvitse. Tiedän kyllä mitä teen ja osaan sen yksinkin tehdä. Eipä siinä sen enempää asiasta keskusteltu ja hän lähti. En tarkkaan muista, miten hän tuossa kilpailussa hyppäsi mutta sellainen mielikuva minulla on että ei vallan loistavasti jos ei nyt huonostikaan. Emme me kumpikaan varmasti silloin osanneet kuvitella miten paljon me tulisimme seuraavina vuosina viettämään yhteistä aikaa ja miten tärkeää ja antoisaa se aika meille kummallekin tulisi olemaan.
En muista tarkalleen sitäkään, koska seuraavan kerran silmätysten kohtasimme. Varmasti useinkin osuimme vastakkain ja saatoimme vaihtaa muutaman merkityksettömän sanan. Vähitellen kuitenkin ajauduimme samoille leireille, Kanarian Inglesiin, Espanjan Nerjaan, Italian Formiaan ja kyllä me varmasti tutulla Malagan seudullakin useampaan otteeseen liikuskelimme. Niemisen Mattihan Tontsaa ansiokkaasti valmensi ja minä tein töitä omieni kanssa. Itse asiassa en ole koskaan kovin tarkkaan omilta kiireiltäni päässyt hänen harjoitteluaan seuraamaan joitakin pieniä yksittäisiä väläyksiä lukuun ottamatta. Varsinkin punttisalilla näkemäni suoritukset ovat jääneet voimakkaasti mieleeni kaikessa rajuudessaan ja sitä samaa tasoa ne olivat kaikessa tekemisessä silloin kun hän terveenä pääsi harjoittelemaan. Olivathan tuloksetkin kovuudessaan sen mukaisia.
Noilla leireillä me vähitellen aloimme enenevässä määrin viettää aikaa keskustellen milloin mistäkin. Varsinkin keväiset leirit olivat Tontsalle rankkoja tietysti fyysisesti mutta ennen kaikkea henkisesti, sillä niihin liittyi vuosittain erittäin rankka painon pudotus. Kun toiset iltaisin grillailivat, urheilijat pääasiassa valkoista ja valmentajat punaista lihaa, istui hän yleensä vähän sivummalla vesipullonsa kanssa ja voi vain kuvitella miltä muiden syöminen hänestä tuntui. Kyllähän muutkin tuossa vaiheessa pitävät painostaan tarkkaa huolta mutta Tontsan asenne oli tässä yhtä ehdoton kuin harjoittelussa. Kun jotain tehdään, se tehdään kunnolla ja tähän yhtälöön ei mahtunut iltasyöminen. Tässä kohdin tavakseni tuli usein istahtaa hänen viereensä jutustelemaan täyden tuoksuvan lautaseni kanssa. Tiedä sitten kokiko hän sen jonkinlaisena kiusantekona mutta ei hän minua siitä koskaan poiskaan ajanut. Eikä asiaa varmasti helpottanut kyytipojaksi ottamani huurteinen. Toki me muissa yhteyksissä olemme yhdessäkin tuoppeja kilistelleet mutta enpä juuri muista sellaista hänen kädessään noilla leireillä nähneeni. Noin yleisesti ottaenkin kertomukset korkeushyppääjien kosteista leireistä ovat lievästi sanottuna yliampuvia ja suorastaan pahansuopia. En ainakaan minä ole paikanpäällä koskaan nähnyt sellaista, toisin kuin jotkut jotka koskaan eivät niillä leireillä ole olleet. Toki olen nähnyt hyppääjien harjoituksen päälle ottavan yhden oluen siinä kuin valmentajatkin. Yhdessä eikä salaa, se on ollut pelin henki, enkä tiedä tuota luottamuksen ilmapiiriä koskaan rikotun.
Tiedän että Tontsan elämä ei nuorena poikana ollut kovin helppoa ja kunnioitan häntä suuresti siitä että hän valitsi itselleen urheilijan tien ja toteutti sen kaikissa vaiheissa täysin tinkimättömällä asenteella. Hänen valintansa oli omistautuminen urheilulle ja vain urheilulle. Ei ollut siinä vaiheessa muita vaihtoehtoja. Opiskelu jäi, samoin urheilun takia myös se huonompi vaihtoehto, jota monet hänen ystävänsä toteuttivat Helsingin kaduilla ja johon olisi ollut helppo heittäytyä mukaan. Tuo ajattelutapa on jossain määrin lähellä minun ajattelutapaani nuoren ihmisen panostamisesta urheiluun, jos toki minä en ajattele aivan noin yksioikoisesti ja olen sitä mieltä että peruskoulutus kannattaa hoitaa kuntoon urheilun ohella mutta varsinaisen ammattiin johtavan koulutuksen voi hankkia vähän myöhemmin ja työelämässä ehtii jokainen olla aivan riittävän kauan urheilu-uran jälkeenkin. Kyllähän Tontsakin pakollisen koulunsa kävi ja hankkii nykyään toimeentulonsa koulutettuna ammattimiehenä. Eräs harvoista asioista, joista hän urheiluun panostamisessaan tinki oli pieni periksianto silloin kun hän melko aikaisessa vaiheessa tapasi nykyisen vaimonsa Karitan. Tontsa kun hänet tavattuaan päätti että tuossa on nainen jonka minä haluan ja myös sai. Eipä Karita koskaan hänen urheiluaan häirinnyt, päinvastoin kannusti mutta sai varmasti aika ajoin nuoren miehen ajatukset harhailemaan urheilun ulkopuolellakin ja varmasti hyvä niin. Nythän pariskunta on jo perustanut perheen. Heillä on kaksi lasta ja omakotitalo ja he viettävät hyvin seesteistä nuoren perheen elämää poissa kaupungin hälinästä. Seuraavat toki tarkasti heille kummallekin niin rakasta korkeushyppyä ja Karita jonkin verran toimii ajoittain lajin parissa, Tontsa ei, ja se on minusta hyvin valitettavaa, koska hänellä olisi nykyhyppääjille paljon annettavaa erityisesti asennepuolella. Toki hän lajista ja sen harjoittelustakin jotain tietää. On hän minulle usein esittänyt mielipiteitä, jotka ovat panneet vanhan valmentajan miettimään tarkkaan asioiden oikeita laitoja.
Pisimmän yhtäjaksoisen leirin me vietimme viime vuosikymmenen puolivälissä Etelä-Afrikan Potshefstroomissa. Se oli aikaa kun Tontsa oli jo pitkään kuntouttanut vaikeita jalkavammojaan eikä Mattikaan enää vastannut hänen valmennuksestaan. Enemmän siitä kai noihin aikoihin vastasivat Isolehdon Juha ja fysioterapeutin ominaisuudessa kuvioihin ja myös valmennukseen mukaan tullut Tuomas Sallinen. Kotimaassa ollesssmme Tontsalla oli silloin tällöin tapana poiketa kotimatkallaan Tuomaksen luota Helsinkiin pitämässäni pubissa vaihtamassa päivän kuulumiset ja aika pitkään siinä yleensä istuttiin. Nämä olivat aikoja, jolloin ystävyytemme kehittyi ja syveni ja on jatkunut tähän päivään asti täällä Espanjassa ollessani on myös netti otettu käyttöön. En osaa sanoa onko se rakkaus samaan lajiin vai jonkinlainen ihmistyyppien samanlaisuus, joka meidät on tällaiseen tilanteeseen saattanut mutta mielenkiintoista ja antoisaa se on puolin ja toisin ollut.
Olisin voinut kirjoittaa miehestä monien sivujen mitalta erilaisia tarinoita mutta ne jääkööt meidän keskeisiksi asioiksi. Tässä olen vain halunnut tuoda esille sen, kuinka kaksi kovasti erilaisista lähtökohdista saman lajin pariin päätynyttä voivat ystävystyä tekemättä päivääkään varsinaista yhteistyötä mutta elämällä paljon samoissa olosuhteissa ja tekemällä töitä samanlaisten päämäärien eteen kumpikin omalla tahollaan. Ja kaiken tämän olen kirjoittanut Tontsan luvalla ja suostumuksella.