Puoliväli

Kolme kuukautta talvestani Espanjassa on kulunut. Reilu saman verran on vielä jäljellä. Olo täällä on ollut suurin piirtein sellaista kuin sen odotinkin olevan. Säät ovat olleet pääsääntöisesti mukavan lämpimiä joskaan eivät nyt aivan helteisiä. Sitä en toki odottanutkaan, mutta nyt kun kotisuomeen ovat iskeneet kunnon pakkaskelit voin vain olla tyytyväinen valintaani. Eipä tarvitse aamulla pukea raappahousuja toppahousujen alle päivän lehteä laatikosta noutaessa. Eipä toki täälläkään ole pelkillä shortseilla ja t-paidalla pärjännyt mutta verkkareilla ja hupparilla kyllä aivan loistavasti. Lumikolakaan ei ole lähiviikkojen työkaluvalikoimaani kuulumassa. Vesisade tosin on elämääni muutamina päivinä piristänyt vaan ei kauheasti sitä haitannut.
Ensi viikolla alkaa ensimmäinen vähän pidempi jakso, jonka voin ikään kuin lomana viettää. Tähän asti on lähes koko ajan vierainani ollut joko omia tai vähän vieraampia urheilijoita ja joulun ajan pariviikkoisen tyttäreni perheineen. Hyvä niin, sillä varmasti kolme kuukautta vieraassa maassa pienessä umpikatalaania puhuvassa kylässä olisi saattanut tulla jopa yksitoikkoiseksi. Siis todella umpikatalaania, sillä tässä kylässä ei todellakaan kukaan, paria satunnaista pientä poikkeusta lukuun ottamatta puhu mitään muuta kuin heidän omaa katalaaniaan. Tänään lähibaarin baarimikko, Monica tosin nimeltään, osasi ensimmäisen kerran kertoa olueni hinnan englannin kielellä ja kertoi sen varta vasten minua varten opetelleensa. Siis edistystä tapahtuu. Tämä katalaani ja Katalonia sellaisenaan itsenäistymishaaveineen olisivat paljon perusteellisemmankin tarinan aihe mutta jääköön johonkin toiseen tilanteeseen ja enemmän asiaan paneutumisen jälkeiseen aikaan. Tässä on varmasti hyvin paljon samaa kuin baskeilla omissa pyrkimyksissään mutta keinot onneksi ovat aivan jotain muuta kuin läntisten naapurien väkivaltaiset terroriteot ja täällä olonsa voi tuntea hyvin turvalliseksi. Eipä täälläkään varsinaisesti voi oloaan tuntea tervetulleeksi mutta ei mitenkään uhatuksikaan. Itseasiassa tuntuu aika hassulta että vaikka jo naapurikaupunki Salou elää pelkästään turismista ja on tähän aikaan vuodesta täysin kuollut, suhtaudutaan koko tällä seutukunnalla ulkolaisiin täysin välinpitämättömästi. Kuitenkin täällä Tarragonassakin näkee tähänkin aikaan päivittäin liikkumassa turisteja, jotka varmasti jättävät muutaman roposen paikallisten yrittäjien kassaan. Saloussahan niin ei voi tapahtua, koska siellä kaikki kaupat ja baarit ovat suljettuja. Jopa tänään katsastamani viereinen Reusin lentokenttä on tällä hetkellä täysin autio ja hiljainen lukuunottamatta tuossa asuntoni yläpuolella päivittäin tuntikausia lentävää laskeutumisharjoituksia tekevää matkustajakonetta. Maaliskuun lopusta eteenpäin sitten kaikki onkin taas toisin. Silloin ikään kuin kuolleet heräisivät uudestaan henkiin ja elämä palaa.
Minun elämäni on pääsääntöisesti ollut urheilijoiden autonkuljettajana toimiminen ja totta kai omien urheilijoiden harjoitusten seuraaminen niin lähipuistossa kuin kaupungin urheilukentälläkin. Kaupungin kentällä ovat asiat pikkuhiljaa lähteneet rullaamaan kohtuullisen hyvin alun vaikeuksien jälkeen. Kentällehän on koko ajan päässyt ongelmitta mutta välineiden saamisessa oli aluksi vähän ongelmia. Nyt tuo ongelma alkaa olla jo hallittavalla tasolla, paitsi jos välinevaraston avaimia taskussaan pitävä kenttämestari päättääkin lähteä, todennäköisesti vaimonsa määräyksestä tai ainakin toivomuksesta, viettämään päivittäistä siestaansa tuntia aikaisemmin kuin normaalisti. Silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella muutama tunti tai vaihtaa päivän ohjelma. Toki tällä viikolla eräänä päivänä oli tuo maaginen ovi jätetty auki ihan meitä varten, joskin sitä ei seuraavana päivänä saatu millään keinoin avattua, vaikka me toimimme samoin kuin kaikkina muinakin päivinä. Eli elämä täällä ei todellakaan käy yksitoikkoiseksi asioissa, joissa ulkolainen Suomessa on tottunut lähes kuninkaalliseen kohteluun. Jopa parempaan kuin me suomalaiset konsanaan kotimaassamme.
Vapaa-aika täällä on kulunut monien mielenkiintoisten keskustelujen parissa. Tyypillistä ehkä nykyajalle, että on paljon keskusteltu nuorten ihmisten kanssa suvaitsevaisuudesta. On käyty läpi mustalaiset, neekerit ja sosiaalietuudet, eikä tietysti homokeskusteluakaan ole voitu välttää. Sinänsä ihan mielenkiintoisia keskusteluja mutta yksi piirre niissä on minua häirinnyt. Vaikka tunnen jonkin verran mustalaiskulttuuria, tunnen vuosien varrelta useita neekereitä eikä homojen kanssa yhteistyön tekeminenkään ole minulle aivan vierasta, kertoessani näkemykseni asioista, olen vanha ja suvaitsematon, kun taas keskustelukumppani minua nuorempana on mielestään aina suvaitsevampi. Jotenkin on jäänyt kuva, että lähtökohtaisesti et voi olla suvaitseva kun olet jo noin vanha. Tehköön tästä jokainen omat johtopäätöksensä suvaitsevaisuudesta ja siitä miten asioita käsitellään ja miten niitä lähestytään. Itse en oikeastaan viitsi vaivautua.