Organisaatiot uusiksi

”Marko Ahtiainen
Viikonlopun kisarupeama oli innostava. Ja innostava oli mahdollisuus kohdata ja majoittaa yleisurheilun valmennusjärjestelmän kehittämisen kärkipersoona. Olemme pohtineet aihetta nyt noin 10-vuotta ja "jonkin verran" koettaneet saada muutoksia aikaan. No olemme löytäneet väylän muutoksille, joita ei kerrassaan kykene järjestelmät estämään. Kuka on tämä henkilö?”
Tämä lainaus sosiaalisesta mediasta sai minut taas kerran koneen ääreen. Pitkän arvuuttelun jälkeen somessa tuo kärkipersoona osoittautui Jarkko Finniksi. Molemmat herrat ovat jo pitkään tuntemiani ja monia symposiumeja läpikäyneitä. Varmasti he ovat läpikäyneet valmennusjärjestelmän muutoksia perusteellisesti ja uskon myös, että ovat löytäneet väylän muutoksille. Hyvä niin, jos muutokset ovat käyttökelpoisia ja entistä toimintaa tukevia. Eihän voi olla niin että tähän asti kaikki on tehty väärin ja kaikki vanha pitäisi heittää romukoppaan. Kummallakin on vahva tausta työskentelystä liiton organisaatiossa. Markolla on tälläkin hetkellä jopa hallituksen jäsenenä. Jarkon suhteesta liittoon juuri tällä hetkellä en ole tietoinen, mutta sen tiedän että kumpikin tekee tällä hetkellä kovaa ja toivottavasti menestyksekästä työtä seuratoiminnassa. Kaikki tämä antaa heille vahvan pohjan miettiä muutoksia ja toivottavasti he saavat silläkin saralla jotain aikaiseksi.
Mikä sitten onkaan se pointti, jonka takia konettani aloin näpytellä. Pointti on se, että olen tässä vuosien, jopa vuosikymmenien aikana ollut näkemässä aivan liian monta organisaatiomuutosta niin liitossa kokonaisuudessaan kuin myös erityisesti nuorten valmennusjärjestelmissä. Aikuisten ja huippujen järjestelmään ei niinkään paljoa ole kajottu. Huippujen asiathan on aina hoidettu hyvin ja aikuiseksi kasvaneet nuoret on pääsääntöisesti jätetty tulemaan toimeen omillaan organisoidun toiminnan ulkopuolelle.
Nuorten valmennuksessa on toisinaan painotettu seuratyötä, toisinaan taas piirien tai alueen merkitystä. Välillä nämä kaikki on suurin piirtein suljettu toiminnan ulkopuolelle. Jos ei kaikkia samaan aikaan, niin jokainen vuorollaan. Viimevuosien suuri haavekuva on ollut muutama suurseura koko maahan ja pikkuseuroista viis. Suurin piirtein näin. En voi mitenkään ymmärtää, miten jossain Pohjois-Karjalan tai Kainuun sydänmailla onnistuu pienen Liisan tai Heikin osallistuminen suuren kaupunkiseuran toimintaa 150 kilometrin päästä, jos ei sitä paikallista pikkuseuraa ole kun tiedän ettei se onnistu lounaisen Suomen lyhyemmilläkään etäisyyksillä. Itse olen valmentanut vuosien varrella sekä pienen että suuren seuran urheilijoita, enkä näe siinä itselleni valmentajana mitään eroa. Urheilijoitahan minä valmenna enkä seuroja.
Vuosien varrella olen ollut lukemattomat kerrat mukana erilaisilla kirjainyhdistelmillä nimetyillä leireillä. Milloin ne ovat olleet liiton alaisia, milloin alueiden, tai joskus jopa näiden yhteisesti organisoimia. Leirit ovat olleet hyviä ja mielekkäitä osanottajilleen, jos niissä ovat olleet hyvät kouluttajat ja hyvä tekemisen meininki ja tahto. Pääsääntöisesti on. Toki toisinaan joku on saattanut epäonnistua kouluttajan tehtävissään syystä tai toisesta ja se on välittömästi heijastunut lajin harrastamiseen alueella. Valitettavasti tämä voi olla näin pienestä kiinni. Suurin ongelma, jonka minä olen tässä yhteydessä kokenut , on se että joinain vuosina organisaatiouudistusten voimakkaimmillaan jyllätessä, ei vielä hakuvaiheessa ole tarkkaa tietoa kenen ylläpitämälle leirille tässä oikeastaan ollaankaan menossa. Kun muutaman vuoden välein huomaa että taas kerran on suunnittelu lähtenyt puhtaalta pöydältä ja odotellaan jotain uutta ja ihmeellistä, tuntuu kokolailla koomiselta kun huomaakin kaiken muun olevan entisellään paitsi leirityksen nimen. Kaikkein vavahduttavin kokemus oli muutama vuosi sitten aloitettu nuorten maajoukkueleiritys kun kouluttajiksi oli valittu täysin kokemattomia, kaikille lähes tuntemattomia ja lähes täysin ilman valmennuskokemusta olevia kouluttajia. Osalla sentään oli edes omaa urheilijataustaa mutta se kuitenkin aika harvoissa tapauksissa on tae valmennuksen onnistumisesta välittömästi. Siina voidaan menettää monta lupaavaa urheilijan alkua pelkkään turhautumiseen.
Lopuksi haluan todeta, että olipa organisaatio millainen tahansa, on henkilökohtainen valmentaja kuitenkin aina se joka tekee urheilijasta menestyjän tai sitten ei. Ei kai kukaan voi väittää että Noora-Lotta olisi kilpaillut tänä viikonloppuna Keski-Euroopassa ilman Jussin panosta, tai Minna tehnyt ennätyksiään ilman Jarnon jokapäiväistä ilmestymistä Kupittaan halliin puhumattakaan Teron suurista saavutuksista ilman Hannun valtavaa panostusta. Näitä esimerkkejä voisi luetella lukemattomia unohtamatta mitenkään koko ympärillä eri aikoina pyörineen organisaation osuutta asiaan.