Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaani tuossa viereisessä La Paloma puistossa ja tutustunut siellä erikoisten kasvien lisäksi runsaaseen lintukantaan. Erityinen suosikkini on komea riikinkukko, joka pikkaisen maaniteltuna tai ainakin härnättynä saattaa levittää komeat sulkansa värikkääksi levyksi. Hän on aikalailla arvonsa tunteva herra, joka ei kaikkina päivinä edes näyttäydy puhumattakaan sulkiensa esittelystä. Tänään hän oli erittäin mukavalla ja komealla tuulella ja minä muiden mukana vietin paljon aikaa hänen seurassaan. Ikävä kyllä, kameraa ei ollut tälläkään kertaa mukana, ei edes puhelinta.
Tämän herran ihailun takia jäi kotimaisten halli SM-kisojen seuraaminen vähän vähemmälle kuin yleensä, vaikka se täällä muutenkin rajoittuu live tuloksiin ja netin lehtiuutisiin. Eilisen päivän suurin uutinen lienee ollut lähes kaikissa medioissa se, että Minna Nikkanen voitti seiväskultansa, jos ei nyt ihan sääntöjenvastaisella petoksella, niin ainakin tuurilla, jota ei urheilussa mitenkään saisi hyväksyä. Ei ainakaan suomalaisessa. Minusta näissä rimalajeissa rima joko pysyy kannattimillaan tai putoaa, eikä siinä silloin pitäisi olla kauheasti sijaa selittelyille. Tiedän toki että tuosta huolimatta asioista voidaan polemisoida pitkäänkin, ja erittäin kovaäänisesti. Tehtiin siellä joitakin kohtuullisia ja mielenkiintoisia tuloksiakin mutta niiden löytäminen ei ollut kovinkaan helppoa noita livetuloksia lukuunottamatta. Ikävä vaan että tavallinen, ei niin kauheasti yleisurheiluun vihkiytynyt penkkiurheilija ei välttämättä noita live tuloksia edes osaa etsiä.
Tämä päivä siis meni tulosten suhteen vähän tuon kukkoherran takia mutta jotain mielenkiintoista jäi sentään haaviin. Jokavuotinen keskustelu käytiin taas henkilökohtaisten ja vähän muidenkin valmentajien asemasta kilpailuissa. Erityisesti tietysti eritasoisissa SM-kilpailuissa. Kyllä minä sen jo olen alkanut vuosien varrella hyväksyä, että valmentajat maksavat siitä että pääsevät tekemään työtään noihin kisoihin. Senkin ymmärrän että nämä arvokkaan näköiset pukumiehet eivät välttämättä maksa, mutta sitä en ymmärrä että näiden pukumiesten korteilla pääsee vapaasti liikkumaan urheilijoiden verryttelyalueella mutta valmentajakorteilla ei. Onneksi valmentajien ajatuksenjuoksu on kaikkina näinä vuosina oppinut jo niin ovelaksi, että erilaisin tässä mainitsemattomin keinoin huotajakorttien, joiden avulla kulku on paljon vapaampaa, siirtäminen valmentajalta toiselle on muodostunut jo lähes taiteeksi. Ja järjestäjä luulee saaneensa maksun kaikilta. Ja liitto luulee pitävänsä valmentajia vuodesta vuoteen aina vaan kiristyvässä otteessaan.
Kun sitten kukolta joudin, vilkaisin tuloksia ylimalkaan ja totesin että eivät ne naisten korkeushypyn tulokset aivan niin ala-arvoisia olleet kuin eiliset miesten, mutta eipä näissäkään mitään ole viimeiseen vuosikymmeneen tapahtunut. Ei ainakaan positiiviseen suuntaan. Jotain pitäisi tuon lajin nostamiseksi tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Olen kuullut että ei ole rahaa ja kun ei ole rahaa ei voi tehdä mitään ja kun ei oikein tehdä mitään, ei tule tuloksia. Olisikohan otettava käyttöön entisaikojen malli. Ensin tehtiin töitä rajusti. Kun saatiin pikkaisen tuloksia, innostuttiin käyttämään pikkaisen omaa rahaa harjoittelun kustatamiseen ja tehtiin töitä entistä rajummin ja kun sitten taas tulokset paranivat, alkoi sitä rahaa löytyä jo muualtakin harjoitteluun. Ei toki mihinkään muuhun kuin harjoitteluun, eikä kenellekään palkaksi asti mutta kuitenkin niin että oli mukavampi harjoitella ja valmentajankin mukavampi seurata harjoittelua.
Eli tällaisia ajatuksia tuli kukolta puistossa ja tuli siellä kisoissa tänäänkin muutamia ihan mukavia tuloksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti