Legoja ja keppihevosia

Kun näinä kuumina toukokuun aamuina olen juonut aamukahvia pihallani, on katseeni useasti osunut pihalla olevan tallirakennuksen  päädyssä olevaan, nyt jo pikkaisen nokkosta puskevaan tyhjään alueeseen, joka vielä pari vuotta sitten oli hevosten tarha. Vähän haikein mielin muistelen aikoja, jolloin siinä oleskeli parhaimmillaan useita hevosia ja poneja. Siihen aikaan sisältyy paljon taloni ja perheeni historiaa sekä  erityisesti nuorimman tyttäreni toteutunutta unelmaa.

Kaikki alkoi melkein tarkalleen kolmekymmentä vuotta sitten Tanskasta, Legolandista. Olimme siellä lomamatkalla katselemassa monien muiden turistien tavoin legoista tehtyjä rakennelmia, mutta silloin vielä tuskin kouluiäistä tyttöä nuo rakennelmat eivät juurikaan kiinnostaneet. Häntä kiinnostivat vain alueen laidalla olleet ponit, joilla hän ratsasti lähes koko päivän. Siitä alkoi hänen loputon kiinnostuksensa hevosiin, niiden hoitamiseen, ratsastamiseen ja kouluttamiseen. Siitä alkoi ensin loputon ajaminen polkupyörällä lähiseudun ravitallille hoitamaan hevosia. Siis tyhjentämän karsinoita ja harjaamaan hevosia. Siellä ei kuitenkaan juurikaan päässyt ratsastamaan, eli oli hakeuduttava myös ratsastustunneille ja kesäisille leireille. Vähitellen alkoivat myös puheet oman hevosen hankkimisesta. Se oli pitkä ja sinnikäs taistelu, jossa puolin ja toisin perusteltiin omia näkemyksiä niin hankinnan puolesta kuin sitä vastaan. Tytön vakuuttavin perustelu kuului, että hän hoitaa tuon hankittavan eläimen, eikä tarvitse siihen muiden apua. Toki hän ymmärsi, ettei asia suuren eläimen kanssa voisi ihan noin mennä ja siinä varmasti tarvittaisiin myös vanhempien apua, mutta oli kuitenkin ehdottoman varma omista kyvyistään ja motiiveistaan. Nyt jälkikäteen voidaan vain ihmetellä, kuinka oikeassa hän olikaan, vaikka tallissa myöhemmin taisi olla enimmillään seitsemänkin hevosta, kesäisistä laitumista puhumattakaan.

Tyttö oli juuri täyttänyt yksitoista, kun hänen ensimmäinen unelmansa toteutui ja hänelle ostettiin Kania. Se oli kohtuullisesti edellisellä omistajallaan esteratsastuksessa menestynyt tamma, jolla oli ostohetkellä pientä vammaa etujaloissa. Siksi päädyttiin astuttamaan tamma hyvällä oriilla ja tämä aiheutti vielä parin viikon odotuksen hevosen kotiin saamiselle, kun se oli astutusretkellään Lammilla. Siitä alkoi meidän perheemme opiskelu hevosen omistajaksi ja hevosmiestaitojen hallitsijaksi. Pakko on myöntää, että ei se kaikissa vaiheissa käynyt kovin kivuttomasti mutta kun asioista eniten tietävä oli noin nuori, oli meidän alusta asti opeteltava käyttämään joskus vähän rajuissakin tilanteissa enemmän malttia ja oveluutta kuin voimaa. Hurjimmat tilanteet taisivat kuitenkin syntyä pellolle rakennetulla ratsastuskentällä, jossa ilman sen suurempia ihmettelyjä aloitettiin hyppääminen joskus vähän turhankin suurilla esteillä. Tässä kohdin kai parhaiten turvallisuuden takasi se, että hevonen oli osaava ja kiltti, auttoi ratsastajaansa ja antoi varmasti anteeksi monia virheitä. Tosin joskus kävi niin että selkään noussut, omista taidoistaan liikaa kuvitellut satunnainen vieras huomasi makaavansa maassa ja hevonen poistui tallin oven taakse odottelemaan kaurojaan. Suurin tae turvallisuuteen lienee kuitenkin ollut se, että hyvin aikaisessa vaiheessa hankitiin tyttärelle hyvä, asiansa osaava valmentaja, jolta hän oppi, ei vai ratsastusta vaan myös oikeita hevosmiestaitoja.

Seuraavana kesänä pyöräytti Kania maailmaan orivarsan, joka sai nimekseen Dumaz, ”Dumppe”, alias ”Velmu”. Rakkaalla lapsella on yleensä monta nimeä. Meidän ensimmäisen hevosemme ensimmäinen varsa, josta tuli vuosien varrella yksi aikansa parhaista suomalaisista estehevosista. Tytär halusi itse kouluttaa sen ja kilpailikin sillä muutaman vuoden nuorten hevosten luokissa. Kun esteet tulivat pienikokoiselle, jo silloin nuorelle naiselle, liian suuriksi, annettiin Dumppe ammattiratsastajan käyttöön ja Arton kanssa he sitten kulkivatkin pitkän ja menestyksekkään tien niin Suomen kuin pikkaisen myös ulkomaisillakin radoilla. Tyttärestä tuli kisamatkoilla hevosensa hoitaja, joka yleensä aidan takana hyppäsi joka esteen kohdalla lähes yhtä korkealle kuin hevonen konsanaan radalla. Monet tutut taisivatkin seurata enemmän häntä aidan takana kuin hevosta radalla.

Kania sai vielä kaksi varsaa, Kanadan eli Vilman ja Kannibalin eli Valman. Vilma oli puoliverisen ja suomenhevosen risteytys, siemennysvirheen takia ja Valma puhdasverinen puolalainen äitinsä tavoin. Vilma myytiin melko nopeasti peruskoulutuksen jälkeen ratsastuskouluhevoseksi mutta Valmasta piti tulla veljensä seuraaja esteradoille. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kuuma ja tulinen tamma vaati aina parin tunnin lämmittelyn ennen kuin sen kanssa päästiin varsinaiseen ratsastukseen. Aika nopeasti päädyttiinkin hevosen varsottamiseen, mutta sekään ei aluksi tuntunut onnistuvan. Lopulta kuitenkin syntyi Candy, hieno tammavarsa, jonka kuviteltiin jatkavan Kanian aloittamaa sukua tallissamme. Toisin kuitenkin kävi, koska eläinten pitämiseen kuuluu aina myös paljon surua ja luopumista. Mielenkiintoista on, että vaikka näiden vuosien aikana tyttärellä on ollut käytössään ja hoidossaan monia muitakin hevosia, esimerkiksi kilpaponi Elli ja varsinainen estetykki Lorna, kaikista näistä luopuminen on tapahtunut myymällä ne pois.

Kaniaa, eikä sen jälkeläisiä, Vilmaa lukuun ottamatta ei koskaan myyty.  Kania nukkui pois kauniina kesäpäivänä levollinen ilme kasvoillaan, vain etujalka oli jättänyt kaaren multaan. Upea eläin oli saanut arvoisensa lopun. Valma on ainoa, joka koki eläimille normaalin kuoleman, eli päätyi teurastamoon omistajansa kuljettamana. Dumppe oli jo tulossa viettämään eläkepäiviä kotilaitumelle, mutta Arto halusi vielä hypätä sen kanssa yhden kesän pienempiä esteitä ihan molempien nautinnoksi. Tuo ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä Dumppe kuoli äkillisesti Arton tallissa ja siirtyi ihan muille kesälaitumille kuin oli tarkoitus. Ympyrä tämän hevossuvun osalta sulkeutui kaksi vuotta sitten, kun Candy seitsemänvuotiaana koki Dumpen kohtalon ja jouduttiin lopettamaan kotitallissamme omistajansa kiinni pitämänä.

Tuohon riipaisevaan hetkeen loppui tytön lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt unelma hevosen omistamisesta. Jäljelle jääneet pari ponia myytiin pian tuon tapahtuman jälkeen ja siitä asti niin talli kuin sen päädyssä oleva tarhakin ovat olleet tyhjillään. Jos unelma hevosen omistamisesta onkin päättynyt, kaikki muu siihen läheisesti liittyvä elää ja on toteutunut täydellisesti. Tyttö on vuosien varrella kovalla työllä, opiskelulla ja sinnikkäällä paneutumisella hankkinut itselleen hevosista ammatin ja opettaa nyt eri ikäisiä hevoshulluja ratsastamaan sekä heidän tulevia ohjaajiaan opettamaan ratsastusta.

Miten tähän sitten liittyvät nuo otsikon legot ja keppihevoset. Siten että kaikki alkoi Legolandista ja tuon tytön poika on nykyään erittäin taitava rakentamaan upeita rakennelmia legoista. Keppihevoset taas siten, että hänen syksyllä koulunsa aloittavalle tyttärelle rakennettiin juuri vanhasta leikkimökistä keppihevostalli. Kaiken lisäksi on tytär alkanut järjestää vanhempien opettajien kauhistukseksi ratsastuskoulussaan keppihevosten kilpailuja.