Korkeushypyn harjoittelun perusteista

Julkaisin pari viikkoa sitten sekä YouTubessa, Googlessa että täällä blogissani joitakin harjoitusvideoita korkeushypyn harjoittelusta. Sain aika paljon palautetta ja asiaa koskevia kyselyjä lajin piirissä toimivilta valmentajilta ja osin myös erityisesti nuorten hyppääjien vanhemmilta. Aika monella tuntui olevan päällimmäisenä murheena ja ihmettelyn aiheena se kun lajivalmentaja Juha Isolehto oli samoihin aikoihin alkanut julkaista videoita omien urheilijoidensa syksyisestä harjoittelusta ja yhteyden ottajien mielestä meidän videoissamme oli jonkinasteinen ristiriita. Puhuttiin jopa erilaisista valmennuslinjoista ja erilaisesta lähestymistavasta koko lajiin. Päällisin puolin tilanne saattoi ehkä jossain määrin tuolta näyttääkin. Juha oli kuvannut omien aikuisten urheilijoidensa harjoituksia kokonaisuutena ja niistä näkyi erinomaisesti miten harjoitus eteni sen lisäksi että pääasiassa olivat tietysti tehdyt harjoitteet. Minä taas julkaisin pelkkiä yksittäisiä harjoitteita, jotka sellaisenaan suoraan eivät liittyneet mihinkään yksittäiseen harjoitukseen vaan pitempiaikaiseen oppimis- ja harjoitusprosessiin. Tätä yritin myös videoiden yhteydessä sanallisesti avata mutta en siinä ilmeisesti kaikilta osin onnistunut. Siksi päädyinkin poistamaan omat videoni, jotta ne eivät aiheuttaisi enempää vääränlaista ajattelua lajin systematiikasta ja käytetyistä harjoitusmetodeista. Olen toki jossain vaiheessa valmis niitä uudelleen julkaisemaan, jos asia katsotaan tarpeelliseksi lajin kehittämisen kannalta.

Kun tässä yhteydessä on pulpahtanut esiin hyvin voimakkaasti meidän vanhemman kaartin valmentajien yhteistyö tai oikeastaan sen oletettu puute ja monen mielestä siihen liittyvät toisistaan poikkeavat mielipiteet ja jopa täysin erilaiset harjoitusmetodit, haluan tässä yhteydessä korjata näitä olettamuksia ja luuloja jotka eivät todellakaan auta lajin kehittämisessä. Kun näiden julkaistujen videoiden perusteella nämä ristiriidat henkilöityvät erityisesti Juhaan ja minuun, haluan tässä yhteydessä vähän avata meidän taustojamme. Meidän yhteistyömme on alkanut melko tarkalleen 20 vuotta sitten ja jatkunut tähän päivään asti. Sen käynnistäminen ei alussa ollut kovinkaan yksinkertaista, lähinnä kovin erilaisista taustoistamme johtuen mutta hyvin nopeasti löysimme yhteisen linjan kehittää meille kummallekin niin rakasta lajia. Olemme käyneet lukemattomia keskusteluja lajin teoreettisista perusteista ja käytännön toteuttamisesta. Olemme toki olleet eri mieltä monta kertaa ja monista asioista mutta en pysty nimeämään yhtään asiaa, jossa käsityksemme kokonaan eroaisivat tai jossa emme hyväksyisi toistemme tekemistä omalla tavallaan. Toki me molemmat tiedämme ja olemme aina tienneet että niin tässä kuin kaikissa muissakin teknisissä lajeissa urheilijan pitää harjoitella monia asioita yksilöllisesti, omien mieltymystensä mukaan ja omia ominaisuuksiaan korostaen. Ei tämä ole laji jossa urheilijat vuodesta toiseen voivat harjoitella jonossa kuin  ankkalauma.

Yhteistyömme heräsi parhaimpaan kukkaansa niinä aikoina kun Hanna Mikkonen alkoi kehittyä lajin hallitsijaksi maassamme. Me leireilimme paljon ja Juha oli lukemattomia viikkoja, jos ei kuukausia mukana samoilla leireillä.  Hanna oli urheilija, joka myös leireillä halusi harjoitella pääasiassa yksin, eikä oikein sietänyt harjoituksissaan paikalla olijoiksi minun lisäkseni kuin pitkäaikaisen harjoituskaverinsa ja tsempparinsa Heikki Pärnän. Juha tiesi tämän ja hänen roolikseen muodostui hyvin nopeasti ulkopuolisen tarkkailijan ja kuvaajan rooli. En muista hänen koskaan harjoitustilanteessa kommentoineen suoraan Hannalle mitään vaan kaikki palaute tuli minulle ja minun kauttani Hannalle. Tämä oli erittäin toimiva malli meidän tapauksessamme ja sain kyllä päivittäin palautetta kaikesta tekemästämme. Jotain kertonee meidän luottamuksellisesta toiminnastamme se, kun Osku Torro oli tekemässä nousuaan lajin huipulle, jätti Juha hänet pariinkin otteeseen leirille minun valvontaani lähtiessään kotiin ennen meitä muita. Toki Osku oli siinä vaiheessa jo kokenut ja pitkään harjoitellut urheilija mutta tarvitsi kuitenkin tukea tekemisiinsä. Se että näissä tilanteissa ystävystyin myös Oskun kanssa ei varsinaisesti liity tähän tarinaan mutta kertoo omalta osaltaan siitä millä tasolla toimintamme eteni.

Jos joku nyt kuitenkin haluaa tietää sen suurimman eron, joka meillä valmennusmetodeissamme on, lienee kysymys siitä että Juha on aikaisemmin pääsääntöisesti valmentanut miehiä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ja minä taas naisia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tiedän varsin hyvin että pojat ja miehet eivät ole naisista poiketen kovinkaan valmiita tekemään töitä minun mallini mukaisella taidosta ominaisuuksiin systeemillä. He haluavat mielellään toimia vähän enemmän toisin päin, erityisesti kun suomalaiseen harjoitteluun on jo kauan sitten pesiytynyt vähän liiankin suuri voiman ja ominaisuuksien ihannoiminen. Tässä helposti tullaan tilanteeseen että naiset ovat pikkaisen voimattomia ja miehet taas saman verran taidoiltaan huonompia. Toki tässä on kysymys suuresti myös valmentajan mieltymyksillä. En toki muista Juhan koskaan väheksyneen taidon merkitystä mutta ehkä lähestymistapa vielä nytkin kun hän valmentaa isossa määrin  naisia, saattaa olla vähän tuon suuntainen.

Kaiken kaikkiaan haluan nuorten urheilijoiden enemmän tai vähemmän nuorille ja kokemattomille valmentajille antaa  kehotuksen lähteä oman urheilijansa valmennukseen hyvin pitkälle hänen omista lähtökohdistaan ja erityisesti vahvuuksistaan. Kun joku linja on valittu, siitä pitää mahdollisimman johdonmukaisesti pitää kiinni mutta toisaalta pitää olla valmiuksia tehdä pieniä muutoksia silloin tällöin ja kuunnella suurin korvin ja avoimin mielin kokeneempia. En näe mielekkääksi lähteä vaihtamaan mitään harjoitussysteemiä kovin radikaalisti, puhumattakaan työntää urheilijaansa kokeneemman valmennukseen jos itsellä on pienikin mahdollisuus ja iso halu kehittää itseään. Jos näin ei tapahdu eikä näin uskalleta tehdä, ei meillä kohta ole enää valmentajia eikä lajitietämystä.

Minna ja Hanna

Olen kirjoitellut tätä blogiani reilut kolme vuotta välillä vähän satunnaisesti, välillä aktiivisemmin. Aiheet ovat liittyneet useimmiten urheiluun ja yhden elämän vaiheeni mukana oleskeluun Espanjassa. Kun taas olen tekemässä sinne muuttoa, tulee sieltä varmasti tekstiä elämästä ja olemisesta sekä ihmisistä ja ilmiöistä vieraassa mutta jo niin tutuksi tulleessa maassa. Kun olen käynyt läpi näitä tekstejäni, olen huomannut että aika vähän olen kertonut niistä tärkeistä ihmisistä, joiden kanssa olen vuosien varrella viettänyt aikaani harjoituskentillä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Olen ollut matkan varrella tekemisissä monien urheilijoiden kanssa. En vain omien valmennettavien, vaan myös monien muiden jotka ovat tulleet tutuiksi, jotkut jopa todellisiksi ystäviksi erinäisten matkojen ja erityisesti leirien puitteissa. Kaksi eniten valmentajan elämääni sisältöä tuonutta ovat olleet Minna Vehmasto ja Hanna Mikkonen. Hannahan tunnetaan nykyään Groblerina, eikä Minnakaan ole enää vuosiin ollut pelkkä Vehmasto mutta sellaisina minä heidät edelleen miellän ja tunnen. Kummankin kanssa tein työtä lähes vuosikymmenen, jopa vähän ylikin, jos toki täysin eri aikoihin. Molemmat olivat maatalon tyttöjä, Minna tuosta ihan naapuristani, Hanna taas kauempaa Ruovedeltä. Kumpikin sai innostuksensa urheiluun kotoaan, vaikka luulen kyllä että kummallekin se oli mitä suurimmassa määrin itsestä sisältäpäin kumpuavaa innostusta joka melko nopeasti ja nuorena muuttui suoranaiseksi intohimoksi, joka sittemmin ajoi heidät niin kansalliselle huipulle kuin kansainvälisillekin kentille.

Minna kuului siihen nuorten ryhmään, jonka vetämisestä koko minun valmentajaurani alkoi, mutta erottautui aika nopeasti oman lajinsa korkeushypyn, ensin junioritähdeksi joka paransi kaikkien juniorisarjojen Suomen ennätyksiä ja sittemmin hallitsi myös aika pitkään aikuisten tasolla lajiaan. Kaikki tämä jo 1970 – 80 luvulla, huippukauden osuessa 80 luvun ensimmäiselle puoliskolle. Hannan uran huippu taas ajoittui 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle vaikka saikin alkunsa jo vuosia aiemmin ja toi hänelle loistavaa menestystä jo juniorivuosina myös kansainvälisissä arvokilpailuissa. Tulipa hän eräänä vuonna kotiin jopa nuorten olympialaisten voittajana. Minna ei ennätyksistään huolimatta koskaan osallistunut nuorten arvokisoihin vaikka edellytyksiä jopa menestymiseen olisi parhaimmillaan ollut. Suurin syy tähän oli varmasti se että noita kisoja hänen aikanaan järjestettiin paljon harvemmin kuin nykyään ja jostain syystä kunto ei edellyttänyt osallistumista silloin kun kisoja oli. Hannahan osallistui nuorten arvokisoihin monta kertaa ja saavutti niissä useaan otteeseen finaalipaikkoja mutta ihan mitaleille eivät suoritukset riittäneet. Aikuisten kisoihin molemmat pääsivät aikanaan osallistumaan ja Minna sijoittui Helsingin MM-kisojen finaalissa kahdenneksitoista. Suomen mestaruuksia molemmat voittivat nuorten sarjoissa lukemattomat kerrat ja Kalevan kisoissakin Minna voitti kolme kertaa ja Hanna peräti yhdeksän. Molemmat aikakausinaan sellaisilla tuloksilla, joilla vielä tänä päivänä voitettaisiin mestaruuksia tai ainakin himmeämpiä mitaleita.

Kuten jo edellä selvisi, aloitin yhteistyön Minnan kanssa jo hänen vielä ollessaan hyvin nuori ja yhteistyömme jatkui uran loppuun asti, joskaan ei viimeisinä vuosina enää niin tiiviinä kuin uraa rakennettaessa ja sen ollessa parhaimmillaan. Tämä johtui pääosin siitä että polvivamman takia hän ei enää pystynyt harjoittelemaan aivan täysipainoisesti mutta halusi kuitenkin kilpailla kun se oli edelleen mahdollista ja palkitsevaa ja tässä vaiheessa oli mukaan tullut myös opiskelu. Toki me siinäkin vaiheessa vaihdoimme mielipiteitä harjoittelusta jos ei nyt ihan päivittäin niin kuitenkin säännöllisesti. Hanna taas aloitti uransa kotonaan Ruovedellä isä Ilpon innostavassa valmennuksessa ja kun minä hänet ensimmäisen kerran tapasin 15 vuotiaana, oli hän jo silloin erinomainen tekniikkataituri, joka tällä ominaisuudellaan eteni urallaan vähän liiankin helposti. Helposti siinä mielessä että lajin vaatimien fyysisten ominaisuuksien hankkiminen aloitettiin vähän liian myöhään ja ominaisuuksien lisääntymisen aiheuttamat tekniikan muutokset olivat jossain määrin vaikeita ja toivat mukanaan ikäviä loukkaantumisia. Yhteistyömme sekä Hannan että Ilpon kanssa oli pitkään puhelimessa käytyjä keskusteluja sekä yhteisiä leirejä niin kotimaassa kuin ulkomailla kunnes valmennusvastuu siirtyi kokonaan minulle Hannan muuttaessa Turkuun opiskelemaan. Mitä noihin vammoihin tulee, niin Minna loukkasi polvensa Kalifornian San Josessa leireiltäessä alustoilla, joita ei ollut ollenkaan tarkoitettu korkeushypyn harjoitteluun vaan polvi taipui hypyssä yli ja lumpion rustot hajosivat. Voidaan sanoa että se oli varsinaisesti uran päätepiste vaikka hän vielä kilpailikin muutaman vuoden melkeinpä vanhasta muistista. Kunnollinen harjoittelu ei enää ollut mahdollista. Hannan vammakierre johtui mielestäni ainakin osittain juuri tuosta mainitsemastani vaikeudesta muuttaa tekniikkaa ominaisuuksien lisääntyessä. Yksinkertaistettuna kyse oli vauhdin kaaren liian pienestä säteestä ja kun sitä yritettiin levittää Hanna menetti kaiken tuntemuksen suoritukseensa. Jälkikäteen ajatellen tuo asia olisi pitänyt korjata vaikka siinä olisi menetetty paljonkin aikaa. Näin ei tehty ja ne hänelle mahdolliset todella kovat tulokset jäivät tekemättä.

Tyyppeinä ja ihmisinä he olivat hyvin erilaisia niin ulkoiselta olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Minna oli ja on edelleen pitkä, hoikka ja suorastaan silloisen mittapuun mukaan korkeushyppääjän perustyyppi. Hanna taas melko lyhyt, erittäin kevytrakenteinen mutta pitkäjalkainen ja semmoisena paljon parempi tyyppinä kuin mitä pelkkä pituus antaisi olettaa. Minna oli hiljainen, ajoittain jopa vähän syrjään vetäytyvä mutta tilanteen niin vaatiessa jopa teräväsanainen. Hanna taas oli vilkas, erittäin sosiaalinen mutta harjoitustilanteissa usein suorastaan kärttyinen ja aika usein myös huonosti muita suvaitseva. Molemmille oli tyypillistä että he halusivat ja olivat tottuneet harjoittelemaan yksin tai jos välillä joku harjoituskaveri olikin, siitä aika helposti alkoi ilmetä ongelmia puolin tai toisin. Minna harjoitteli siis koko uransa ajan yksin vaikka leireillä yleensä oli paljon muitakin paikalla, mutta ei juurikaan korkeushyppääjiä. Hannalla oli harjoituskaverina koko Turussa oloajan Heikki Pärnä, jonka osuus hänen kehittymiselleen oli aivan avainasemassa. He tekivät jossain määrin samoja harjoitteitakin mutta Heikin ansioksi voidaan katsoa enemmän hyvä kannustaminen ja jopa vaatiminen kovempiin suorituksiin. Molempien harjoittelussa silmiinpistävää oli halu harjoitella kovaa ja intohimoisesti sekä hakeutua pitkiksi ajoiksi hyviin lämpimiin olosuhteisiin ja elää ajoittain hyvinkin askeettisissa olosuhteissa. Muistanpa eräänkin kuukauden mittaisen leirin Hannan kanssa kahdestaan toteutettuna jossa hänen pääasiallinen vapaa-ajan viettomuotonsa oli torakoiden tappaminen. Tuo kova halu ja intohimo menestyä aiheutti Hannalle jopa jossain määrin vaikeuksia opiskelujen loppuun saattamisessa kun vuosikausien leireilyjen takia tietyt kurssit tai niiden osat piti viimeisenä syksynä saada hoidetuksi.

Yhteensä näiden kahden nuoren naisen kanssa vietetyt lähes kaksi vuosikymmentä niin saleilla, kentillä kuin leireilläkin ovat antaneet minulle paljon erilaisia kokemuksia ja elämyksiä niin menestyksen kuin vastoinkäymisten hetkinä. Toivon ja uskon että heille kummallekin on noista ajoista jäänyt jotain käteen myös elämän myöhempiin vaiheisiin. En väitä että kaikki nuo hetket ja vuodet olisivat olleet pelkkää auvoista menestystä ja mukavaa oloa vaan joukkoon on mahtunut myös kiistoja ja erilaisia käsityksiä asioiden hoitamisesta ja elämästä yleensä. Urheilusta ja harjoittelusta olemme pääsääntöisesti olleet samaa mieltä ja uskon että myös heidän mielestään on kannattanut elää nuo vuodet niin kuin olemme ne eläneet ja yhteistä matkaamme kulkeneet. 

Rasismia vaiko ei kuitenkaan

On tullut aika kirjoittaa välillä vähän muusta kuin urheilusta, harjoittelusta, matkustelusta tai elämästä etelän auringossa Ei niin, ettenkö niistä taas tulevaisuudessa, jopa ihan lähisellaisessa kirjoittaisi mutta ehkä vähän uudella tavalla ja enemmän omista lähtökohdista kuin ennen ja ehkä vähän erilaisin silmin maailmaa tarkastelleena kuin aiemmin. Urheilusta itseasiassa jo vähän aloittelinkin ja vastaanotto ainakin lukijoiden määrästä päätellen on ollut ihan kiitettävä. Lisäksi olen jo jakanut muutamia harjoitusvideoita sekä YouTubessa että Googlen sivullani. Jotta olisi helpompi päättää mistä tulen kirjoittamaan ja mitä jakamaan, toivon saavani entistä enemmän palautetta. Mutta nyt asiaan.

En ole koskaan ollut tai en ainakaan myönnä olleeni rasisti. Olen tuntenut matkan varrella neekereitä ja kutsunut heitä oman nimensä lisäksi myös neekereiksi niinkuin he ovat itsekin tehneet. Samoin olen tuntenut vuosien varrella useita eri tavoilla sukupuolisesti suuntautuneita, eikä se ole ollut minulle mikään ongelma vaan rikkaus. Toki olen monta kertaa joutunut selittelemään sanomisiani ja mielipiteitäni nuorille innokkaille, esityisesti nuorille naisille, joiden mielestä olen, jos en muuta niin ikäni takia ainakin suvaitsematon. Itse en tuota myönnä sillä olen myös  tuossa läheisen kaupungin, nykyisen kotikaupunkini kaduilla tottunut näkemään maahanmuuttajia, pakolaisia tai mikä heidän tänne muuttamisensa syy sitten ikinä onkaan ollut. Ensimmäiset tummat pojat joskus vuosikymmeniä sitten olivat amerikkalaisia koripalloilijoita, jotka saavuttivat silloin jakamattoman suosion ainakin paikallisten nuorten ja vähän vanhempienkin naisten keskuudessa mutta kyllä me jossain määrin urheilulliset miehetkin heidän toimintaansa aika tarkkaan seurasimme. Vaikuttimet eivät kuitenkaan olleet ihan samat mutta kuitenkin.

Minua ei kauheasti liikuttanut edes tuossa kesän aikana alkanut keskustelu siitä että meille on tulossa pakolaisia tai turvapaikanhakijoita, mitä kukakin sitten lieneekään, vaan ajattelin monien muiden tavoin että jos sieltä nyt joku tänne asti viitsii ja haluaa tulla niin onhan meillä tilaa tässä avarassa maassamme. Eivät he myöskään tulisi minua mitenkään häiritsemään eivätkä ottamaan minulta mitään pois. Eivätkä ole ainakaan tähän mennessä myöskään niin tehneet. Enemmän minua häiritsi jo heti tuon muuton alkuvaiheessa alkanut suomalaisten keskinäinen kina. Kina siitä saako tänne tulla vai eikö saa ja se minua suuresti ihmetytti ja ärsytti, jossain vaiheessa jopa suorastaan suututti, että kansa alkoi jakautua kahtia. Asetelma oli se että jos et ole samaa mieltä kuin minä, olet huono ihminen ja toisinpäin. En minä vieläkään oikein osaa sanoa kumpi puoli on missäkin vaiheessa ollut oikeassa, kumpi väärässä.

Sitten vaan syksyn edetessä alkoi käydä niin että meille alkoi virrata laumoittain nuoria miehiä Irakista. Ei Syyriasta, mistä kaiken informaation mukaan piti tulla perheitä, naisia ja lapsia pakoon sotaa kotimaassaan. Se mikä minua ja useimpia muitakin ihmetytti, oli että he tulivat pääasiassa tai oikeastaan vain Tornion kautta. Sitä en ymmärrä, koska jos minä tulisin tai kun tulen Suomeen muuten kuin lentäen, tulen laivalla joko Saksasta tai Ruotsista. En minä ota taksia Tukholmasta ja aja sillä Haaparantaan. Ei minulla ole siihen varaa.

Jos meillä olisi sellainen tilanne tässä kotimaassamme, että täältä olisi pakko lähteä johonkin turvaan ja jos sitten raavaat miehetkin päättäisivät niin tehdä, en minä enkä usko että moni muukaan alkaisi ensimmäiseksi valittaa vaatimattomista asuinolosuhteista keskuksissa joihin meidät majoitettaisiin. En usko että me siinä tilanteessa kovin helposti menisimme näkälakkoonkaan jos emme saisi syödäksemme niitä kotoisia lihapullia ja perunaa joihin olemme tottuneet. Kyllä minä ihan vapaaehtoisillakin ulkomaanmatkoilla olen monta kertaa joutunut syömään ruokaa, joka ei ole maistunut aivan sellaiselta mihin olen kotona tottunut. Tai ei minua kukaan ole pakottanut mutta olen syönyt kuitenkin ja oppinut siinä samassa nauttimaan ulkomaisesta makujen maailmasta.

Pikkaisen ihmettelen tätä menoa mutta siitä huolimatta se siitä rasismista.