Kun täällä Benalmadenan eläkeläiskammiossa seuraa kotimaista urheilua, tulee aina silloin tällöin vastaan tarinoita, jotka saavat vanhan, nyt jo entisen valmentajan, suorastaan liikuttumaan. Tänään tuli yksi sellainen. Se kertoo innostuksesta, rakkaudesta lajiin ja urheiluun yleensä. Se kertoo vastoinkäymisistä mutta toisaalta suunnattomasta halusta tulla takaisin lajin ainakin kotimaiselle huipulle. Kuka tietä vaikka mihin. Se kertoo äärimmäisestä sitkeydestä ja loputtomasta uskosta itseensä ja omaan tekemiseensä. Se kertoo myös harvinaislaatuisesta periksiantamattomuudesta. Tiedän toki, että taustalla on juuri näitä samoja asioita sisällään pitävää perimää mutta minusta tässä tapauksessa on kysymys vain ja ainoastaan nuoresta naisesta ja hänen omasta tahdostaan olla jotain ja tulla vielä paremmaksi. Se on Elben tarina.
Olen tuntenut Elisa Kirvesniemen jo vuosia. En läheisesti tai edes kovin hyvin mutta olemme kuitenkin aikojen kuluessa kohdanneet silloin tällön kilpailuissa ja leireillä. Mieleeni on jäänyt aina iloinen ja sanavalmis nuori nainen, jonka olen ymmärtänyt paneutuneen harjoitteluunsa ja urheilemiseensa juuri sillä vakavuudella kuin siihen pitääkin suhtautua. Ja toisaalta sillä iloisella huumorilla, jota urheilussa soisi kohtaavansa paljon enemmän. Olen myös matkan varrella tiennyt, tai oikeastaan antanut enemmänkin itselleni kertoa hänen vastoinkäymisistään, sairasteluistaan ja loukkaantumisistaan. Olen tiennyt että välillä taistelu terveyden kanssa on ollut hyvinkin rajua ja raskasta. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen näinä vaikeinakin aikoina tavatessamme se, miten hän on kuitenkin jaksanut olla iloinen ja toiveikas saadessaan olla mukana urheilussa, vaikka vain auttamassa ja huolehtimassa muista, tai vaikkapa vain seuraamassa muiden kilpailemista. Tänään, kun hän on palannut takaisin lajinsa kotimaiselle huipulle, ei voi olla muuta kuin suunnattoman iloinen ja ylpeä hänen sitkeydestään.
Kun miettii tällaisia tarinoita, tulee vastaan monia urheilijoita, joiden kanssa ei oikeastaan ole ollut muuten mitenkään tekemisissä kuin kisoissa ja leireillä, eikä ole kovinkaan hyvin tai syvällisesti heitä oppinut tuntemaan. Kanssakäyminen on luonnollisesti ollut melko satunnaista ja sattumanvaraista mutta on urheilijoita, jotka ovat jääneet erityisesti mieleen. Elbe on yksi sellaisista. Toki heitä on vuosien varrella kertynyt muitakin. Heiltä on saanut jotain sellaista, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen, eikä sen ole tarvinnut olla juuri muuta kuin pari sanaa tai iloinen hymy juuri oikeaan aikaan ja oikeassa tilanteessa. Ei voi kuin toivoa, että olisi mukana näissä tilanteissa olleena pystynyt myös itse antamaan näille urheilijoille jonkinlaisen jälkeenjäävän muiston itsestään.
Onnea Elisa ja menestystä tulevalle urheilullesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti