Olen vähän ihmeissäni, osin surullisena ja vanha kypärä kallellaan seurannut menoa, mutinaa ja vähän kovempaakin parran pärinää suomalaisen yleisurheilun ympärillä. On valitettu rahapulaa, johtajien kovia palkkoja, ammattimaisuuden puutetta ja taas kerran vähän olosuhteitakin. On puhuttu niin urheilijoiden kuin valmentajien huonosta asemasta, tiedon saamisen vaikeudesta, kuin myös koko juuri hiljakkoin,taas kerran uudistetun valmennnussysteemin toimimattomuudesta. On vaihdettu jopa aivan huipputasolla pitkin talvea mutta erityisesti nyt kevään korvalla valmentajia. Jotkut pidemmän, jotkut lyhyemmän yhteistyön jälkeen, jotkut jopa ikäänkuin aikataulun mukaan, kun edellisen kanssa tuli obligatoorinen kaksi vuotta yhteistyötä täyteen. Mielenkiintoista on ollut että näiden valmentajan vaihtojen ohella mös suurimmat valitukset rahan ja tuen puutteesta ja harjoittelun toteuttamisen vaikeudesta ovat tulleet pääasiassa heiltä, jotka kuuluvat korkeimmin tuettuihin ja heille automaattisesti tulevien etuuksien piiriin. Tai ainakin niiden pitäisi heille automaattisesti tulla. Valitusta ei juurikaan ole kuulunut niiltä junioreilta, jotka on valittu liiton eritasoisiin leirityksiin ja joihin he voivat osallistua, kunhan itse tai seura tai joku muu maksaa kustannukset. Näinhän on aina ollut ja tulee luultavasti aina olemaan. Myös urheilijoiden mukana leireille osallistuvilla henkilökohtaisilla valmentajilla. Hyvä niin, sillä noilta leireiltähän uudet kokemattomat valmentajat saavat niitä tiedon murusia, joilla tulevina vuosina pystyvät ja osaavat viedä urheilijoitaan urallaan eteenpäin.
Vai saavatko he noilta leireiltä niitä kaipaamiaan tiedon murusia? Olen ollut huomaavinani viimeaikaisessa keskustelusa, erityisesti somessa, aikamoista vastakkain asettelua liiton palkkalistoilla olevien tai muuten vahvasti liiton vaikutuspiiriin kuuluvien valmentajien ja muiden vaikuttajien suhtautumisessa vapaaehtoistyötä tekeviin harrastajavalmentajiin. Erityisesti näiden harrastelijavalmentajien vanhempi mutta tietysti myös kokeneempi kaarti, on joutunut tietyissä tilanteissa ammattilaisten hampaisiin. Ei ole ollut soveliasta ottaa kantaa nykyiseen menoon, puhumattakaan että samassa yhteydessä mainitsisi siitä miten asiat hoidettiin silloin kun tulokset liikkuivat vielä hieman eri tasolla kuin nykyään. On toki esitetty faktatietoa ja tilastoja siitä, miten tulokset ovat nykyään kovempia kuin ennen. Varmasti osaltaan ovatkin, jopa ennätyksiä syntyy vuosittain mutta kisojen katsomoissa liikkuu paljon urheilijoita, joiden ennätyksiin ja saavutuksiin ovat vain aniharvat ja aniharvoin nykyiset urheilujat yltäneet. Ja heidän valmentajiaan, jotka ovat itse siirtyneet tai jotka on siirretty sivuun.
Olen aina kuulunut niihin valmentajiin, jotka ovat vannoneet runsaan leirityksen ja erityisesti lämpimissä olosuhteissa toteutetun leirityksen nimiin. On ollut ilo seurata, miten tänä keväänä on enenevässä määrin viety myös nuoria urheilijoita harjoittelemaan etelän lämpöön ja samalla opettelemaan tavoitteellisen urheilijan leirielämää. Näin tiedän vaikkapa ruotsalaisten toimineen jo vuosia. Ei heilläkään kaikista leiritetyistä ole tullut maailman huippuja mutta aika paljon niistä joukoista on putkahdellut todella tasokkaita menestyjiä. Niin on meilläkin tapahtunut ja toivottavasti tapahtuu jatkossakin kunhan entistä enemmän uskalletaan näihin asioihin panostaa. Samoin on ollut ilahduttavaa huomata, kuinka huippua lähestyvät, uraansa vakavasti ja suurella toiveikkuudella ja uskalluksella suhtautuvat urheilijat ovat alkaneet viettää entistä enemmän aikaansa keskellä syksyä ja sydäntalvea siellä, missä harjoitella voi sulalla maalla ja nurnikoilla. Ikävä kyllä näiltä leireiltä kotiin palaajien joukossa on joskus myös niitä, joille kova harjoittelu on tuonut mukanaan vammoja tai kotimaan kylmät ilmat niitä paluun jälkeen aiheuttavat. Niin on tänäkin keväänä joillekin käynyt. Myös aivan kärkiurheilijoille mutta siitäkin huolimatta uskon taas kerran hyvään tulevaan tuloskesään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti