Voimaa ja d-puuroa

Tänä syksynä on sosiaalisessa mediassa käyty useita keskusteluja valmentamisesta ja sen yksityiskohdista. Mielestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin, vaikka onhan se tietysti luonnollista kun miettii somen lisääntyvää osuutta kaikessa tiedonvälityksessä. Kyllähän se antaa nopean mahdollisuuden tietojen ja mielipiteiden vaihtoon, antaa monelle helpon tavan lisätä tietämystään kiinnostavista ja mieltä askarruttavista aiheista mutta luo myös liian helpon tien omaksua asioita yksinkertaistettuina ja monissa tilanteissa jopa täysin väärinä. Onhan meillä yleensä totuttu että painettu sana on ainakin jossain määrin asiantuntijalähtöistä, varsinkin jos sitä on kuvilla, puhumattakaan videoilla höystetty. Somessahan asiantuntemus ei aina ole itsestäänselvyys ja asiat saattavat saada jossain tilanteissa aika surkuhupaisiakin muotoja. Melkeinpä väittäisin että asioiden oikeellisuus on enemmän lukijan kuin kirjoittajan huoli.

Yksi jo pitkään keskustelua herättänyt aihe on ollut voimanhankinta. Erityisesti on väitelty rinnallevedosta ja syväkyykystä, niiden tarpeellisuudesta, tekniikasta ja vaikutuksesta eri lajien tuloksiin. Mielipiteitä on ollut monia mutta minulle on valitettavasti jäänyt sellainen kuva, että kaikkein voimakkaimmin kantansa ilmaisseilla ei välttämättä ole ollut oikein selvää käsitystä eri lajien voimanhankinnan tai yleensä harjoittelun vaatimuksista. Ei myöskään siitä että harjoitteet ja urheilijan harjoitettavuus uran eri vaiheissa muuttuu varsin olennaisesti. Onhan selvää että urheilijan uran jossain vaiheessa pitää tai ainakin voi tehdä hyvinkin raakaa syväkyykkyä, jossain toisessa vaiheessa taas ei pidä eikä voi. Tässä, niin kuin kaikessa muussakin harjoittelussa on kysymys myös urheilijan henkilökohtaisista ominaisuuksista ja harjoitettavuudesta ja ennen kaikkea lahjakkuudesta, joka erittäin pitkälle sanelee käytettävät harjoitteet ja koko harjoittelun. Myös voimaharjoittelun. On mielenkiintoista että juuri voima ja pari sen yksittäistä harjoitusmuotoa ovat herättäneet niin paljon keskustelua. Miksi eivät eri lajien tekniikat ja niiden yksityiskohdat ja eroavaisuudet tai tekniikan harjoittelu yleisesti. Ne ovat kuitenkin minun mielestäni elementtejä, jotka aina kulkevat vähintäänkin voiman rinnalla tai jopa edellä, samoin kuin noilla yksinkertaisilla perusliikkeillä hankitun kapasiteetin muuntaminen varsinaiseksi lajin käyttövoimaksi.

Toinen mielenkiintoinen urheiluaihe, joka aika ajoin putkahtaa esiin on tietysti doping. En ota asiaan kantaa sen enempää, koska doping on meillä selkeästi kielletty ja niin urheilijoiden kuin valmentajien keskuudessa erinomaisesti sisäistetty ja hyväksytty, vaikka tiedossa onkin että kaikkialla ei välttämättä aivan samoin toimita. Tiettyjä urheilutoimittajia asia tuntuu kuitenkin jatkuvasti vaivaavan ja heillä on siihen tietysti oikeus ja varmasti jopa velvollisuus. En kuitenkaan oikein ymmärrä sitä keskustelua, jota nämä herrat, toki aika pienessä piirissä muutama päivä sitten kävivät ja taas tietysti somessa. Tuon keskustelun pointti oli se, että jos urheilija ylittää jonkin tietyn raja-arvon tuloksissaan, hän on automaattisesti dopingin käyttäjä. Minusta tuo on aivan järjetön ja ehdottajansa ajatusmaailman kyseenalaistava ajatus. Minulle jäi tuosta keskustelusta valitettavasti kuva, että jotkut aivan muissa lajeissa kannuksiaan hankkineet toimittajat yrittävät tällaisilla ajatuksilla peittää täydellisen asiantuntemattomuutensa yleisurheilusta, sanoisinko hieman provosoivasti koko urheilusta.

Vuosia ja kokemuksia

Huomenna saavutan yhden uuden rajapyykin elämässäni. Siirryn iältäni uudelle vuosikymmenelle. Minusta tulee virallisesti vanhus, eikä se ole välttämättä omasta mielestäni kauhean mukavaa. Tai onhan se oikeastaan omalla tavallaan. Kun on omasta mielestään riittävän vanha ja jotain kokenutkin, uskaltaa tehdä asioita joita ei ole ennen voinut tehdä. Kuten antaa parran kasvaa. En ole sitä oikeastaan koskaan halunnut tehdä, enkä aikaisemmin ole niin tehnyt pariviikkoisia työ- tai leiripartoja lukuun ottamatta ja niistäkin olen yleensä saanut moitteita. Varmaan aiheesta, sillä eivät ne minua mitenkään ole komistaneet, jos nyt eivät kauheasti rumentaneetkaan. Nyt kun lopulta rohkaisin mieleni ja annoin karvojen leuassani vapaasti kasvaa, ei hämmästyksekseni kukaan ole asiaan mitenkään puuttunut pientä säälivää pilkettä silmäkulmassa lukuun ottamatta. Ehkä asia on ymmärretty niin että olen jo tullut siihen pisteeseen jolloin minusta temppuineni ei enää kannata välittää koska ymmärrykseni ei ilmeisesti enää ole lähelläkään sitä mitä se on parhaimmillaan ollut. Omasta mielestäni ei toki ymmärryksessäni tai harkintakyvyssäni ole sen enempää vikaa kuin koskaan ennenkään, mieluummin ehkä päinvastoin. Uskallus ja uusien asioiden kokeileminen lienee entisestään lisääntynyt, jos toki kokemus monissa asioissa pikkaisen jo tukahduttaa edelleen minussa voimakkaana elävän uteliaisuuden uuteen ja ihmeelliseen.

Kokemus, tuo vuosien aikana saavutettu tieto ja viisaus elämästä on mielenkiintoinen asia. Se ei ole lukemalla ja opiskelemalla tai edes muita kuuntelemalla hankittua tietoa. Ei sitä pysty hankkimaan millään päätöksillä tänään, huomenna tai ensi viikolla koettavista hienoista asioista. Moni hieno asia joka tapahtuessaan tuntuu hyvin ainutkertaiselta ja unohtumattomalta jää jostain syystä muistoissa ja kokemuksissa hyvinkin taka-alalle samoin kuin merkittävän ihmisen tapaaminen kun taas hyvin merkityksettömältä tuntuva, niin ihminen kuin tapahtumakin saattaa asettua jossain vaiheessa kunniapaikalle kokemusten kirjossa. Toki muiden kokemuksista voi jossain määrin ammentaa oppia ja tiedon ja tekemisen siemeniä mutta pääasiassa niiden pitäisi toimia vain kimmokkeena omien kokemusten syventämiselle.

Itselläni on ollut onni vuosien varrella hankkia paljon toinen toistaan parempia kokemuksia erilaisten mielenkiintoisten ihmisten kanssa liikkuessani itselleni ja meille yhteisesti merkittävissä paikoissa. Kun tarkemmin asiaa mietin, taisi oma isäni aikoinaan omine aika karuine mutta syvällisesti käsiteltyine kokemuksineen olla se joka sai minut myöhemmin suhtautumaan maltilla ja ehkä myös oikein tähän kokemusten mielenkiintoiseen maailmaan. Ei niin, etteikö välillä saisi kokemastaan nauttia ja innostua tai välillä tuntea suurta pettymystä, vaan osata asettaa niin ilot kuin surutkin omiin arvoisiinsa lokeroihin. Kun niin paljon olen vuosikymmenien aikana ollut tekemisissä nuorten urheilijoiden kanssa, olen tietysti ajan kuluessa käyttänyt matkan varrella hankkimaani kokemusta heidän auttamisekseen mutta sitäkin tärkeämpänä olen pitänyt sitä että olisin saanut heidät itse hankkimaan itsestään kokomusperäistä tietoa ja hyödyntämään sitä niin harjoituksissa, kilpailuissa kuin elämässä vähän laajemminkin. Olenko tässä onnistunut missään määrin on jäänyt aika isoksi arvoitukseksi. Ainakin minulle itselleni on näiden nuorten ihmisten kanssa vietetty aika luonut valtavan kokemusten kirjon jota sittemmin olen pyrkinyt hyödyntämään asioiden edetessä kohti yhteisiä päämääriä.

Näissä asioissa ei tietenkään koskaan voi eikä saa unohtaa omaa perhettä, lapsia ja lasten lapsia, jotka muodostavat kaikissa kokemuksissa aivan oman lukunsa, vaikka nykyisessä maailmassa ja ajattelutavassa heitä monesti laiminlyödään. Niin varmaan minäkin jossain elämäni vaiheessa.

Vanhasta uudeksi

Ajokortin uusimisprosessini on edennyt likimain loppusuoralle. Kahden viikon odottelun jälkeen on tarvittavat lääkärintarkastukset, valokuvaukset ja paperien täyttämiset suoritettu. Nyt vain odottelen koska uunituore korttini on noudettavissa postin virkaa tekevän paikallisen Salen tiskiltä johon se on luvattu toimittaa. Siihen asti lompakossani, tutulla paikallaan oleilee vanha punaruskea, joskin jo aika mittavasti ajan patinoima paperikorttini. Vaikuttaa jotenkin että siinä oleva kuvakin olisi otettu jostain muusta kuin minusta. Ainakin siloiset posket ja hiusten väri ovat kovasti muuttuneet. Vaan onpa kuvan ottamisesta kulunut jo aikaa useampi vuosikymmen. Siloiset ja siloiset, sehän on näkemyskysymys ja olen minä tuolla kortilla kerran hoitanut itseni lentokoneeseenkin Malagan kentältä. En tosin omasta halustani vaan kaverien painostuksesta ja uteliaisuudesta erilaisten henkilötodistusten kaikkivoipaisuuteen.

Meninpä siis viime maanantaina hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa paikalliseen terveyskeskukseen tulevan kohtaloni määrittelevään tarkastukseen. Oloni oli reipas ja tunsin itseni erinomaisen terveeksi ja kaikin puolin hyväkuntoiseksi.Tunnin tarkastuksen jälkeen lähdin kotiin mukaani saamani lääkepaketin, kotona terveyteni seuraamisessa käytettävän laitteen sekä niin verikokeeseen kuin röntgeniin ohjaavien lähetteiden kanssa. Sain toki mukaani pienen suostuttelun jälkeen myös todistuksen vietäväksi poliisin lupakansliaan ajokorttiani varten. Sitähän ei olisi oikeastaan minun vietäväkseni saanut antaa edes suljetussa kirjekuoressa mutta eihän se olisi virkateitä oikeaan osoitteeseen löytänyt likimainkaan siihen mennessä kun olin sinne ajan sopinut. Verikokeeseen pääsin varsin mutkattomasti heti seuraavana aamuna, toki tietysti Salon terveyskeskukseen ja sieltä poistuessani kuvittelin hetken aikaa kaiken sujuvan hyvinkin mutkattomasti ja kävelin samassa käytävässä olevaan röntgeniin. Vaan sinnepä olisin pitänyt varata aika, eikä se onnistunut siinä luukulla vaan se piti hoitaa puhelimella.Ajoin siis kotiin syömään aamupalaa ja keräämään muutenkin voimia yhtäkkiä sairaaksi muuttuneeseen kroppaani. Siinä aamiaisleipää mutustellessani soitin samalla röntgenin ajanvarausnumeroon josta vastasi erinomaisen ystävällinen naisääni, ilmeisesti Turusta. Hän kysyi ensimmäiseksi miten nopeasti pääsisin paikalle, esimerkiksi puolen tunnin päästä.Tässä kohdin olivat leivänmurut todella mennä kurkkuuni. Olinhan juuri puoli tuntia sitte poistunut paikalta ja nyt sinne kuitenkin pääsisi. Me kuitenkin sovimme ajan seuraavaksi päiväksi että tällä kertaa voisin hoitaa kaksi asiaa samalla matkalla eli myös tuon poliisin lupakansliassa käynnin. Toki tässä vaiheessa alkoi minua pikkaisen arveluttaa, mitä ongelmia tulisin siellä kohtaamaan. Enpä sitten kuitenkaan mitään, vaan kaikki sujui siellä loistavasti.

Mitä minä tästä kaikesta opinkaan, vai opinko mitään. Ensiksi tietysti sen että terveyttään kai pitäisi kontrolloida vähän paremmin kuin tähän asti ettei tulisi yllätyksiä niinkuin nyt tuntuu käyneen. En toki tunne itseäni nytkään sairaaksi. En ainakaan siihen asti kun tehtyjen tutkimusten tulokset selviävät. Toiseksi olisi kai helpompi selvitä terveydenhoidon byrokraattisessa viidakossa kaikkine ihmeellisine kiemuroineen jos niitä enemmän joutuisi käyttämään. Yllättäen tämän prosessin toinen osapuoli, eli poliisi osoittautui paljon helpommin lähestyttäväksi ja joustavammaksi kuin terveyspuoli. Siellä lupatoimiston väki kaikissa vaiheissa toimi jopa erittäin ystävällisesti. jos toki terveyskeskuksessakin toimeenpaneva väki hoiti työnsä ammattitaidolla sitten kun ajat heidän puheilleen oli saanut hoidettua kuntoon.

Sauna, terva ja viina!

Sain muutama viikko sitten kirjeen Trafilta. Aihe oli ajokorttini uusiminen ja ohjeet asian hoitamiseksi. Tietävät siis siellä että kohta taas vanhenen. Tänään kaivoin tuon kirjeen esille toimenpiteitä varten. Ensin hankkimaan lääkärintodistusta paikallisesta terveyskeskuksesta mutta eipä sellaista enää ole. Tai onnhan se mutta ei puhelinluettelossa kun ei ole koko kuntaakaan. Siis etsimään puhelinluettelosta Salon kaupungin numeroita ja sieltähän se lopulta löytyy ja vastauksenkin saan. Automaatilta. Se pyytää nimeni, asiani ja puhelinnumeroni ja lupaa soittaa minulle välittömästi. Hölmistyneenä annan kysytyt tiedot, suljen puhelimen ja jään hämmentyneenä odottamaan. Ja kuinka ollakaan, vastaussoitto tulee lähes välittömästi ja soittaja on ihan oikea ihminen, ei samainen automaatti vaikka ääni kuullostaakin kovasti samalta. Asiani hoituu ja saan ajan lääkärille kahden viikon kuluttua. Kun vähän protestoin pitkää aikaa, löytyy yllättäen yksi aika edelliseltä päivältä mutta ehdottomasti ei enää sen lähempää. Nyt en ole sairas mutta entä jos olisin. Ehtisin kuolla tuossa ajassa useammankin kerran ja sëuraava tarvitsija saisi aikansa edes vähän nopeammin. Silloin kun olimme itsenäinen kunta, pääsi lääkärille tuohon samaiseen terveyskeskukseen jos ei tänään, niin viimeistään huomenna. Meitä oli silloin noin 1700 kuntalaista ja yksi lääkäri ehti hoitaa meidät loistavasti. Nyt olemme palanen 55000 asukkaan kaupunkia ja nopealla laskutoimituksella voi tehdä johtopäätöksen että saamme hoitoa suhteellisesti ottaen paljon nopeammin kuin itsenäisiä ollessamme. Jos tuo suhteellisuus toimisi juuri niinkuin se lasketaan, en ehtisi saada lääkärintodistustani korttini vanhenemiseen mennessä. Onneksi meille kuitenkin on järjestetty hieno terveyskeskussysteemi ja niinpä kaikki tulee päättymään onnellisesti vaikkakin aivan liian hitaasti.

Kun lääkärintodistuksen hankkiminen oli saatu järjestykseen, päätin samantien ottaa yhteyttä poliisin lupatoimistoon, jos vaikka sinnekin olisi jono. Taas Salon kaupungin sivuille, mutta sielläpä ei olekaan poliisia, vaan sitä pitää etsiä Turusta. Siis kyllähän se on mutta numeroa ei noin vaan annetakaan ja kun se lopulta löytyy, kehotetaan aika asian hoitamiseksi varaamaan netissä josta saisin ajan vaikka huomiseksi. Se ei taas minulle käy koska lääkärintodistuksen takia tarvitsen ajan kahden viikon päähän. Nyt alkaa lähes veikkausta muistuttava arpominen ajan valitsemiseksi ja lopulta ruudulle ilmestyy täsmälleen haluamani tapaamisaika. Paikka lienee se sama jossa aikaisemmin käytiin jonottamassa ilman jonotusta. Kun tuo varaamani aika ja varsinkin aika siitä korttini vanhenemiseen jää pikkaisen minua arveluttamaan, lähden uudestaan etsimään lupakonttorin numeroa. Nyt netistä enkä puhelinluettolosta niinkuin aikaisemmin ja kuinka ollakaan sellainen löytyy ja sieltä saan vastauksen jopa oikealta ihmiseltä, en automaatilta. Hetken siinä ihmettelemme miksen voi tulla jo vaikka tänään ilman ajanvarausta kun heillä ei nyt satu mitään tärkeämpääkään tekemistä olevan mutta enhän minä voi kun ei edelleenkään ole sitä lääkärintodistusta. Eikä kahta valokuvaa. Mitenkähän niiden kanssa mahtaakaan käydä kun olen tottunut menemään passikuvaan tuosta vaan, ovesta sisään ja kameran eteen. Nyt pitänee vielä selvittää tämäkin asia, koska ei kai nykyään enää oteta kuvia filmille niinkuin ennen, tai pakko kai niitä on tavalla tai toisella edelleen ottaa koska kyllä korttini sellaisen joka tapauksessa tarvitsee. Tai sitten pitää ottaa selfie.

Mitä tästä kaikesta opinkaan. Enpä juuri muuta kuin sen että maailma on aika nopeasti muuttunut. Jäin taas kerran ihmettelemään sitä että vaikka minulla on puhelin, niin mihin sitä oikeastaan tarvitsen kun jos et ole kaverini sosiaalisessa mediassa, numerosi löytäminen on vähintäänkin vaikeaa ja jopa kohtalaisen kallista. Tai jos löydän numeron, ei siihen kukaan vastaa vaan haluaa soittaa minulle tai haluaa kuitenkin ajan säästämiseksi ja ajatusteni sekoittamiseksi että hoidankin asiani netissä. Onneksi olen aikoinaan ollut sen verran aikaani seuraava kansalainen että olen auttavasti opetellut tietokoneen käytön ja pystyn jossain määrin edelleen hoitamaan asioitani. Entäpä jos en olisi. Loppuisiko ajokorttini voimassaolo marraskuun alkupäivinä ja joutuisinko siirtymään julkiseen liikenteeseen. Niihinkään ei tosin enää lippuja saa juurikaan muuten kuin elektronisesti. Terveyden huollossa taitaa olla edessä paluu aikaan sauna, terva ja viina. Tai sitten kuolema.

Viivi

Viivi Voutilainen on 21 vuotias korkeushyppääjä ja fysiikan opiskelija. Alun perin hän on lähtöisin Raisiosta mutta on reilun vuoden asunut ja opiskellut Turussa sen minkä on urheilemiseltaan ehtinyt. Olen valmentanut häntä viimeiset seitsemän vuotta ja tänä aikana hänen tuloksensa ovat parantuneet alun reilun 160 tasolta tänään tehtyyn uuteen ennätykseen 180. Nyt aletaan olla pikkuhiljaa siinä vaiheessa että häntä voidaan jo kutsua oikeaksi korkeushyppääjäksi. Ei toki vielä maailman eikä eurooppalaisenkaan mittapuun mukaan mutta kotimaassa hän alkaa olla jo kohtuullisen lähellä aivan terävintä kärkeä. Tästä kertovat parhaiten viikko sitten saavutettu Kalevan kisojen viides ja tänään valloitettu 22-vuotiaiden sm pronssi. Molemmat lisäksi omilla ennätystuloksilla 179 ja 180.

Viivi on nuori nainen, joka on asettanut urheilulliset tavoitteensa kaiken aikaa korkealle ja on ollut myös valmis panostamaan uraansa. Hän käytti lukion käymiseen aikaa neljä vuotta siitä huolimatta että opiskelu on ollut hänelle aina äärimmäisen helppoa ja ajoittain noin hitaalla etenemisvauhdilla jopa turhauttavaa. Tämä mahdollisti kuitenkin hänelle harjoittelun tehokkaasti koulupäivien aikana ja antoi myös mahdollisuuden melko runsaaseen leireilyyn niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Tämä kaikki on antanut minulle valmentajana mahdollisuuden toteuttaa hänen kanssaan, ehkä enemmän kuin kenenkään muun kanssa koskaan aikaisemmin, melko rauhallista etenemistä harjoittelussa ja lajin teknisiin saloihin paneutumisessa. Onhan tämä maltillinen eteneminen tietysti joissakin sivusta seuraajissa aiheuttanut myös ajatuksia urheilijasta josta ei koskaan tule oikein mitään.

Vuosi sitten Viivi koki elämässään suuria mullistuksia. Ensin hän muutti keväällä asumaan omaan pieneen yksiöönsä Turkuun, aloitti syksyllä fysiikan opiskelut Turun yliopistossa ja koki siinä välissä ehkä kaikkein suurimman mullistuksen kun kuuli lähes varoittamatta minun muuttavan talveksi Espanjaan. Koska tuo muuttopäätökseni oli tehtävä hyvin nopeasti, aiheuttivat sen aiheuttamat muutokset valmennukseen melko moninaisia ja ristiriitaisiakin tunteita niin hänelle itselleen kuin muillekin asianosaisille. Kun takana kuitenkin oli jo edellisenä vuotena kaksi melko pitkää ulkomailla vietettyä harjoitusjaksoa, päätti hän heittäytyä mukaan leikkiin ja siirsi matkalaukullisen harjoitusvarusteita Espanjan asuntooni. Siellä hän niitä säilytti koko talven vaikka välillä kävikin hoitamassa opiskelujaan kotimaassa. Talven aikana Viivi oli luonani viidessä jaksossa yhteensä noin kolme ja puoli kuukautta. Harjoittelu sujui koko ajan erinomaisesti suomalaisen kesän kaltaisissa olosuhteissa keskitalvella ja keväällä ajoittain jopa kuuman auringon polttamissa helteissä. Suurin ongelma nuorelle naiselle oli varmasti paikallinen hiljainen sosiaalinen elämä ja sen suoranainen puuttuminen. Virikkeitä harjoittelun ulkopuolella ei juurikaan ollut mutta harjoittelu oli tehokasta ja palautuminen erinomaista. Saipa hän auringossa harjoittelusta palautuessaan hankittua jopa ennennäkemättömän rusketuksenkin.

Kaikki meni hyvin kesäkuun alkuun ja kotimaisen kilpailukauden alkamiseen asti. Silloin alkoivat kesäkuun kylmät ja sateet. Alkoivat myös tämän kesän tyypilliset satojen kilometrien kilpailumatkat. Tähän yhtälöön ei huippukuntoon trimmattu kroppa halunnut millään sopeutua. Vaikka me molemmat varsin hyvin tiesimme kunnon olevan erinomaisen, tuloksia ei alkanut millään tulla. Ei voi väittää etteikö lievää suurempi turhautuminen olisi useaan otteeseen ollut lähellä meillä molemmilla. Asiantilaan ei auttanut lepo eikä harjoittelu eikä aina sekään että lämmön hetkittäin noustessa tulokset edes pikkaisen paranivat. Onneksi alkoivat heinäkuun helteet ja koko talven lämpöön tottunut elimistö alkoi palautua normaaliin tilaansa ja parissa viikossa tulokset nousivat sille tasolle joka nyt kahtena viikonloppuna on tuottanut omat ennätykset ja palauttanut uskon siihen että tämäntyyppisellä toiminnalla ja harjoittelulla voidaan tulevaisuudessa odotella jotain sellaista mistä nyt on saatu vasta kalpea aavistus. Kaiken lisäksi myös opiskelu eteni talven aikana vähintään kohtuullisesti vaikka havaintojeni mukaan siihen panostaminen oli melko kyseenalaista. Edessä on vielä pari kilpailua tämän kesän aikana ja sitten alkaa taas tulevien harjoituskuvioiden suunnittelu. Toteuttamistapa on kuitenkin vielä pikkaisen auki ja ehkä tänä syksynä on kuunneltava vähän myös urheilijan itsensä mielipidettä kun se vuosi sitten ei ollut mahdollista.

Tähän loppuun sopii varsin hyvin yksi mieliajatelmistani: Kun asioita tekee riittävän hyvin ja riittävän paljon, kunto tulee ennemmin tai myöhemmin. Ja se tulee vääjäämättä.

Adios Els Pallaresos

Vielä kaksi päivää ja seitsemän kuukautta on kulunut pienessä Els Pallaresoksessa. Talvi on kulunut nopeasti, ilmat ovat pääsääntöisesti suosineet juuri niin kuin olin odottanutkin ja viimeiset pari kuukautta on aurinko porottanut päivä päivältä polttavampana lähes pilvettömältä taivaalta. Toki keskitalvella varsinkin yöt olivat koleita ja varsin kosteita mutta pääsääntöisesti silloinkin sai nauttia päiväsaikaan lämmittävästä auringonpaisteesta. Talveen toki osui pari kunnollista myrskyä ja samoin pari muutaman päivän rankkaa sadejaksoa jolloin vettä tuli taukoamatta ja rankasti. Ehkäpä koko aikaa voisi kuvailla niin että alku oli helteisen kuumaa, keskitalvi aika pitkälle suomalaista kesää ja loppuaika päivä päivältä lämpenevää etelän alkukesää. Todellinen polttavan kuuma kesähelle minulta jää kokematta mutta esimakua siitä olen jo kuitenkin saanut. Ehkä juuri siitä johtuen olo on tällä hetkellä jossain määrin haikea. Toki on mukava tulla viettämään kesää kotisuomeen mutta ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto jäädä tännekään. Vaikkapa pysyvästi.

Päivät täällä ovat kuluneet suurimmalta osin urheilijoiden, niin omien kuin muutamien vierailleiden, harjoituksia seuraten ja hankkien kokemuksia nykyurheilijoiden sopeutumisesta pitkäaikaiseen harjoitteluun tämäntyyppisissä paikoissa ja kotimaasta poikkeavissa olosuhteissa. Valitettavasti kokemukset eivät ole olleet pelkästään positiivisia, tai ainakin ovat jättäneet aika paljon mietittävää. Toki tulevat kuukaudet ja varsinkin vuodet vasta näyttävät asioiden oikean laidan. Aikaisemmilta vuosiltahan minulla on pelkästään positiivisia kokemuksia tämäntapaisesta pitkäaikaisesta leireilystä tällaisissa olosuhteissa. Toki silloin erotuksena nykyiseen on ollut, että olen ollut seuraamassa urheilijoiden harjoituksia myös kotimaassa tästä talvesta poiketen. Silloin myös harjoittelun rakenne ja rytmitys on ollut vähän erilaista kuin tänä talvena.
Täällä asuminen on antanut loistavat mahdollisuudet tutustua kaikessa rauhassa ja pienin annoksin Katalonian jokapäiväiseen elämän menoon, ympäröivään luontoon sen erilaisissa talvisissa vaiheissaan, monipuoliseen historiaan ja tietysti myös jossain määrin paikallisiin ihmisiin. Se on toki ollut melko vaikeaa, koska tämän seudun ihmiset tuntuvat olevan, toisin kuin eteläisemmässä Espanjassa, hyvin vaikeasti lähestyttävissä. Asiaan on tietysti vaikuttanut eniten kielimuuri. Paikalliset puhuvat vain katalaania ja vain ani harvat pystyvät kommunikoimaan edes auttavasti englannilla, eikä heitä edes tunnu kiinnostavan paikkakunnalla asuva ulkomaalainen millään tavalla. Pitää toki myöntää että enpä ole minäkään kauheasti panostanut paikallisen kielen opiskeluun. Paras esimerkki kielimuurista lienee vuokranantajani, joka on ranskan kielen opettaja, joka ei osaa sanaakaan englantia. Jotain tämän seudun mielenkiinnosta ja houkuttelevuudesta kertoo kuitenkin varmasti se, että vaikka Barcelona on täältä tunnin junamatkan päässä, olen poikennut siellä talven aikana pikaisesti vain kaksi kertaa ja kysymyksessä on kuitenkin yksi tämän hetken suosituimmista suomalaisten kaupunkiloma kohteista.

Talven huippukohtia ovat tietysti olleet omien tyttärien vierailut täällä perheineen. Erityisesti tietysti se että sai päiväkaupalla viettää aikaa lastenlasten kanssa ympäristössä joka oli heille normaalista elämänmenosta poikkeava. Siinä kului pariviikkoinen joulun aikoihin ja viikko maaliskuun alussa ja kummallakin kerralla sain elää ympärivuorokautisesti näiden pikkuveijareiden kanssa ja hyvin pitkälle heidän ehdoillaan. Kyllähän heitä, varsinkin aivan naapurissani asuvia, kotimaassakin päivittäin näkee mutta ei niin kokonaisvaltaisesti kuin täällä ollessa. Vaikka vain lyhyenkin ajan. Viimeinen kokonainen ehjä viikko täällä oli myös erityisen mielenkiintoinen kun vieraanani oli tuttu urheilijapariskunta takavuosilta ja lisäksi aivan silloiselta maailman huipulta. Jos oli paljon mielenkiintoista puhuttavaa ja muisteltavaa menneiltä ajoilta monenlaisista asioista, niin jostain syystä puhe aina kääntyi urheiluun ja sen positiivisiin puoliin ja kokemuksiin. Emme me juuri löytäneet mitään huonoa urheilemisessa huipputasolla tai sinne pyrkimisessä. Emme myöskään puhuneet uhrauksista urheilun eteen vaan lähinnä puhuimme kovista tavoitteista, niiden asettelusta ja niihin pyrkimisistä ja aika paljon siitä, miten etuoikeutettu urheilija saattaa olla moneen muuhun verrattuna. Toivon sydämestäni että paikalla ollut nuori valmennettavani sai näistä keskusteluista ammennettua jotain omaan ajatteluunsa ja asennoitumiseensa, jos hänen asenteessaan ei tähänkään asti ole isompaa moittimista ollut.

Mitä sitten tästä eteenpäin. Sitä en ole oikeastaan vielä kauheasti miettinyt. On ainakin kolme vaihtoehtoa. Viettää ensi talvi Suomessa, viettää se jossain muualla lämpimässä tai tulla takaisin tänne ensi syksynä. Tuo keskimmäinen vaihtoehto tuntuu ehkä juuri nyt kaikkein houkuttelevimmalta, koska se antaisi ehkä parhaan mahdollisuuden saada vähän enemmän aikaa ihan vain itselle.

Leiripaikkoja

Puoli vuotta oleskelua täällä Espanjan Els Pallaresoksessa alkaa olla kohta takana ja reilu kuukausi vielä edessä. Aika on kulunut rattoisasti niin urheilijoiden kuin oman perheen vierailujen aikana. Yksin olen ollut vain muutaman lyhyen jakson ja tammi- helmikuun vaihteessa yhden kolmiviikkoisen. Pääasiallisena seuralaisenani täällä on ollut Viivi, joka jo tähän mennessä on viettänyt täällä neljä eripituista jaksoa ja tulee vielä ensiviikolla viimeiselle reilulle kolmiviikkoiselle leirilleen. Sen jälkeen hän onkin oleskellut täällä yhteensä yli kolme kuukautta. Se on ollut aikamoinen ajallinen panostus urheiluun opiskelun kustannuksella ja toivoisi todellakin sen tuottavan tulevaisuudessa myös näkyvää tulosta. Parhaillaan paikalla on Valtteri siskonsa Ilonan kanssa. Valtteri suuntasi tänne heti ylioppilaskirjoitusten päätyttyä ja palaa Suomeen vasta huhtikuun lopulla, eli viettää täällä reilun kuukauden. Ilona puolestaan suuntaan kahden ja puolen viikon oleskelun jälkeen ensi torstaina Alicanten seuduille jatkamaan harjoitteluaan oman valmentajansa johdolla.
Tästä eri paikoissa leireilystä tulikin mieleeni kerrata vähän paikkoja joissa olen itse vuosien varrella täällä Espanjassa leireillyt. Koko tämä ruljanssi alkoi aikoinaan Madridista, jossa sain ensimmäiset leirikokemukseni harjoitusolosuhteiltaan loisteliaassa harjoituskeskuksessa. Eihän siitä silloin tuollaista nimeä käytetty, vaan se oli kait paikallisen yliopiston liikuntapaikkojen keskittymä jossa oli pienien etäisyyksien päässä kaikki mitä harjoitteluun tarvittiin. Asumisolosuhteet eivät toki olleet kovinkaan kummoiset. Lähinnä voidaan niitä kuvailla vaatimattomiksi mutta kyllä siellä jokainen sai yönsä nukuttua ja ruokaakin löytyi. Väliin on mahtunut leireilyä niin Italian Formiassa, Portugalissa parissakin kohteessa ja jossain vaiheessa päädyttiin jopa Kalifornian aurinkoon, kuten myös Kyproksen Limassoliin.
Kaikkein tutummiksi ovat tulleet nämä Espanjan Välimeren rannikon leirikohteet ja Kanarian saarilla lähinnä Playa del Inglesin alue, jossa on yleensä harjoiteltu joulu- tammikuussa upealla hiekkarannalla, Maspalomasin nyt jo vähän kovettuneella Mondolla ja Vecindariossa jossa vastaanotto suomalaisurheilijalle lienee ystävällisintä mitä missään olen kokenut. Harvassa paikassa on suorituspaikalla juotu kenttähenkilökunnan sinne kantamat kahvit mutta tuolla kentällä sitä tehtiin lähes joka päivä.
Eniten olen, niin kuin moni muukin, viettänyt aikaa Malagan seudulla, jossa on kenttiä Fuengirolassa, Benalmadenassa ja Torremolinoksessa. Malagastakin löytyy pari erittäin hyvää kenttää mutta niillä en juurikaan ole käynyt muuta kuin paikat katsomassa. Fuengirolassa on kaksikin kenttää, Elola kaupungissa ja Hippodromin kenttä Mijaksen puolella. Se on melko uusi ja oli valmistuessaan myös yksi loistavimmista kentistä lukuisine hyppy ja heittopaikkoineen ja sehän on pyhitetty pelkästään yleisurheilulle ja siellä on aina saanut heittää myös pitkiä heittoja moukarista lähtien. Tämän kentän ongelma on pikkaisen vaikea byrokratia kun maksut pitää käydä hoitamassa vähän hankalassa paikassa sijaitsevassa Mijaksen urheilutoimistossa ja maksettaessa pitää tarkalleen tietää pitkäksi ajaksi etukäteen käyttöajat ja käyttäjien määrä. Tämä onkin aiheuttanut sen että valitettavan monet menevät kentälle maksamatta ja sen takia suomalaisilla on kentällä vähän huono maine eikä neuvotteluvaraa esimerkiksi kentällä olevan punttisalin käyttöajoista juurikaan ole.
Benalmadenassa on hyvä, joskin jo melko vanha kenttä kaikkine palveluineen ja maksut voi hoitaa kentälle mennessä päivittäin. Kenttä on jonkin verran kulunut mutta välineitä on käytettävissä kohtuullisesti ja ne saa pyydettäessä. Erittäin hyvää nurmikkoa saa käyttää silloin kun sitä ei käytetä jalkapalloon. Viereisen Torremolinoksen kenttä on paljon uudempi mutta jostain syystä sen hoito on melko pahasti laiminlyöty. Sääli, sillä tämäkin oli vuosituhannen vaihteessa paljon käytetty harjoituspaikka eikä vähiten aivan vieressä sijaitsevan hyvän punttisalin ansiosta. Viimeksi siellä käydessäni ei siellä ollut mitään mahdollisuuksia hypätä korkeutta tai seivästä, kaikkea muuta kyllä pystyi kohtalaisen hyvin tekemään mutta esimerkiksi aitoja ei silmiini osunut.
Nämä paikat siis sijaitsevat Malagasta etelään mutta kun mennään noin 50 kilometriä pohjoiseen, löytyy sieltä pieni sympaattinen Nerjan kaupunki josta löytyy myös hyvä ja toimiva kenttä kaikkine palveluineen. Siellä olin varsinaisella leirillä kymmenisen vuotta sitten ja pari vuotta sitten poiketessani näytti siltä että kaikki siellä toimi edelleen moitteettomasti. SFI:hän on käyttänyt Nerjaa pitkään pääasiallisena leiripaikkanaan ja käsittääkseni he ovat viihtyneet siellä erinomaisesti. Niin toki viihdyimme mekin siellä ollessamme , vaikka asuimmekin naapurikylän pienessä Idyllisessä hotellissa.
Kun lennetään parisataa kilometriä pohjoisemmaksi Alicanteen ja jatketaan sieltä 40 kilometriä Benidormiin löytyy loistava harjoituskeskus. Kenttänä voi käyttää joko kaupungin kenttää kaikkine palveluineen tai enemmän suosiossa olevaa Alfas del Pin kenttää, jota täydentää lähietäisyydellä oleva Albir Garden hotelli, joka tarjoaa nykyään erilaisia harjoituspaketteja täysihoitoineen ja kuljetuksineen ja asumisen taso on todella hyvä. Me olemme parina viime vuotena siellä harjoitelleet, joskin olemme asuneet itse vuokraamassamme asunnossa kaupungin ulkopuolella. Kenttä on hyvä kaikkine varusteineen ja myös ainakin kiekon- ja keihäänheitto ovat mahdollisia. Paikka on erittäin suosittu erityisesti entisen itäblokin urheilijoiden keskuudessa ja siellä voi törmätä samaan aikaan useaankin olympiavoittajaan. Toki siellä ei voi olla törmäämättä myöskään ruotsalaisiin, joita näkyy runsaasti kaikissa mainitsemissani paikoissa.
Viimeisimmät kokemukseni ovat täältä Tarragonasta. Harjoitusmahdollisuudet täällä ovat erinomaiset vaikka alussa törmäsinkin kohtalaisen vahvaan byrokratiaan, eikä sen murtaminen todellakaan ollut helppoa. Täällä olisi ollut mahdollisuus paljon useammankin kuin nyt paikalla olleiden hyödyntää päivisin lähes autiota hyvin varusteltua kenttää ja pariakin hyvää punttisalia, loistavasta kiinteän kimmoisasta hiekkarannasta puhumattakaan. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole käynyt vaikka kustannuksetkin olisivat olleet erittäin kohtuulliset ja kelit ovat pääsääntöisesti olleet suomalaisen kesän tasoa paria pientä kylmempää jaksoa lukuun ottamatta.

Organisaatiot uusiksi

”Marko Ahtiainen
Viikonlopun kisarupeama oli innostava. Ja innostava oli mahdollisuus kohdata ja majoittaa yleisurheilun valmennusjärjestelmän kehittämisen kärkipersoona. Olemme pohtineet aihetta nyt noin 10-vuotta ja "jonkin verran" koettaneet saada muutoksia aikaan. No olemme löytäneet väylän muutoksille, joita ei kerrassaan kykene järjestelmät estämään. Kuka on tämä henkilö?”
Tämä lainaus sosiaalisesta mediasta sai minut taas kerran koneen ääreen. Pitkän arvuuttelun jälkeen somessa tuo kärkipersoona osoittautui Jarkko Finniksi. Molemmat herrat ovat jo pitkään tuntemiani ja monia symposiumeja läpikäyneitä. Varmasti he ovat läpikäyneet valmennusjärjestelmän muutoksia perusteellisesti ja uskon myös, että ovat löytäneet väylän muutoksille. Hyvä niin, jos muutokset ovat käyttökelpoisia ja entistä toimintaa tukevia. Eihän voi olla niin että tähän asti kaikki on tehty väärin ja kaikki vanha pitäisi heittää romukoppaan. Kummallakin on vahva tausta työskentelystä liiton organisaatiossa. Markolla on tälläkin hetkellä jopa hallituksen jäsenenä. Jarkon suhteesta liittoon juuri tällä hetkellä en ole tietoinen, mutta sen tiedän että kumpikin tekee tällä hetkellä kovaa ja toivottavasti menestyksekästä työtä seuratoiminnassa. Kaikki tämä antaa heille vahvan pohjan miettiä muutoksia ja toivottavasti he saavat silläkin saralla jotain aikaiseksi.
Mikä sitten onkaan se pointti, jonka takia konettani aloin näpytellä. Pointti on se, että olen tässä vuosien, jopa vuosikymmenien aikana ollut näkemässä aivan liian monta organisaatiomuutosta niin liitossa kokonaisuudessaan kuin myös erityisesti nuorten valmennusjärjestelmissä. Aikuisten ja huippujen järjestelmään ei niinkään paljoa ole kajottu. Huippujen asiathan on aina hoidettu hyvin ja aikuiseksi kasvaneet nuoret on pääsääntöisesti jätetty tulemaan toimeen omillaan organisoidun toiminnan ulkopuolelle.
Nuorten valmennuksessa on toisinaan painotettu seuratyötä, toisinaan taas piirien tai alueen merkitystä. Välillä nämä kaikki on suurin piirtein suljettu toiminnan ulkopuolelle. Jos ei kaikkia samaan aikaan, niin jokainen vuorollaan. Viimevuosien suuri haavekuva on ollut muutama suurseura koko maahan ja pikkuseuroista viis. Suurin piirtein näin. En voi mitenkään ymmärtää, miten jossain Pohjois-Karjalan tai Kainuun sydänmailla onnistuu pienen Liisan tai Heikin osallistuminen suuren kaupunkiseuran toimintaa 150 kilometrin päästä, jos ei sitä paikallista pikkuseuraa ole kun tiedän ettei se onnistu lounaisen Suomen lyhyemmilläkään etäisyyksillä. Itse olen valmentanut vuosien varrella sekä pienen että suuren seuran urheilijoita, enkä näe siinä itselleni valmentajana mitään eroa. Urheilijoitahan minä valmenna enkä seuroja.
Vuosien varrella olen ollut lukemattomat kerrat mukana erilaisilla kirjainyhdistelmillä nimetyillä leireillä. Milloin ne ovat olleet liiton alaisia, milloin alueiden, tai joskus jopa näiden yhteisesti organisoimia. Leirit ovat olleet hyviä ja mielekkäitä osanottajilleen, jos niissä ovat olleet hyvät kouluttajat ja hyvä tekemisen meininki ja tahto. Pääsääntöisesti on. Toki toisinaan joku on saattanut epäonnistua kouluttajan tehtävissään syystä tai toisesta ja se on välittömästi heijastunut lajin harrastamiseen alueella. Valitettavasti tämä voi olla näin pienestä kiinni. Suurin ongelma, jonka minä olen tässä yhteydessä kokenut , on se että joinain vuosina organisaatiouudistusten voimakkaimmillaan jyllätessä, ei vielä hakuvaiheessa ole tarkkaa tietoa kenen ylläpitämälle leirille tässä oikeastaan ollaankaan menossa. Kun muutaman vuoden välein huomaa että taas kerran on suunnittelu lähtenyt puhtaalta pöydältä ja odotellaan jotain uutta ja ihmeellistä, tuntuu kokolailla koomiselta kun huomaakin kaiken muun olevan entisellään paitsi leirityksen nimen. Kaikkein vavahduttavin kokemus oli muutama vuosi sitten aloitettu nuorten maajoukkueleiritys kun kouluttajiksi oli valittu täysin kokemattomia, kaikille lähes tuntemattomia ja lähes täysin ilman valmennuskokemusta olevia kouluttajia. Osalla sentään oli edes omaa urheilijataustaa mutta se kuitenkin aika harvoissa tapauksissa on tae valmennuksen onnistumisesta välittömästi. Siina voidaan menettää monta lupaavaa urheilijan alkua pelkkään turhautumiseen.
Lopuksi haluan todeta, että olipa organisaatio millainen tahansa, on henkilökohtainen valmentaja kuitenkin aina se joka tekee urheilijasta menestyjän tai sitten ei. Ei kai kukaan voi väittää että Noora-Lotta olisi kilpaillut tänä viikonloppuna Keski-Euroopassa ilman Jussin panosta, tai Minna tehnyt ennätyksiään ilman Jarnon jokapäiväistä ilmestymistä Kupittaan halliin puhumattakaan Teron suurista saavutuksista ilman Hannun valtavaa panostusta. Näitä esimerkkejä voisi luetella lukemattomia unohtamatta mitenkään koko ympärillä eri aikoina pyörineen organisaation osuutta asiaan.

Näin se kai meni

Oli syksy 1973 kun sain minua jo pitkään kiehtoneen intohimoni alkuun. Tuolloin, kun ei oikein muitakaan halukkaita ollut, sain vedettäväkseni pienen kotikuntani Kuusjoen pienen urheiluseuran Humun silloin vielä jollain aivan muulla nimellä kuin nykyään toimivan urheilukoulun. Toimintaa pyöritettiin entisen yhteiskoulun, silloin jo ala-asteen pienessä liikuntasalissa. Puitteet eivät olleet prameat, mutta riittävät ja varusteiltaan hyvät. Alla oli erinomainen puulattia ja varusteina muun muassa kaikki telinevoimistelun välineet. En tarkkaan muista oliko käytössä heti alussa aitoja mutta aika nopeasti niitä kuitenkin saatiin hankituksi. Samoin aivan ratkaisevaa valmentajaurani myöhempien vaiheiden kannalta oli, että melko nopeasti saliin hankittiin korkeushyppypatja, telineet ja rima. Ensimmäisen talven pääasiallisina harjoitteina olivat erilaiset kuntopiirit, joissa apuna käytettiin lähes kaikkia salin voimisteluvälineitä ja viestit niin juosten kuin hypellen. Muuhun ei oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan, sillä mukana oli kuitenkin parhaimmillaan lähes neljäkymmentä eri ikäistä nuorta tai lasta. Tuossa joukossa oli alusta asti mukana muuan Minna-Riitta Vehmasto. Muita päätä pidempi ja liikkeiltään vähän särmikkäämpi kuin yksikään toinen, mutta innokas ja oppimishaluinen.
Taustani tuohon tehtävään eivät olleet kovinkaan kummoiset. Ei minkään näköistä koulutusta lasten ohjaamiseen, puhumattakaan valmennuskoulutuksesta. Ei myöskään minkään tasoista omaa yleisurheilu-uraa vakavammassa kilpailumielessä. Takana oli vain pienestä pojasta asti mieltä hallinnut innostus urheiluun ja sen mukanaan tuoma kilpaileminen lähes kaikissa maaseudulla harrastetuissa lajeissa. Takana oli niin hiihtoa, jalka- ja pesäpalloa, painonnostoa kuin jossain vaiheessa kokeiltua nyrkkeilyäkin. Unohtaa ei tietenkään sovi että kesäisin kotipihalla päivittäin naapurin poikien kanssa vedettiin läpi 10-ottelu, parhaimmillaan kahteen kertaan. Olinhan minä tietysti istunut vuosikausia ralliauton penkillä niin kuljettajana kuin pääasiassa kartanlukijana ja saanut siinä tuntuman kilpailemiseen jopa aivan terävimmän suomalaiskärjen takana. Parhaimmillaan tuli myös kansainvälistä kokemusta Jyväskylän silloisista suurajoista, jota silloin ajettiin EM-osakilpailun statuksella. Pääsinpä jopa pokkaamaan vieläkin tallella olevan hopeamaljan yleiskilpailun 11. ja oman luokan 2. sijoista. Tuo malja on myöhemmin kunniakkaasti toiminut molempien tyttärieni kastemaljana ja sen saavuttaminen on oman urheilu-urani ehdottomasti suurin saavutus. Tuon kilpailun voitti Hannu Mikkola ja meidän kanssamme peräkkäisellä numerolla ajoi muuan juuri ajokortin saanut Markku Alen. Myöhemmin lajin todellinen legenda.
Ehkä näistä lähtökohdista johtuen ei ajatukseni koskaan ollut jäädä kovin pitkäksi aikaa vetämään lasten urheilukoulua, vaan hakeuduin jo ensimmäisenä syksynä valmentajakoulutukseen. Ensimmäisen parin illan mittaisen kurssin kouluttajana toimi legendaarinen Jouko Kärpänen, joka myöhempinä vuosina näytteli suurta osaa urani etenemisessä. Hän toimi liiton nuorten leiritysten johtajana ja hän minut suorastaan pakotti hyvin lyhyellä aikataululla käymään läpi silloisen koulutusjärjestelmän. Tuosta ensimmäisestä kurssista on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni Jokken avaus. Hän naputti rannekelloaan ja sanoi: ”Tämä on kello. Kun me valmennuksessa sanomme että joku alkaa kello yksi, se ei ala minuuttia vaille eikä minuuttia yli, vaan se alkaa kello yksi.” Tätä olen vuosien varrella yrittänyt pitää ohjenuoranani ja pyrkinyt opettamaan sen myös urheilijoille. Joukon lisäksi olivat noina vuosina kaikissa koulutuksissa ja kaikilla nuortenkin leireillä mukana kaikki liiton lajipäälliköt ja lajivalmentajat. Heitä kaikkia minun on nöyrästi kiittäminen saamastani opista ja avusta. Lukemattomat ovat ne yön tunnit, joina olen heiltä saanut syventävää kokemuksen kultaamaa tietoa milloin kenenkin kanssa käydyissä keskusteluissa.
Tuosta neljänkymmenen nuoren ryhmästä alkoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa erottua kolmen tytön ryhmä muita parempina ja lahjakkaampina. Anne Hakala, Leena Lepistö ja Minna Vehmasto olivat ne nuoret urheilijat, joiden kanssa aloin varsinaisen valmennustyöni. Anne oli pikajuoksija ja aituri, Leena ensin 800m juoksija mutta juoksi myöhemmin myös neljääsataa aidoilla ja ilman ja Minna tietysti ainoastaan korkeushyppääjä, joka teki kyllä kaikkea mutta oli kaikessa muussa huono. Ihan ilman moitteita muiden lasten vanhemmilta en selvinnyt siinä vaiheessa kun aloin keskittyä vain näiden kolmen valmennukseen mutta en usko kenenkään kuitenkaan minulle siitä lopuksi ikäänsä katkeroituneen. Saavuttivathan tytöt kuitenkin melkoisen määrän mitaleja nuorten SM-kisoissa ja kaikki menestyivät myös kohtuullisesti Kalevan Kisoissa. Olihan Leena jopa nuorten maaotteluedustajanakin Minnasta puhumattakaan. Anne ja Leena lopettivat uransa melko aikaisin syistä, jotka ovat ainoastaan heidän omia asioitaan, mutta Minnan kanssa me jatkoimme yhteistyötämme koko hänen uransa ajan eli lähes 15 vuotta. Käteen jäi kolme naisten ja useita tyttöjen Suomen mestaruuksia, Suomen ennätykset kaikissa sarjoissa kaksitoista vuotiaista naisiin ja kahdestoista sija Helsingin MM-kisoissa. Sitä seuraavana keväänä Kaliforniassa leirillä hänen uransa sai käytännössä karmivan päätöksen, kun jalka liukui huonolla alustalla ja polvilumpion rustot muuttuivat pieniksi murusiksi. Toki se saatiin leikkauksella korjattua mutta ei koskaan enää kestänyt kunnollista kovaa harjoittelua, harrastelijamaista kilpailemista kylläkin. Niilläkin eväin hän vielä oli useaan kertaan mitaleilla Kalevan Kisoissa.
70-luvun loppuvuosina Minna sai harjoituskaverikseen Mikko Levolan. Näin Mikon ensimmäisen kerran hyppäävän Kuusjoen kentällä ja siitä alkoi yhteistyömme joka jatkui viitisen vuotta. Yhteistyömme aikana Mikko voitti yhden miesten mestaruuden ja hyppäsi ensimmäisen SE:nsä 224, jota hän seuraavana vuonna paransi kahdella sentillä. Vuonna 1983 sain elää yhden valmentajaurani kohokohdista kun urheilijoillani oli hallussaan seka naisten että miesten Suomen ennätykset. Ensin sen teki Mikko ja pari viikkoa myöhemmin Minna. Toki Minnalla oli hallussaan jo edellinenkin, kaksi vuotta aikaisemmin hypätty SE. Kaikkiaan ennätys oli hänen nimissään 24 vuotta eli aivan liian kauan. Jo tuolloin yksi valmennuksen ohjenuoristani oli runsas leiritys. Parhaimmillaan me olimme Minnan kanssa talvella pari kolmeviikkoista leiriä etelän lämmössä ja niiden välillä joka toisen viikon vietimme Vierumäellä. Mikko oli mukana ulkomailla ja kotimaassa sen minkä opiskeluiltaan ehti. Minulle tällaiseen leiritykseen antoi mahdollisuuden oma työni ja Minnalle joustava työnantaja. Opiskelunsahan hän siirsi myöhäisemmäksi ja panosti kaiken urheilemiseen. Mikko opiskeli Jyväskylässä ja siirtyi siellä Ossi Auran valmennukseen luoden loistavan uran sekä korkeushyppääjänä että kolmiloikkaajana.
Minnan uran osittain dramaattinen loppuminen aiheutti minulle täydellisen kyllästymisen yleisurheiluun niin, että en vuosiin käynyt edes katsomassa kilpailuja. Sekaannuinpa noina vuosina jopa kunnallispolitiikkaan mutta hyvin nopeasti huomasin että se ei ole minun juttuni vaikka toiminkin tuon ajan pienen kuntamme kunnanhallituksen puheenjohtajana. Hyvä niin , että pääsin tai jouduin heti tuollaiseen tehtävään, sillä se avasi silmäni nopeasti näkemään että sitä en ainakaan halua tehdä. Onneksi tilalle tuli uusia mielenkiintoisia asioita kun nuorempi tyttäreni sairastui monien nuorien tyttöjen tautiin, hevoshulluuteen. Hankimme hänelle hevosen ja hyvän valmentajan ja siitä alkoi loputon matkaaminen niin valmennuksiin Ypäjälle kuin eri puolelle Suomea kilpailuihin. Siis olin taas mukana kilpaurheilussa. Tosin vain hevosauton kuljettajana mutta mukana kiehtovassa uudessa lajissa ja uudessa maailmassa mielenkiintoisine ihmisineen. Tuo aika ei todellakaan mennyt hukkaan, sillä nyt tytär on hevosammattilainen ja saa siitä toimeentulonsa. Pitää toki myöntää että aivan halpaa puuhastelua se ei ollut. Ei ainakaan yleisurheiluun verrattuna.
Vuodet kuluivat ja tytär alkoi itse ajella hevostensa kanssa. Olisin toki päässyt ja halunnutkin mukaan mutta tuli tilaisuus palata takaisin tuttuihin kuvioihin. Minua pyydettiin kouluttajaksi nuorten korkeushyppääjien leiritykseen. Heti ensimmäinen leiri Eerikkilässä oli sikäli merkityksellinen että sillä olivat mukana Hanna Mikkonen ja Heikki Pärnä. En silloin vielä osannut arvata millaista osaa he tulisivat elämässäni näyttelemään. Ensin tuli kuvioihin mukaan kuitenkin Kaisa Gustafson. Hän oli lopettanut hyvässä yhteisymmärryksessä yhteistyönsä pitkäaikaisen valmentajansa Seppo Haaviston kanssa ja oli päättänyt jatkaa yksin. Nopeasti hän kuitenkin huomasi sen vaikeaksi jos ei mahdottomaksi. Kaisa soitti minulle ja halusi saada minulta jotain uutta valmennukseensa. Suostuin ja teimme hyvin intesiivisesti töitä reilun vuoden kohtuullisin tuloksin ja selkein päämäärin. Sitten ilmestyi Kaisan elämään kuitenkin muuan Sinuhe Wallinheimo ja kaikki muuttui. Kaisasta tuli perheenäiti ja urheilu-ura loppui ja tämä kaikki tapahtui niin nopeasti ja ehdottomasti että vaihtoehtoja ei ollut. Olin taas hetken vain kouluttajana leireillä paitsi että ulkomaisille leireille minua pyysi mukaan ikään kuin konsultiksi Hannan isä Ilpo, jonka kanssa yhteistyöstä tuli pitkä, luottamuksellinen ja varmasti monen ulkopuolisen mielestä myös värikäs.
Alettiin olla ajankohdassa, jolloin yhteistyö niin Hannan kuin Heikinkin kanssa saisi aivan uuden merkityksen. Heikki siirtyi valmennukseeni ja yhteistyö Hannan kanssa tiivistyi mutta mukaan ryhmään oli tullut myös Pöytyän tyttö Alina Mattila. Erittäin lahjakas ja kovaan harjoitteluun valmis nuori neiti. Hänen todelliseen kukkaan puhkeamisensa esteet olivat vain liian hyvää huolta tyttärestään pitävä äiti ja se että hän oli vuotta nuorempi kuin vielä lahjakkaampi Hanna. Juniorisarjoissa he kilpailivat joka toinen vuosi samassa sarjassa paljon muiden yläpuolella ja joka toinen vuosi kumpikin omassaan yhtä paljon muiden yläpuolella. Kun Alina joka toinen vuosi voitti ja seuraavana oli toinen, voi hänen turhautumisensa ymmärtää. Kun Hanna sitten muutti Turkuun opiskelemaan ja siirtyi kokonaan minun valmennukseeni, oli tämä Alinalle täysin ylikäymätön asia. Vaikka Hanna olikin hyvä, ei olisi ollut mitenkään mahdotonta kovalla itseluottamuksella ja kovalla työllä ja Alinan lahjoilla edes yrittää kilpailla aivan tosissaan hänen kanssaan. Hän kuitenkin lähti opiskelemaan Jyväskylään, siirtyi Seppo Haaviston valmennukseen ja voitti mestaruuksia silloin kun Hanna ei ollut kisassa mukana. Hanna sitten lopulta vuonna 2005 rikkoi Minnan vanhan SE:n ja kohta tulee kuluneeksi jo 33 vuotta siitä kun se on ollut valmentamani urheilijan nimissä. Se on aivan liian kauan.
Heikki Pärnä on urheilija, joka on ollut minun kanssani yhteistyössä tavalla tai toisella ainakin yhtä pitkään kuin Minna aikoinaan, jos ei jopa vähän pidempään. Heikki on tehnyt hienon kansallisen uran korkeushyppääjänä. Hän on voittanut mitaleita kaikentasoisissa SM-kisoissa, mutta koskaan hän ei ole mielestäni pystynyt aivan niihin tuloksiin joihin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Meille kummallekin on jäänyt arvoitukseksi, miksi hän pystyi sovittamaan yhteen urheilun ja opiskelun mutta ei urheilua ja työelämää. Kysymys lienee varmaan jonkinasteisesta liiallisesta tunnollisuudesta ja lojaalisuudesta työtä ja työnantajaa kohtaan. Ei voi tulla tuloksia jos urheilija menee aamuharjoituksiin kuudelta ja iltaharjoituksiin työpäivän jälkeen tai jos ulkomaanleirillä pitää työpuhelinta mukanaan melkeinpä harjoituskentällä. Kaikesta huolimatta tiedän hänen olevan hyvin tyytyväinen saavutuksiinsa urheilijana ja olen suorastaan liikuttunut siitä että hän vaativasta työstä, vaimosta ja pienestä tyttärestä huolimatta nauttii suuresti ikiaikaisesta intohimostaan mäkihypystä nyt, kun hän on sitä ihan puoliksi tosissaan päässyt harrastamaan. Tai heidän ansiostaan. Tuntuupa korkeushyppykin taas sujuvan, jos ei nyt ihan parhaimpien aikojen malliin, niin hyvin kuitenkin.
Tällä hetkellä teen töitä Viivi Voutilaisen kanssa tosissaan ja Valtteri Välimäen kanssa olosuhteiden pakosta vähän ikään kuin vasemmalla kädellä. Viivi on lahjakas, määrätietoinen ja valmis tekemään isoja asioita tullakseen hyväksi hyppääjäksi. Minä taas olen hänen kohdallaan ottanut vanhoihin kokemuksiin nojautuen kohtuullisen hitaasti kiiruhtamisen linjan. Perustyö on nyt tehty ja kun panostukset urheilijan puolelta ovat varsin mittavat, alkaisi vähitellen olla sellaisten tulosten aika, joihin uskon hänellä olevan todellisia mahdollisuuksia. Tulevat kuukaudet ja vuodet näyttävät miten me onnistumme. Valtteri puolestaan on sellainen luonnonlapsi, että hänen tulevaisuudestaan on ennenaikaista sanoa vielä yhtään mitään. Toivottavasti kevään aikana saan edes muutaman viikon tehdä hänen kanssaan rauhassa töitä Espanjan lämmössä. Aika näyttää hänenkin kohdallaan mitä tulee tapahtumaan.
Olen tässä kertonut, kun sitä jotkut ovat minulta pyytäneet, vähän omista taustoistani ja merkityksellisimmistä urheilijoistani. Heidän lisäkseen on ollut suuri joukko monia, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä vaihtelevia aikoja vaihtelevalla menestyksellä. Näitä samoja asioita oli aikoinaan luettavissa joidenkin osalta vähän laajemminkin aiemmin ylläpitämilläni kotisivuilla mutta toivottavasti kukaan ei koe tätä vanhan kertaukseksi.

Puoliväli

Kolme kuukautta talvestani Espanjassa on kulunut. Reilu saman verran on vielä jäljellä. Olo täällä on ollut suurin piirtein sellaista kuin sen odotinkin olevan. Säät ovat olleet pääsääntöisesti mukavan lämpimiä joskaan eivät nyt aivan helteisiä. Sitä en toki odottanutkaan, mutta nyt kun kotisuomeen ovat iskeneet kunnon pakkaskelit voin vain olla tyytyväinen valintaani. Eipä tarvitse aamulla pukea raappahousuja toppahousujen alle päivän lehteä laatikosta noutaessa. Eipä toki täälläkään ole pelkillä shortseilla ja t-paidalla pärjännyt mutta verkkareilla ja hupparilla kyllä aivan loistavasti. Lumikolakaan ei ole lähiviikkojen työkaluvalikoimaani kuulumassa. Vesisade tosin on elämääni muutamina päivinä piristänyt vaan ei kauheasti sitä haitannut.
Ensi viikolla alkaa ensimmäinen vähän pidempi jakso, jonka voin ikään kuin lomana viettää. Tähän asti on lähes koko ajan vierainani ollut joko omia tai vähän vieraampia urheilijoita ja joulun ajan pariviikkoisen tyttäreni perheineen. Hyvä niin, sillä varmasti kolme kuukautta vieraassa maassa pienessä umpikatalaania puhuvassa kylässä olisi saattanut tulla jopa yksitoikkoiseksi. Siis todella umpikatalaania, sillä tässä kylässä ei todellakaan kukaan, paria satunnaista pientä poikkeusta lukuun ottamatta puhu mitään muuta kuin heidän omaa katalaaniaan. Tänään lähibaarin baarimikko, Monica tosin nimeltään, osasi ensimmäisen kerran kertoa olueni hinnan englannin kielellä ja kertoi sen varta vasten minua varten opetelleensa. Siis edistystä tapahtuu. Tämä katalaani ja Katalonia sellaisenaan itsenäistymishaaveineen olisivat paljon perusteellisemmankin tarinan aihe mutta jääköön johonkin toiseen tilanteeseen ja enemmän asiaan paneutumisen jälkeiseen aikaan. Tässä on varmasti hyvin paljon samaa kuin baskeilla omissa pyrkimyksissään mutta keinot onneksi ovat aivan jotain muuta kuin läntisten naapurien väkivaltaiset terroriteot ja täällä olonsa voi tuntea hyvin turvalliseksi. Eipä täälläkään varsinaisesti voi oloaan tuntea tervetulleeksi mutta ei mitenkään uhatuksikaan. Itseasiassa tuntuu aika hassulta että vaikka jo naapurikaupunki Salou elää pelkästään turismista ja on tähän aikaan vuodesta täysin kuollut, suhtaudutaan koko tällä seutukunnalla ulkolaisiin täysin välinpitämättömästi. Kuitenkin täällä Tarragonassakin näkee tähänkin aikaan päivittäin liikkumassa turisteja, jotka varmasti jättävät muutaman roposen paikallisten yrittäjien kassaan. Saloussahan niin ei voi tapahtua, koska siellä kaikki kaupat ja baarit ovat suljettuja. Jopa tänään katsastamani viereinen Reusin lentokenttä on tällä hetkellä täysin autio ja hiljainen lukuunottamatta tuossa asuntoni yläpuolella päivittäin tuntikausia lentävää laskeutumisharjoituksia tekevää matkustajakonetta. Maaliskuun lopusta eteenpäin sitten kaikki onkin taas toisin. Silloin ikään kuin kuolleet heräisivät uudestaan henkiin ja elämä palaa.
Minun elämäni on pääsääntöisesti ollut urheilijoiden autonkuljettajana toimiminen ja totta kai omien urheilijoiden harjoitusten seuraaminen niin lähipuistossa kuin kaupungin urheilukentälläkin. Kaupungin kentällä ovat asiat pikkuhiljaa lähteneet rullaamaan kohtuullisen hyvin alun vaikeuksien jälkeen. Kentällehän on koko ajan päässyt ongelmitta mutta välineiden saamisessa oli aluksi vähän ongelmia. Nyt tuo ongelma alkaa olla jo hallittavalla tasolla, paitsi jos välinevaraston avaimia taskussaan pitävä kenttämestari päättääkin lähteä, todennäköisesti vaimonsa määräyksestä tai ainakin toivomuksesta, viettämään päivittäistä siestaansa tuntia aikaisemmin kuin normaalisti. Silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella muutama tunti tai vaihtaa päivän ohjelma. Toki tällä viikolla eräänä päivänä oli tuo maaginen ovi jätetty auki ihan meitä varten, joskin sitä ei seuraavana päivänä saatu millään keinoin avattua, vaikka me toimimme samoin kuin kaikkina muinakin päivinä. Eli elämä täällä ei todellakaan käy yksitoikkoiseksi asioissa, joissa ulkolainen Suomessa on tottunut lähes kuninkaalliseen kohteluun. Jopa parempaan kuin me suomalaiset konsanaan kotimaassamme.
Vapaa-aika täällä on kulunut monien mielenkiintoisten keskustelujen parissa. Tyypillistä ehkä nykyajalle, että on paljon keskusteltu nuorten ihmisten kanssa suvaitsevaisuudesta. On käyty läpi mustalaiset, neekerit ja sosiaalietuudet, eikä tietysti homokeskusteluakaan ole voitu välttää. Sinänsä ihan mielenkiintoisia keskusteluja mutta yksi piirre niissä on minua häirinnyt. Vaikka tunnen jonkin verran mustalaiskulttuuria, tunnen vuosien varrelta useita neekereitä eikä homojen kanssa yhteistyön tekeminenkään ole minulle aivan vierasta, kertoessani näkemykseni asioista, olen vanha ja suvaitsematon, kun taas keskustelukumppani minua nuorempana on mielestään aina suvaitsevampi. Jotenkin on jäänyt kuva, että lähtökohtaisesti et voi olla suvaitseva kun olet jo noin vanha. Tehköön tästä jokainen omat johtopäätöksensä suvaitsevaisuudesta ja siitä miten asioita käsitellään ja miten niitä lähestytään. Itse en oikeastaan viitsi vaivautua.