Yleisurheilun uudet kuviot

Nyt kun en enää ole mukana valmennuksessa, oli tarkoitukseni jättää yleisurheilun ja valmentamisen kommentoiminen kokonaan. Nyt tuntuu kuitenkin olevan pienen kannanoton paikka. Pari päivää sitten valittiin liittoon kolme uutta päävalmentajaa ja haussa on iso joukko uusia nuorten olympiavalmentajan paikkoja. Koska tämä on aiheuttanut vilkasta keskustelua laji-ihmisten parissa ja erityisesti korkeushyppyihmiset tuntuvat olevan kovasti huolissaan lajin kohtalosta, koska lajille ei olla valitsemassa lajivalmentajaa ollenkaan. Näin on myös tilanne pikajuoksuissa ja kiekonheitossa sekä kuulantyönnössä. Tarkoittaako tämä sitten sitä että nämä lajit jätetään huomiotta. Ei varmasti, vaan tähän lienee jokin aivan muu syy, eikä se varmastikaan tarkoita, ettei näissä lajeissakin tulevaisuudessa voitaisi kehittyä. Pikajuoksuthan menestyivät loistavasti jo Ruotsi-ottelussa ja siellä tilanne varmasti ja toivottavasti jatkuu edelleenin menestyksellisenä. Noissa kolmessa muussa lajissa voisin ajatella ratkaisun tarkoittavan lähinnä sitä että odotetaan laji-ihmisten sisäisesti miettivän heikohkosti menestyneiden lajiensa tulevaisuutta ja tarttuvan toimeen asiantilan parantamiseksi. Nyt valitut päävalmentajat tuntevat huippu-urheilun ja siinä menestymisen tarpeet perinjuurin ja ovat varmasti auttamassa jokaista urheilijaa ja valmentajaa, jotka osoittavat halunsa todella panostaa lajiinsa. Näin he ovat kannanotoissaan ainakin luvanneet ja varmasti tuntevat yksilöllisen tien huipulle.

Kun jostain, mistä tahansa, löytyy lupaava urheilijan alku, pitää hänelle löytää valmentaja. Joko kokenut tai kokematon. Kokeneemmalle tuo alkuun lähtö on vähän aikaa helpompaa mutta kokemattomallekaan ei mahdotonta. Minä aloitin aikanaan valmentamisen samaan aikaan kuin ensimmäiset urheilijani ja se aiheutti suunnattoman kouluttautumisen tarpeen. Oma seura osaltaan mutta ensisijaisesti liitto tarjosi sen minulle. Kouluttauduin osin seuran, osin liiton kustannuksella ja varmasti jollain tavalla myös itse osallistuin kustannuksiin. Jos en muuten, niin ainakin menetettyinä ansioina. Niin minulla kuin monella muullakin, myös paljon kokeneemmalla valmentajalla kuin minä, urheilijan ura eteni niin että ensin alkoi tulla tuloksia, jotka muutkin huomioivat. Sen ansiosta saimme tukea, niin henkistä kuin taloudellista ja ennenkaikkea vähitellen lisääntyvää leiritystä. Se kasvatti niin urheilijoiden kuin minunkin näkemystä lajista ja sen vaatimuksista ja se vei meitä eteenpäin. Näin tiedän monelle muullekin käyneen. Mitä korkeushyppyyn lajinani tulee, se oli aloittaessani uusi laji tekniikaltaan ja kaikki tieto oli haettava muutamilta auktoriteeteilta mutta minun tapani tehdä työtä oli ennen kaikkea miettiä itse asoita ja luoda linja, jota noudatin loppuun asti. Toki eri hyppääjien kohdalla yksilöllisesti toteuttaen. Kun sitten noiden ensimmäisten menesysten jälkeen alkoi tukea tulla, se johti vääjäämättömästi myös tulosten paranemiseen ja tietysti myös kaikkien osapuolten innostuksen ja panostamisen lisääntymiseen. Sanoisinko että kierre oli valmis ja se johti siihen mihin kunkin urheilijan kohdalla johti. Ei meidän tapauksessamme maailmanlaajuiseen menestykseen mutta kohtuulliseen lajin hallintaan kotimaassa ja myös muutamien osalta arvokisoihin.

Mitä tuolla edellä kirjoittamallani sitten haluan ja yritän kertoa. Sitä, että lajeissa jotka nyt ovat jonkinasteisen laman kourissa syystä tai toisesta, on minusta turha haikailla lajivalmennuksen perään kun ei oikeastaan ole ketä valmentaa. Minusta niiden, jotka esim korkeushyppyä nyt harrastavat ja heidän valmentajiensa pitää nyt siellä ruohonjuuritasolla tehdä sitkeästi työtä ja paneutua lajiin sekä löytää se itselle sopiva ja ominainen linja, jossa sitten pysytään eikä jatkuvasti kokeilla jotain uutta ja ihmeelliseltä tuntuvaa. Kun se linja on löytynyt ja tuloksia alkanut tulla, löytyy varmasti tukea, niin taloudellista, leiritystä kuin henkistäkin kunhan sitä vain ollaan valmiina vastaanottamaan. Kyllä meillä on lajin tuntevia valmentajia, jotka ovat valmiit vastaamaan kysymyksiin jos ja kun niitä tehdään.

Kivaa

Olen tämän talven ja erityisesti alkaneen kevään ja yleisurheilijoiden etelässä alkaneen leirikauden aikana seurannut aikaisemmasta poiketen sosiaalisen median välityksellä urheilijoiden tuntoja ja tuntemuksia siitä, mitenkä urheilu on tietyissä tilanteissa kivaa. En siis itse ole ollenkaan ollut heidän kanssaan tekemisissä niin kuin lukuisat vuodet ja erityisesti keväät tätä ennen. Olen aina ollut sitä mieltä, että urheilun ja myös harjoittelun pitää olla pääsääntöisesti mukavaa ja jonkinlaista tyydytystä antavaa harjoittajalleen. Siis kivaa, mutta sen pitää olla myös kovaa ja sitä kautta aivan toisenlaista tyydytystä antavaa. Välillä jopa henkisesti ja fyysisesti rasittavaa ja ankaraa, mutta silläkin tavalla nautittavaa, eli kivaa.

Nyt kun olen ulkopuolisena seurannut urheilijoiden asennoitumista tähän keväiseen leireilyyn, olen huomannut että valitettavan monelle on rajallisen leirikassan käyttäminen paljon tärkeämpää shoppailuun tai nähtävyyksien katseluun kuin vaikkapa palauttavaan hierontaan. Samoin kun katselee vaikka instagramin tai facebookin kuvatarjontaa leirielämästä, ei juurikaan näe kuvia harjoittelusta, vaan auringonotosta tai ruokailuista viimeisen päälle pukeutuneena ja naiset huolella meikattuina. On tietysti ihan oikein että harjoituksissa ei oteta selfieitä mutta kun nykymallin mukaan harjoitellaan isoissa ryhmissä, luulisi siinä ohessa jonkun vaikkapa vain vahingossa kuvaavan myös harjoittelua. Samoin näissä medioissa näkyvät päivitykset myös kertovat pääasiassa harjoituspaikkakuntien nähtävyyksistä, hiekkarannoista tai siitä kuinka aurinko on tehnyt tehtävänsä urheilijan paljaalla iholla. Auringon ja lämmön vaikutusta en kokemuksesta todellakaan väheksy, kuten en myöskään sitä että kovien harjoitusten välillä pitää rentoutua, mutta jotenkin on tullut mieleen että onko sittenkin tärkeämpää se että on sitä kivaa.

En ole koskaan ollut kovin fanaattinen jääkiekkofani, mutta kun olen tänä keväänä seurannut näiden uusien nuorten ja jo nuorina todella menestyneiden lajin taitajien edesottamuksia voitettujen mestaruuksien jälkeen, en ole kuin voinut ihailla heidän asenteitaan. Kun kaksinkertainen nuori maailmanmestari sanoo valintansa aikuisten MM-kisoihin olevan joukkueen valmentajien asia ja sillä siisti, tai nuorten maailmanmestari ja aikuisten Suomenmestari jättää joukkueen mestaruusjuhlat väliin keskittyäkseen tuleviin aikuisten MM-kisoihin, ei voi kuin ihailla heidän ammattimaisuuttaan. Varsinkin kun tuon kaiken takana on oman uran eteneminen. Uskon että heilläkin on todella kivaa, vaikka tiedän että heidän saamansa runsas julkisuus saattaa olla myös hyvin vaarallista.

On totta, että kaikki yleisurheilijoiden keväisillä leireillä mukana olijat eivät ole, eivätkä voi olla tulevia arvokisamenestyjiä, mutta toivoisi että ne, joilla siihen on mahdollisuuksia, osaisivat ottaa näistä leireistä irti kaiken sen hyödyn, mitä otettavissa on ja että he osaisivat pitää oikealla tavalla kivaa. Mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaneekaan.

Elisan tarina

Kun täällä Benalmadenan eläkeläiskammiossa seuraa kotimaista urheilua, tulee aina silloin tällöin vastaan tarinoita, jotka saavat vanhan, nyt jo entisen valmentajan, suorastaan liikuttumaan. Tänään tuli yksi sellainen. Se kertoo innostuksesta, rakkaudesta lajiin ja urheiluun yleensä. Se kertoo vastoinkäymisistä mutta toisaalta suunnattomasta halusta tulla takaisin lajin ainakin kotimaiselle huipulle. Kuka tietä vaikka mihin. Se kertoo äärimmäisestä sitkeydestä ja loputtomasta uskosta itseensä ja omaan tekemiseensä. Se kertoo myös harvinaislaatuisesta periksiantamattomuudesta. Tiedän toki, että taustalla on juuri näitä samoja asioita sisällään pitävää perimää mutta minusta tässä tapauksessa on kysymys vain ja ainoastaan nuoresta naisesta ja hänen omasta tahdostaan olla jotain ja tulla vielä paremmaksi. Se on Elben tarina.

Olen tuntenut Elisa Kirvesniemen jo vuosia. En läheisesti tai edes kovin hyvin mutta olemme kuitenkin aikojen kuluessa kohdanneet silloin tällön kilpailuissa ja leireillä. Mieleeni on jäänyt aina iloinen ja sanavalmis nuori nainen, jonka olen ymmärtänyt paneutuneen harjoitteluunsa ja urheilemiseensa juuri sillä vakavuudella kuin siihen pitääkin suhtautua. Ja toisaalta sillä iloisella huumorilla, jota urheilussa soisi kohtaavansa paljon enemmän. Olen myös matkan varrella tiennyt, tai oikeastaan antanut enemmänkin itselleni kertoa hänen vastoinkäymisistään, sairasteluistaan ja loukkaantumisistaan. Olen tiennyt että välillä taistelu terveyden kanssa on ollut hyvinkin rajua ja raskasta. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen näinä vaikeinakin aikoina tavatessamme se, miten hän on kuitenkin jaksanut olla iloinen ja toiveikas saadessaan olla mukana urheilussa, vaikka vain auttamassa ja huolehtimassa muista, tai vaikkapa vain seuraamassa muiden kilpailemista. Tänään, kun hän on palannut takaisin lajinsa kotimaiselle huipulle, ei voi olla muuta kuin suunnattoman iloinen ja ylpeä hänen sitkeydestään.

Kun miettii tällaisia tarinoita, tulee vastaan monia urheilijoita, joiden kanssa ei oikeastaan ole ollut muuten mitenkään tekemisissä kuin kisoissa ja leireillä, eikä ole kovinkaan hyvin tai syvällisesti heitä oppinut tuntemaan. Kanssakäyminen on luonnollisesti ollut melko satunnaista ja sattumanvaraista mutta on urheilijoita, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen. Elbe on yksi sellaisista. Toki heitä on vuosien varrella kertynyt muitakin. Heiltä on saanut jotain sellaista, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen, eikä sen ole tarvinnut olla juuri muuta kuin pari sanaa tai iloinen hymy juuri oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa. Ei voi kuin toivoa, että olisi mukana näissä tilanteissa olleena pystynyt myös itse antamaan näille urheilijoille jonkinlaisen jälkeenjäävän muiston itsestään.

Onnea Elisa ja menestystä tulevalle urheilullesi.

Kukko puistossa

Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaani tuossa viereisessä La Paloma puistossa ja tutustunut siellä erikoisten kasvien lisäksi runsaaseen lintukantaan. Erityinen suosikkini on komea riikinkukko, joka pikkaisen maaniteltuna tai ainakin härnättynä saattaa levittää komeat sulkansa värikkääksi levyksi. Hän on aikalailla arvonsa tunteva herra, joka ei kaikkina päivinä edes näyttäydy puhumattakaan sulkiensa esittelystä. Tänään hän oli erittäin mukavalla ja komealla tuulella ja minä muiden mukana vietin paljon aikaa hänen seurassaan. Ikävä kyllä, kameraa ei ollut tälläkään kertaa mukana, ei edes puhelinta.

Tämän herran ihailun takia jäi kotimaisten halli SM-kisojen seuraaminen vähän vähemmälle kuin yleensä, vaikka se täällä muutenkin rajoittuu live tuloksiin ja netin lehtiuutisiin. Eilisen päivän suurin uutinen lienee ollut lähes kaikissa medioissa se, että Minna Nikkanen voitti seiväskultansa, jos ei nyt ihan sääntöjenvastaisella petoksella, niin ainakin tuurilla, jota ei urheilussa mitenkään saisi hyväksyä. Ei ainakaan suomalaisessa. Minusta näissä rimalajeissa rima joko pysyy kannattimillaan tai putoaa, eikä siinä silloin pitäisi olla kauheasti sijaa selittelyille. Tiedän toki että tuosta huolimatta asioista voidaan polemisoida pitkäänkin, ja erittäin kovaäänisesti. Tehtiin siellä joitakin kohtuullisia ja mielenkiintoisia tuloksiakin mutta niiden löytäminen ei ollut kovinkaan helppoa noita livetuloksia lukuunottamatta. Ikävä vaan että tavallinen, ei niin kauheasti yleisurheiluun vihkiytynyt penkkiurheilija ei välttämättä noita live tuloksia edes osaa etsiä.

Tämä päivä siis meni tulosten suhteen vähän tuon kukkoherran takia mutta jotain mielenkiintoista jäi sentään haaviin. Jokavuotinen keskustelu käytiin taas henkilökohtaisten ja vähän muidenkin valmentajien asemasta kilpailuissa. Erityisesti tietysti eritasoisissa SM-kilpailuissa. Kyllä minä sen jo olen alkanut vuosien varrella hyväksyä, että valmentajat maksavat siitä että pääsevät tekemään työtään noihin kisoihin. Senkin ymmärrän että nämä arvokkaan näköiset pukumiehet eivät välttämättä maksa, mutta sitä en ymmärrä että näiden pukumiesten korteilla pääsee vapaasti liikkumaan urheilijoiden verryttelyalueella mutta valmentajakorteilla ei. Onneksi valmentajien ajatuksenjuoksu on kaikkina näinä vuosina oppinut jo niin ovelaksi, että erilaisin tässä mainitsemattomin keinoin huotajakorttien, joiden avulla kulku on paljon vapaampaa, siirtäminen valmentajalta toiselle on muodostunut jo lähes taiteeksi. Ja järjestäjä luulee saaneensa maksun kaikilta. Ja liitto luulee pitävänsä valmentajia vuodesta vuoteen aina vaan kiristyvässä otteessaan.

Kun sitten kukolta joudin, vilkaisin tuloksia ylimalkaan ja totesin että eivät ne naisten korkeushypyn tulokset aivan niin ala-arvoisia olleet kuin eiliset miesten, mutta eipä näissäkään mitään ole viimeiseen vuosikymmeneen tapahtunut. Ei ainakaan positiiviseen suuntaan. Jotain pitäisi tuon lajin nostamiseksi tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Olen kuullut että ei ole rahaa ja kun ei ole rahaa ei voi tehdä mitään ja kun ei oikein tehdä mitään, ei tule tuloksia. Olisikohan otettava käyttöön entisaikojen malli. Ensin tehtiin töitä rajusti. Kun saatiin pikkaisen tuloksia, innostuttiin käyttämään pikkaisen omaa rahaa harjoittelun kustatamiseen ja tehtiin töitä entistä rajummin ja kun sitten taas tulokset paranivat, alkoi sitä rahaa löytyä jo muualtakin harjoitteluun. Ei toki mihinkään muuhun kuin harjoitteluun, eikä kenellekään palkaksi asti mutta kuitenkin niin että oli mukavampi harjoitella ja valmentajankin mukavampi seurata harjoittelua.

Eli tällaisia ajatuksia tuli kukolta puistossa ja tuli siellä kisoissa tänäänkin muutamia ihan mukavia tuloksia.

Benalmadenan rauhaa

Olen nyt asustellut täällä Benalmadenan rauhassa suurinpiirtein puolitoista kuukautta. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, paikka on entuudestaan tuttu mutta näinä viikkoina on tämä kaupunki lähiympäristöineen avautunut aivan uudella tavalla ja näyttänyt varsinaiset kasvonsa. Asun kaupungin yläosassa, Arryio De Mielissä. Tämä on kaupungin varsinainen keskus normaaleine espanjalaisine elämineen. Täällä ovat kaupat, rautatieasema ja lukuisat ravintolat ja baarit, joissa voi poiketa pikaisesti kahvilla tai oluella tai sitten iltamyöhällä katsomassa jalkapalloa. On tällä alueella kuitenkin pari suomalaisbaariakin, toinen enemmän iltapaikka asuntoni alakerrassa ja toinen taas varsinainen suomalaisten kokoontumispaikka kotimaisine tv-kanavineen. Vaikka en niin kauhean viehättynyt näistä suomalaispaikoista koskaan ole ollutkaan, on tuosta Bar Victoriasta kuitenkin tullut  minullekin jonkinlainen helposti tavoitettava kahvipaikka, monien muiden täällä vakituisesti asuvien maanmiesten tavoin, eikä vähiten omistaja Pacon takia. Hän on alunperin espanjalainen, joka suomalaisen vaimonsa ja tyttäriensä kanssa pitää tuota paikkaa ja kun puhuu monien vuosien Sumessa asumisen seurauksena myös kohtalaisesti kieltämme, olen saanut hänestä erittäin mieleisen juttukaverin. Huomattavasti paremman kuin asiakkaina olevista suomalaisista, joiden heidänkin kanssaan toki välillä päästään mielenkiintoisiin keskusteluihin, eikä täällä ole havaittavissa ollenkaan niin suurta katkeruutta kotisuomea kohtaan kuin oli syksyisessä asunpaikassani Churrianossa.

Päivittäisiä kävelylenkkejäni suuntaan useimmiten alas rannalle, siis käsittääkseni sinne oikeaan Benalmadenaan, joka on varsinaisesti se turistien miehittämä osa tästä kaupungista. Sieltä, jyrkän rinteen alaosasta löytyvät rantakatu hiekkarantoineen, baareineen  ja enemmän turistien rahojen menoksi perustettuine kauppoineen ja sieltä myös löytyy kesäaikana kaupungin vilkas yöelämä. Löytyy sieltä toki myös huvivenesatama hienoine miljoonaveneineen ja luksusasuntoineen. Täällä ylhäällä ja varsinkin näin talvella ei yöelämää juurikaan ole. Myös hintataso täällä ylhäällä on jonkin verran alhaisempi kuin rannan tuntumassa. Sieltä löytyvät myös rinta rinnan lukemattomat hotellit, joihin juuri tänä viikonloppuna odotetaan saapuvaksi myös suomalaisia talviloman viettäjiä. Kyllä nämä talot täällä ylhäälläkin, tämäkin jossa asun, ovat aikoinaan olleet oikeita hotelleja kaikkine palveluineen mutta ovat sittemmin muuttuneet enemmän apartment tyyppisiksi yksityisomisteisiksi asunnoiksi. Tämän minunkin asuntoni omistaa paikallinen, tuossa vielä vähän ylempänä omakotitalossa asuva pariskunta, joiden kanssa asioin suoraan ilman ulkopuolista välittäjää, jos toki välittäjän kautta asunnon löysin. Kaiken kaikkiaan tämä kaupunki on aika iloinen sekamelska aitoja espanjalaisia, suomalaisia ja englantilaisia enemmän tai vähemmän pysyvästi täällä asuvia ja vain täällä lyhyesti poikkeavia lomalaisia. On täällä ylhäälläkin toki turisteille palveluja, kuten melko suuri tivoli ja erityisesti tuonne lähivuorelle täältä lähtevä köysirata. Tähän aikaan erottaa turistin pysyvästä asukkaasta parhaiten siitä että turisti kulkee t-paidassa ja sortseissa kun taas meillä muilla on toppatakki tiukasti päällä.

Mielenkiintoinen, toki jo aikaisemmin tietämäni havainto espanjalaisten luonteesta ja sen erilaisuudesta maan eri osissa on saanut taas kovasti vahvistusta täällä ollessani. Kun kaksi vuotta sitten Kataloniassa ollessani ei siellä saanut paikalliseen väestöön minkäänlaista kontaktia koko talvena, niin täällä heitetään holat lähes jokaisen vastaantulijan kanssa ja täällä myös pystyy kaikkialla keskustelemaan jos ei nyt ihan suomeksi niin ainakin englanniksi. Eikä tämä kuitenkaan ole sen pienempi paikkakunta kuin silloinen Els Pallaresoskaan vaan päinvastoin moninverroin suurempi. Todellinen syy lienee katalaanien ja andalusialaisten suuri ero luonteessa ja varsinkin ystävällisyydessä. Vauraassa Kataloniassa ei yllättäen Barcelonaa lukuun ottamatta oikein ole osattu, eikä kai haluttukaan panostaa turistien palvelemiseen, vaikka sielläkin toki lomapaikkoja varsinkin kesäaikaan löytyy. Täällä sensijaan turismilla on erittäin suuri merkitys ja välillä jopa tuntuu että se jossain määrin hidastaa tämän seudun muuta toimeliaisuutta.

Vaikka en olekaan koko talvena ollut missään tekemisissä urheilun kanssa, olen kuitenkin kuin vanhasta muistista silloin tällöin suunnannut kävelylenkkini tuohon viereiselle Benalmadenan kentälle ja poikennut välillä myös Torremolinoksen kentällä. Pikkaisen olen ihmetellyt sitä, että noilla kentillä on koko ajan näkynyt muista maista kuin Suomesta tulleita urheilijoita harjoittelemassa. Erityisesti ruotsalaisia, mutta suomalaisia olen nähnyt vain pari kappaletta valmentajineen. Heistäkin toisen jo marraskuun lopulla ja Kristiina ja Makehan olivat tammikuussa perinteisesti tuolla Sierra Nevadan vuorella ja heitä kävin tapaamassa Malagan lentokentällä heidän pois lähtiessään. Ruotsalaisetkin ovat tällä hetkellä pääasiassa kotimassaan kilpailemassa mutta muutamat näkyvät viihtyvän täällä tälläkin hetkellä. He painottavat nimenomaan tämän seudun hyviä harjoitusmahdollisuuksia läpi talven huonoimmillaankin Ruotsin kesän kaltaisissa olosuhteissa ja täällä harjoittelun kohtuullista hintatasoa ja kenttien rauhallisuutta päiväsaikaan ja ovat käsittääkseni palaamassa tänne takaisin heti maaliskuussa. Toivon hartaasti että silloin alkaisi täällä näkyä jo suomalaisiakin tekemässä kovaa perusharjoittelua erinomaisissa olosuhteissa.

Maanjäristys

Tänä aamuna muutama minuutti vaille kuusi paikallista aikaa heräsin. Se on minulle poikkeuksellinen aika mutta tunsin kuinka sänkyni heilui ja tärisi, ikkunat helisivät ja alas laskettu metallinen kaihdin piti outoa kolinaa. Sytytin valon ja nousin tunteakseni kuinka lattia allani huojui. Itseasiassa koko talo teki samoin. Oikeastaan kaikki huoneessani tuntui olevan liikkeessä. Hetken ihmettelin tapahtunutta ja tajusin olevani keskellä maanjäristystä. Tai en keskellä, niin kuin myöhemmin selvisi mutta reilun sadan kilometrin päässä Välimerellä sijaitsevan mullistuksen vaikutusalueella. Tuota heilumista kesti mielestäni ikuisuuden, todellisuudessa vajaa kymmenen minuuttia, välillä voimistuen, välillä heiketen. En tuntenut pelkoa, pakokauhusta puhumattakaan mutta mieleen tuli kyllä mahdollisuus että voisiko tapahtua jotain todella pahaa, koska onhan täällä muutamia vuosia sitten tapahtunut järistys jossa jopa taloja sortui. Silloin toki vähän pohjoisempana Murciassa. Silloin olin itse Benidormissa eli vain noin sata kilometriä pohjoisempana, enkä silloin mitenkään havainnut tapahtunutta. Heiluminen lakkasi aikanaan ja kun menin parvekkeelle, päättelin ulkona liikkuvien ihmisten kovaäänisestä keskustelusta että jotain poikkeuksellista oli tapahtunut ja hetken kuluttua näin kaduilla useita poliisiautoja tarkastelemassa tilannetta. Onneksi ilmeisesti mitään vahinkoja ei täällä ollut tapahtunut. Myöhemmin selvisi että Afrikan puolella Melillassa oli talojen seiniä halkeilut mutta kovin vakavia vaurioita ihmisuhreista puhumattakaan ei ollut syntynyt. Vajaan tunnin kuluttua alkoi sama uudelleen jälkijäristyksenä mutta onneksi paljon vaimeampana ja sen jälkeen tilanne on ollut vakaa ja rauhallinen.

Vaikka ei mitään vakavampaa tapahtunut, on mielessäni tämän päivän aikana moneen otteeseen pyörinyt ajatus siitä pelosta, pakokauhusta ja tuskasta, jota ovat kokeneet miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa vastaavissa mutta paljon pahemmissa myllerryksissä. Tämä järistys oli voimakkuudeltaan 6,1 Richterin asteikolla, eli kohtuullisen kova mutta ei kuitenkaan tuhoisan kova ja ilmeisesti talot täällä on kuitenkin rakennettu kestämään tällaisia voimia. Voin kyllä kuvitella tämän jälkeen, miltä tuntuu paikoissa joissa talot sortuvat ihmisten päälle, maantiet katkeavat ja kaikki toiminta pysähtyy ja jossa kaukaisimpiin kyliin ei päästä pelastustoimiin päiväkausiin. En todellakaan haluaisi olla tapahtumien keskipisteessä silloin kun jotain tuollaista tapahtuu, vaikka en tuskin tämänaamuisen perusteella edelleenkään pysty edes kuvittelemaan sellaista todellisuutta.

Muistan Thaimaan suuren tsunamin ajoilta kun kirjoitettiin eläinten paenneen sisämaahan ennen varsinaisen aallon tuloa. Tuo palasi mieleeni kun kuuntelin pian järistyksen jälkeen naapuripuistossa vapaana liikkuvien kukkojen kovaa aamukiekumista. Ehkä se oli ihan normaalia. En osaa sanoa kun en yleensä siihen aikaan aamusta ole niiden metelöintiä ollut kuuntelemassa vaikka tiedän toki kukkojen yleensäkin niin aamuisin tekevän. Tulipa kuitenkin tuossa tilanteessa mieleeni jopa mahdollinen jonkin asteinen tsunami, jota ei sitten kuitenkaan tullut. Onneksi, vaikka täällä asutus nousee nopeasti rannasta poispäin siirryttäessä eli toteutuessaankaan se ei olisi kovin suurta tuhoa pystynyt aiheuttamaan. Ehkä huvivenesataman muutama kymmen miljoonajahtia olisi kokenut kovia.

Nyt on jo iltapäivä, aurinko paistaa ja kaikki on muutenkin hyvin ja hyvässä järjestyksessä. Monenlaisia asioita olen elämäni varrella kokenut ja tämänkin pääsin vielä kokemaan. En osaa sanoa olenko tästä kokemuksesta kovinkaan kiitollinen mutta yhtenä uutena ja erilaisena tapahtumana se matkani varrelle kuitenkin ilmestyi. Ja täysin varoittamatta niin kuin monilla asioilla on tapana.

Vanha tutuksi

On se vaan ihmeellistä ja joskus arvaamatonta tämä pienen ihmisen elämä. En olisi koskaan voinut kuvitella kuinka vanhat tutut maisemat ja kaupungit näyttävät aivan uudenlaiset kasvonsa kun niihin palaa vähän erilaisissa merkeissä kuin monta kertaa aikaisemmin. Olen liikkunut näissä Espanjan Costa del Solin maisemissa lukemattomat kerrat jo vuosikymmenien aikana. Koko Malagan ympäristö ja erityisesti sen urheilukentät ja muut harjoituspaikat ovat tulleet tutuiksi erityisesti Fuengirolassa ja Benalmadenassa ja niissä on myös useita tuttuja majapaikkoja. Myös Torremolinoksen urheilukenttä on vuosien varrelta tuttu lukuisilta harjoitusrupeamilta. Siellä en ole koskaan asunut, muutaman kerran kulkenut sen mielestäni sekavan keskustan läpi ja joka kerralla sinne eksynyt. Niin tänäkin talvena, vaikka käyntieni tarkoitus siellä on ollut aivan erilainen kuin aikaisemmin. Jostain syystä en vain ole tuohon kaupunkiin ja sen monimutkaisiin katujärjestelyihin koskaan päässyt kunnolla sisälle. Nämä kaksi muuta ovat olleet minulle aina paljon helpompia liikkumisensa suhteen vaikka niistäkin löytyvät omat erikoisuutensa. Mennäänhän Fuengirolassa junakatua yhteen suuntaan ja bussikatua toiseen suuntaan ja niiden poikkikatuja sinne minne nuoli näyttää. Jos haluaa kiertää korttelin toiselle puolelle, voi joutua hyvinkin ajamaan noita katuja satoja metrejä, jopa kilometrejä jos ei juuri sattumalta osu sille oikealle kadulle joka veisi nopeasti ja lyhyesti perille. Täällä Benalmadenassa taas, johon siis nyt olen asettunut, ei tunnu juurikaan kahta samansuuntaista katua olevan vaan kadut, jalkakäytävät ja tälle kaupungille niin tyypilliset portaat ovat suloisessa epäjärjestyksessä ja vaatii oman aikansa että oppii menemään täälläkään suorinta reittiä haluamaansa paikkaan.

Vaikka syksyllä asuinkin Malagan lentokentän vieressä pienessä Churrianon kaupungissa, kävin kuitenkin melko usein pyörähtämässä Fuengirolassa milloin mistäkin syystä. Täällä Benalmadenassa en niinkään usein poikennut vaikka olenkin juuri tästä paikasta aina pitänyt. Nyt olen kuitenkin päätynyt asumaan tänne alkaneeksi talveksi. Tai kesähän täällä näin suomalaisittain ajatellen juuri nytkin on. Ei niin, etteikö olisi kiva poiketa joskus suomalaisessa baarissa juomassa kupin suomalaista kahvia ja vaihtaa muutama sana paikalla olevien maanmiesten kanssa mutta en minä kuitenkaan halua päivästä toiseen ostaa liha- tai karjalanpiirakoita tai suomalaista kahvia ja ruisleipää kun en kerran Suomessa juuri nyt asu. En myöskään välttämättä halua täällä syödä perunamuusia ja nakkeja tai lihapullia päivälliseksi kun paljon muutakin on tarjolla. Täällä Benalmadenassa tuo ei oikein ole mahdollista parista suomalaisbaarista huolimatta. Enemmänkin täällä kai englantilainen tuntee olevansa kotonaan mutta minulle se suo mahdollisuuden jonkinlaiseen kansainvälisyyteen ja kontaktin ottamiseen myös vaikkapa englannin kielellä. Muutama osaamani espanjalainen sana menee sitten sujuvasti siinä sivussa.

Mikä saa sitten nämä tutut paikat näyttämään erilaiset kasvonsa aikaisempaan verrattuna? Ehkä se että aikaisemmin urheilijoiden kanssa täällä leireillessä olivat päivät tarkkaan ohjelmoituja. Päivä kulki melko tarkkaan urheilijoiden ehdoilla. Aamulla ajettiin tutuksi tullutta reittiä kentälle harjoituksiin ja harjoituksen päätyttyä takaisin. Iltapäivällä sama uudestaan ja illalla käytiin syömässä hyvin paljon samoissa hyväksi havaituissa ravintoloissa. Jossain välissä saatettiin poiketa paikallisissa kauppakeskuksissa ostoksilla tai ainakin, niin kuin yleinen tapa varsinkin naisurheilijoilla oli, hypistelemässä muotivaatteita tuntien ajan. Saattoipa sieltä joskus tarttua mukaan jotain pientä ostostakin. Minun aikani kului suurilta osin tuon aikaa ostoskeskuksen kahvilassa. Kerran pari leirin aikana poikettiin jossain vähän kauempana nähtävyyksiin tutustumassa. Gibraltar varsinkin on tullut aikojen kuluessa hyvin tutuksi, samoin Sierra Nevadan upea laskettelukeskus ja monenlaisia vuoristoteitä on siinä ohessa kurvailtu. Eipä siinä juuri asuinpaikka ympäristöltään päässyt tulemaan tutuksi kun kaikki liikkuminen yritettiin tehdä mahdollisimman vaivattomaksi tuttuja reittejä pitkin, vaikka joskus iltapuhteella saatettiin parin korttelin ympäri pieni kävelylenkki tehdäkin. Nyt nämä kaupungit ja niiden kujat ovat avautuneet minulle aivan uudella tavalla kun on ollut ja tulee varmasti talven mittaan olemaan runsaasti aikaa katsella ympärilleen ja pysähtyä katselemaan tarkemmin sitä mikä mielenkiintoiseksi osoittautuu.

En todellakaan tarkoita että tuo täällä urheilijoiden kanssa vietetty aika ei olisi ollut mielenkiintoista tai turhaa. Ei suinkaan, vaan se on antanut paljon hyviä kokemuksia ja luonut jopa joitakin ystävyyssuhteita. Toki pitää sanoa että ystävyyssuhteita luotiin enemmän jo vuosia sitten, ei enää ikävä kyllä nykypäivinä sillä nuorien nykyurheilijoiden ajatusmaailma tuntuu ikävä kyllä olevan hyvin itsekäs ja pitkäkin yhteistyö ja monet yhteiset matkat tunnutaan pyyhkäisevän unohduksiin. Siinä kun takavuosien urheileva matkakumppani pitää yhteyttä hyvin tiiviisti, ei aikuistuva nykynuori enää jaksa edes vastata viesteihin vaikka puhelin on jatkuvasti kädessä. Onneksi meillä on omat eriävät mielenkiinnon kohteemme. Minulle täällä vanhoihin tuttuihin paikkoihin tarkemmin tutustuessa ja muilla siellä missä lienevätkin.