Tänä syksynä on sosiaalisessa mediassa käyty useita keskusteluja valmentamisesta ja sen yksityiskohdista. Mielestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin, vaikka onhan se tietysti luonnollista kun miettii somen lisääntyvää osuutta kaikessa tiedonvälityksessä. Kyllähän se antaa nopean mahdollisuuden tietojen ja mielipiteiden vaihtoon, antaa monelle helpon tavan lisätä tietämystään kiinnostavista ja mieltä askarruttavista aiheista mutta luo myös liian helpon tien omaksua asioita yksinkertaistettuina ja monissa tilanteissa jopa täysin väärinä. Onhan meillä yleensä totuttu että painettu sana on ainakin jossain määrin asiantuntijalähtöistä, varsinkin jos sitä on kuvilla, puhumattakaan videoilla höystetty. Somessahan asiantuntemus ei aina ole itsestäänselvyys ja asiat saattavat saada jossain tilanteissa aika surkuhupaisiakin muotoja. Melkeinpä väittäisin että asioiden oikeellisuus on enemmän lukijan kuin kirjoittajan huoli.
Yksi jo pitkään keskustelua herättänyt aihe on ollut voimanhankinta. Erityisesti on väitelty rinnallevedosta ja syväkyykystä, niiden tarpeellisuudesta, tekniikasta ja vaikutuksesta eri lajien tuloksiin. Mielipiteitä on ollut monia mutta minulle on valitettavasti jäänyt sellainen kuva, että kaikkein voimakkaimmin kantansa ilmaisseilla ei välttämättä ole ollut oikein selvää käsitystä eri lajien voimanhankinnan tai yleensä harjoittelun vaatimuksista. Ei myöskään siitä että harjoitteet ja urheilijan harjoitettavuus uran eri vaiheissa muuttuu varsin olennaisesti. Onhan selvää että urheilijan uran jossain vaiheessa pitää tai ainakin voi tehdä hyvinkin raakaa syväkyykkyä, jossain toisessa vaiheessa taas ei pidä eikä voi. Tässä, niin kuin kaikessa muussakin harjoittelussa on kysymys myös urheilijan henkilökohtaisista ominaisuuksista ja harjoitettavuudesta ja ennen kaikkea lahjakkuudesta, joka erittäin pitkälle sanelee käytettävät harjoitteet ja koko harjoittelun. Myös voimaharjoittelun. On mielenkiintoista että juuri voima ja pari sen yksittäistä harjoitusmuotoa ovat herättäneet niin paljon keskustelua. Miksi eivät eri lajien tekniikat ja niiden yksityiskohdat ja eroavaisuudet tai tekniikan harjoittelu yleisesti. Ne ovat kuitenkin minun mielestäni elementtejä, jotka aina kulkevat vähintäänkin voiman rinnalla tai jopa edellä, samoin kuin noilla yksinkertaisilla perusliikkeillä hankitun kapasiteetin muuntaminen varsinaiseksi lajin käyttövoimaksi.
Toinen mielenkiintoinen urheiluaihe, joka aika ajoin putkahtaa esiin on tietysti doping. En ota asiaan kantaa sen enempää, koska doping on meillä selkeästi kielletty ja niin urheilijoiden kuin valmentajien keskuudessa erinomaisesti sisäistetty ja hyväksytty, vaikka tiedossa onkin että kaikkialla ei välttämättä aivan samoin toimita. Tiettyjä urheilutoimittajia asia tuntuu kuitenkin jatkuvasti vaivaavan ja heillä on siihen tietysti oikeus ja varmasti jopa velvollisuus. En kuitenkaan oikein ymmärrä sitä keskustelua, jota nämä herrat, toki aika pienessä piirissä muutama päivä sitten kävivät ja taas tietysti somessa. Tuon keskustelun pointti oli se, että jos urheilija ylittää jonkin tietyn raja-arvon tuloksissaan, hän on automaattisesti dopingin käyttäjä. Minusta tuo on aivan järjetön ja ehdottajansa ajatusmaailman kyseenalaistava ajatus. Minulle jäi tuosta keskustelusta valitettavasti kuva, että jotkut aivan muissa lajeissa kannuksiaan hankkineet toimittajat yrittävät tällaisilla ajatuksilla peittää täydellisen asiantuntemattomuutensa yleisurheilusta, sanoisinko hieman provosoivasti koko urheilusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti