Korkeushypyn valmennuksesta

Aikoinaan ylläpidin kotisivuja, joissa julkaisin juttuja erinäisistä asioista, pääasiassa silloinkin urheilusta ja sitä sivuavasta jos toki paljosta muustakin. Kun minulta on aina silloin tällöin kyselty materiaalia korkeushypystä ja sen harjoittelusta ja asia tuli taas esille eilen illalla, tuli mieleeni että sellaistahan on pikkaisen jossain olemassa. Kaivelin tänään arkistojani ja sieltä löytyi tämä noin viisi vuotta sitten julkaistu tarina lähinnä lajin perusteista. Sitä oli tarkoitus jatkaa myöhemmin mutta lopetin sittemmin koko kotisivut ja asia unohtui. Eipä sitä jatkoa kyllä kukaan kauheasti pyydellytkään. Kun nyt kuitenkin tätä blogiani olen silloin tällöin kirjoitellut ajattelin tuon jutun tässä julkaista ja jos kiinnostusta ilmenee, voin sitä pikkuhiljaa jatkaa kun tuolla Espanjan talvessa varmasti siihen aikakin riittää.

Korkeushypyn valmennuksesta

Toisinaan minua on pyydetty kirjoittamaan näille sivuille käyttämästäni korkeushypyn  valmennussysteemistä. Olen suhtautunut asiaan melko vastahakoisesti, suorastaan kriittisesti, sillä mielestäni valmennusopit pitäisi hankkia asianmukaisilta kursseilta, joita liitto ansiokkaasti järjestää niin vasta aloitteleville kuin kokeneemmillekin valmentajille. En halua antaa mitään varsinaisia valmennusmalleja, suoranaisista ohjeista puhumattakaan. En myöskään halua astua liiton koulutusjärjestelmän tai koulutuksesta vastaavien valmentajien varpaille, vaan esitän omia näkemyksiäni niin lajissa menestystä haluavalta urheilijalta vaadittavista ominaisuuksista, kuin  myös keinoista joilla on mahdollista päästä haluttuihin tuloksiin. Toki tiedän, että hankittu valmentajakoulutus ei estä, eikä saa estää lajitiedon syventämistä mitä erilaisimmin keinoin. Olkootpa sitten kysymyksessä hyvinkin syvälliset keskustelut tai vaikka tällaiset sivutkin. Itse olen käynyt vuosien varrella lukemattomia keskusteluja lajin erilaisten auktoriteettien kanssa ja noukkinut tiedonjyväsiä aina kun niitä on ollut jostain saatavissa.

Miten löytää parhaat mahdolliset tyypit lajin pariin.

Hyvä kansainvälinen korkeushyppäjätyyppi on pääsääntöisesti pitkä, lähes langanlaiha ja   rento. Usein jopa  suorastaan velton oloinen. Suomalainen ei sitä välttämättä ole. Käsitykseni on, että meillä ei välttämättä arvosteta riittävästi tämäntyyppisiä ominaisuuksia, vaan enemmänkin kiinnitetään huomiota jäntevään urheilullisuuteen ja voimakkaaseen terävyyteen. Lasten ja nuorten kilpailuissa näkee usein, kuinka korkeushyppypaikalla kilpailevat aivan liian pienikokoiset mutta terävät tyypit, kun samaan aikaan heitä päätä pidemmät, varsinaiset lajin helmet, saavat toteuttaa itseään ihan jossain muussa lajissa. On totta, että pitkäraajaiset ja nopeasti kasvaneet lapset eivät ole koordinaatioltaan kaikkein parhaita, mutta oppivathan he pallon käsittelynkin niin kori- kuin lentopallossakin. Totta on myös kokemukseni mukaan se, että nämä pitkät hyvät tyypit joko osaavat lähes luonnostaan hypätä, tai sitten eivät koskaan sitä opi, eli hyviä tyyppejä on etsittävä erityisen tarkalla seulalla ja suurella asiantuntemuksella. Tässä etsimisessä näen ensiarvoisen tärkeänä, että seuratoimijat uskaltavat ottaa ennakkoluulottomasti yhteyttä lajista enemmän tietäviin valmentajiin ja tuoda lupauksiaan nähtäviksi. Tärkeitä ominaisuuksia lajiin sopivalle tyypille ovat tietty määrä rämäpäistä rohkeutta ja luontainen kimmoisuus, joustavuus ja notkeus, sekä luonnollisesti oma kiinnostus lajiin. On olemassa lapsia jotka haluavat hypätä korkeutta, toiset taas eivät sitä missään nimessä halua. Viime vuosina on yhdeksi lajin harrastamisen suurimmaksi esteeksi noussut kentille patjojen päälle rakennetut lukitut suojat. Tiedän varsin hyvin, miksi niitä on rakennettu, mutta päättäjien pitäisi miettiä keinoja, miten luontaisesti liikkuville lapsille voitaisiin järjestää mahdollisuus käyttää patjoja myös ohjattujen harjoitusten ulkopuolella. Yhteenvetona tästä tyyppikysymyksestä voitaneen sanoa, että kun on löytynyt mielellään muita kookkaampi, pikkaisen hontelo tyttö tai poika, joka mielellään viihtyy korkeuspaikalla, on meillä käsissämme tyyppi, jota voidaan helposti ohjata lajin saloihin.

Miten aloittaa lajin harjoittelu.

Urheilun kaikkien lajien harjoittelussa on ensiarvoisen tärkeää alkuvaiheessa suuri monipuolisuus. Lasten urheilukoulut luovat tänä päivänä erinomaisen pohjan tulevien urheilijoiden perustaitojen oppimiseen. Monipuolinen tekeminen antaa hyviä valmiuksia tulevaan varsinaiseen lajikohtaiseen harjoitteluun. Erityisen tärkeänä näen tässä vaiheessa notkeuden, liikkuvuuden ja koordinaation monipuolisen kehittämisen. Taito juosta rennosti ja hyvä vartalon hallinta ovat ominaisuuksia, jotka myöhemmin alkavassa varsinaisessa lajiharjoittelussa helpottavat suuresti niin korkeushypyn kuin muidenkin lajitaitojen oppimista. Erityisen tärkeänä näen myös tutustumisen ja osallistumisen muihin lajeihin hiihdosta pallopeleihin ja kaikkeen siltä väliltä. Minusta meillä on aivan liiaksi lajikateutta ja pidän suorastaan typeränä kieltää nuorta osallistumasta muiden lajien harjoitteluun. Monipuolisesti liikkumaan oppinut nuori kyllä valitsee lajinsa kunhan pystymme antamaan hänelle pätevää valmennusta ja mieleenpainuvia hetkiä oman lajimme parissa. Itse olen valmentanut vuosia urheilijaa, joka on aloittanut uransa koripalloilijana ja jatkaa pelaamista  edelleen, jopa aivan sarjatasolla. Siitä huolimatta hän on aina tuntenut itsensä ensisijaisesti korkeushyppääjäksi.

Varsinainen korkeuden lajiharjoittelu on mielestäni syytä aloittaa tekemällä paljon kokonaissuorituksia eli hyppäämällä. Vaikka pidänkin taitoa ja tekniikkaa lajin tärkeimpänä ominaisuutena, sen varsinaista harjoittamista ei pidä aloittaa liian aikaisin. Aluksi hyppääminen luontaisella tekniikalla on erityisen tärkeää ja on osoittautunut, että monet lajin taitajat ovat hypänneet koko uransa hyvin pitkälle luontaisesti opitulla tekniikalla. Tosin sitä on vuosien aikana monilta kohdiltaan muokattu, mutta kovinkaan suuria muutoksia ei ole tehty. Enemmänkin tekniset muutokset ovat olleet seurausta fyysisten ominaisuuksien, etenkin voiman lisääntymisestä. Tässä vaiheessa on varmasti syytä mainita yksi lajin valmennuksen tärkeimmistä ajatuksistani. Eli, taidon pitää kulkea aina ominaisuuksien edellä. Tämä tarkoittaa sitä, että oli sitten kyse tekniikka tai ominaisuusharjoittelusta, ensin opetellaan niin lajin kuin harjoitteidenkin tekniikka ja vasta sen jälkeen aloitetaan varsinainen ominaisuusharjoittelu. Erityisesti tämä korostuu voimaharjoittelussa, jossa tällä tavalla säästytään monilta taidon puutteen aiheuttamilta vammoilta.

Kaiken urheilemisen perusta on juoksu. Oli lajivalinta tulevaisuudessa mikä tahansa, pitää nuoren urheilijanalun oppia juoksemaan rennosti ja teknisesti oikein. Nimenomaan korkeushyppääjälle on olennaista osata juosta rennosti. Nopeus sinänsä ei ole hirveän määräävä tekijä. Paljon tärkeämpää on pystyä muuttamaan juoksun rytmiä ponnistukseen tultaessa, eli taito osata muuttaa vaakasuora nopeus räjähtäväksi liikkeeksi pystysuoraan ylös. Mielestäni on hyvinkin eri asia juosta lujaa kuin tuottaa hetkellisiä nopeita liikkeitä ja niitähän korkeushypyn ponnistusvaiheessa juuri tarvitaan. Yhteenvetona voidaan sanoa, että nuoren aloittaessa lajiin tutustumisen hänen pitää juosta paljon ja rennosti, tehdä paljon erilaisia hyppelyjä vaihtuvilla tehoilla sekä hypätä luontaisella tekniikalla, jota luonnollisesti pitää kokonaisuutena ohjata oikeaan suuntaan. Yksi lajin perusasioista on rytmi ja sen hallitseminen, miten sitä sitten nuorelle urheilijanalulle markkinoidaankin. Hyvä ystäväni ja jo melkein legenda korkeuspiireissä, Ilpo Mikkonen tarjoaa usein tanssia hyväksi avuksi tähän tarkoitukseen ja hän on sitä jossain määrin myös käyttänyt omassa valmennuksessaan. Yksi tehokas tapa jo hyvinkin nuorelle lienee aitajuoksu, jossa rytmi, suorastaan rytmitaju, on erittäin merkittävä asia. Lajiin tutustumisen peruspilareita on riman ylityksen opettaminen jo hyvin nuorena, sillä siinä epäonnistuminen saattaa hyvinkin helposti lopettaa kiinnostuksen lajiin, koska nykyrimatkin tuntuvat inhottavilta selän alla. Toisaalta vaikuttaa siltä, että luontaisille lahjakkuuksille tämä ei ole kovinkaan suuri ongelma, vaan he osaavat ylitystekniikan luonnostaan.

Seuraava askel.

 Kun nuori urheilija on oppinut lajisuorituksen suurin piirtein oikein, alkaa varsinainen paneutuminen lajin saloihin. Tämä tapahtuu yleensä noin 12-14 vuotiaana, hyvin paljon urheilijan motoorisesta kehityksestä riippuen. Tässä vaiheessa aloitetaan lajisuorituksen paloittelu osaharjoitteiksi. Näiden avulla opetellaan alkuvauhtia, askelmerkkien käyttöä, kaarrejuoksua, ponnistukseen tuloa, ponnistusta, maasta irtoamista, riman ylitystä ja vieläpä kasaan putoamistakin. Kun vielä näitäkin osioita, varsinkin tuloa ponnistukseen ja vaiheita juuri sen jälkeen paloitellaan pienempiin osiin, saadaan aikaan melkoinen  osaharjoitepaketti. Samaan aikaan näiden asioiden opettelun kanssa on syytä aloittaa myös voimaharjoittelu. Ei niin, että lähdetään heti lisäämään rautaa tankoon, vaan aivan yhtä perusteellisesti opettelemaan voimanhankinnan tekniikoita. Pääasialliset korkeushypyn voimanhankintaliikkeet ovat rinnalleveto ja jalkakyykky, varsinkin jälkimmäinen monine erilaisine versioineen. Näiden lisäksi voidaan tehdä monia erilaisia tukevia harjoitteita, joiden suunnittelua vain mielikuvitus voi rajoittaa. Tämän ikäkauden tärkein voimanhankintamuoto on vartalolihasten vahvistaminen. Niiden merkitys korostuu erityisesti kun tekniikan harjoittelussa edetään pidemmälle ja vartalo joutuu ottamaan vastaan entistä suurempia törmäyksiä. Omia valmennettaviani olen aina kehottanut tekemään 100 vatsa- ja selkäliikettä päivittäin muiden harjoitusten lisäksi esim. aamulla heti herättyä. Tästä on muodostunut tapa, jota on ylläpidetty koko uran ajan.

Intohimo

Kirjoitin muutama päivä sitten Facebookseinälleni mielipiteeni suomalaisten naiskorkeushyppääjien mitoista, pituudesta, painosta ja iästä suhteessa Euroopan kärkihyppääjiin. Se herätti jonkin verran keskustelua mutta ei tuonut kuitenkaan mielestäni mitään kovin ratkaisevasti uutta lajin kehittämiseen meillä juuri nyt eikä oikein tulevaisuudessakaan. Valitettavasti minua jäi jossain määrin vaivaamaan siellä jossain sivulauseessa varovasti esiin tuotu ajatus siitä, että me nyt kertakaikkiaan olemme vähän eurooppalaisia lyhyempiä ja pyöreämpiä, eikä meillä oikein ole mahdollisuutta koulun, opiskelun ja vaativan työelämän takia täysipainoisesti urheilla enää aikuisiässä. Ei varsinkaan kun jo tyttösinä olemme muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta eurooppalaisia huonompia.

Tarkoitukseni oli tässä kohdin hieman syvällisemmin pohtia noita syitä ja asettaa ne ainakin osittain kyseenalaisiksi, koska uskon todella niin olevan. Hetki sitten aloin käydä läpi tuota keskusteluketjua mutta en päässyt kuin ensimmäiseen vastaukseen ja mieleni muuttui. Siinä pitkäaikainen hyvä ystäväni, valmentajakolleegani ja joissain tilanteissa myös veriviholliseni Matti Nieminen lausui minusta suuren lajia koskevan totuuden: "Mielestäni perusongelma on siinä, ettei nuorena jo päästä kunnon tuloksiin. On kova homma tehdä yli 20 vuotiaasta 170-175 tasoisista hyppääjästä 2 metrin hyppääjää. Minut tuntevat tietävät kuitenkin, että pidän sitä silti mahdollisena. Helppoahan se ei ole ja varsinkin urheilijan pitää olla tosi sitoutunut asiaan, koska on jo 20v 15-20cm jäljessä maailman lahjakkaimpia. Silloin pitää panostus olla yli 100% ja valtava kasa intohimoa. Kun se katoaa menee historian teon mahdollisuudetkin".

Olen täysin samaa mieltä. Jos tässä lajissa, miksei toki kaikessa urheilussa, ei ole kaiken muun pois sulkevaa intohimoa, ei voi tulla tuloksia puhumattakaan että voisi tehdä lajin historiaa. Ei riitä että minulla tai Matilla tai kellään muullakaan valmentajalla on intohimoa vaan sitä pitää löytyä nimenomaan urheilijalta. Ja niin kuin sanoin, sen pitää sulkea pois kaikki muu. Sille kaikelle muulle kyllä löytyy oma aikansa urheilun sivussa tai urheilun jälkeen. Tiedän että meillä on olemassa tällaisia urheilijoita. On aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan mutta tällä hetkellä tässä lajissa, naisten korkeushypyssä heitä ei ole. Minullakin on tällaisia urheilijoita ollut aikojen saatossa. Ei heille ole tarvinnut puhua harjoittelun kovuudesta tai asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta kerta toisensa jälkeen. Kun ne on kerran puhuttu, niitä on tinkimättömästi toteutettu. On onnistuttu ja epäonnistuttu, on kehuttu, on moitittu, on jopa joskus uhkailtu ja kiristetty mutta aina nuo kaikki toimenpiteet ovt ennemmin tai myöhemmin vieneet urheilijaa urallaan eteenpäin. Toki on asetettu valmennusoppien mukaisia tavoitteita, tehty suunnitelmia ja harjoiteltu säännöllisesti ja kovaa, joskus liiankin kovaa mutta kaiken yllä on ollut tuo Matin mainitsema intohimo.

Eihän tämä asia tietenkään ole minullekaan ollut vieras, kaikkea muuta, mutta jotenkin se tämän pohdiskelun yhteydessä on saanut aivan uudet mittasuhteet ja kun tarkemmin asiaa nyt mietin, en tuota niin tärkeää asiaa ole näissä ihan viimeisissä valmennettavissani oikein missään vaiheessa pystynyt tunnistamaan. Enemmänkin laskelmoitua virkamiesmäistä useamman elämänuran samanaikaista rakentamista. Sillä ei ole intohimon kanssa mitään tekemistä.

Huonostiko vai sittenkin hyvin

Näkyy taas olevan se aika vuodesta kun yleisurheiluihmiset pohtivat kuka pienemmissä, kuka isommissa ryhmissä ja jotkut jopa julkisesti sitä, miten huonosti meillä on mennyt ja miten voitaisiin systeemiä muuttaa jotta tulevaisuudessa menisi paremmin. Tuo huonosti meneminen on tietysti aika suhteellista ja näkemykset asiasta hyvinkin objektiivisia. Tällä hetkellä tuntuu melko yleisesti olevan päällimmäisenä huolenaiheena se, ettei meillä ollut Pegingissä yhtään sileiden ratamatkojen juoksijaa. Muutenhan kisamenestykseen voidaan olla kohtuullisen tyytyväisiä. Toki aina on niitä joille mikään ei riitä, tai ainakin jos menestystä tulee, se on tullut väärin keinoin. Minusta vähän nurinkurinen selitys on ollut rivien välistä luettuna se, kun kilpailijamaat ovat edes pikkaisen puhdistuneet dopingista, niin vain sen ansiosta ovat sijoitukset parantuneet ja niin kuin joidenkin kannanotoista olen ollut ymmärtävinäni ei se ole ollut todellista menestyksen paranemisesta. Onko taustalla pelko siitä että jonain päivänä kun kaikki urheilevat puhtaina, me voisimme olla yksi yleisurheilun suurista jälleen. Olisihan se todellinen nykypessimistin painajainen.

Vaan tuohon tilanteeseen on vielä pitkä matka ja nyt on aika pohtia keinoja päästä nykytilanteesta taas pikkaisen eteenpäin. Tämän keskustelun yhteydessä on heitetty vaihtoehtoina urheilijoiden ja valmentajien keskittämistä isoille paikkakunnille isoihin ryhmiin. Se on varmasti hyvä vaihtoehto, mutta aina on urheilijoita joilla ei ole halua tai mahdollisuutta muuttaa paikkakuntaa tai joskus voi olla niinkin, että sieltä vaihtoehtoiselta paikkakunnalta ei vaan kertakaikkiaan löydy yhtä tasokasta valmennusta. Tai sitten urheilija tietää että siellä olevan valmentajan kanssa kemiat eivät mitenkään toimi. Ajatus on hyvä ja kaunis mutta ei se voi olla ainoa mahdollisuus nyt eikä tulevaisuudessa. Onhan niitä kovia tuloksia tehty ennenkin ilman akatemioita, valmenuskeskuksia ja isoja valmennusryhmiä. Ymmärrän varsin hyvin tuon ryhmäharjoittelun junioreilla mutta aikuisurheilijoilla se kuullostaa kokoaikaisena muotona vähän kaukaa haetulta kun niitä aikuishuippuja ei pilvin pimein missään ole. Leirit ovat tietysti asia erikseen, mutta niillä, varsinkin viikonloppusellaisilla ei niin kauheasti ole tekemistä valmentautumisen kanssa. Enemmänkin ne ovat olleet perinteisesti ja edelleen testaustilaisuuksia ja niissä enemmän vain kartoitetaan missä kukakin sillä hetkellä menee.

Tuota ryhmäharjoittelua muutama vuosi sitten kokeilivat pikajuoksijat, eli juuri nuo nyt peräänkuulutetut sileiden juoksijat, tai ainakin osa heistä ja vieläpä toisella paljon puhutulla tavalla, eli viettivät aikaansa kuukausikaupalla hyvissä olosuhteissa Teneriffan lämmössä. Sen jälkeenhän tapahtui pikamatkoila selvää edistymista ja tietääkseni monet ovat edelleen viettäneet paljon aikaa samoissa maisemissa, joskaan eivät ihan samalla tavalla isossa ryhmässä. Miksi näin on, sitä en tiedä mutta arvaan että yksi syy voi olla että kyseessä ovat kuitenkin toistensa kilpailijat. Itse olen törmännyt tuohon samaan ongelmaan eräissä tapauksissa omien urheilijoitteni kanssa. Ei ole varmasti kovin helppoa asua pitkään kilpailijansa kanssa samoissa tiloissa varsinkin kun saman lajinkaan urheilijat eivät aina ole luonteeltaan ihan samanlaisia. Valitettavasti isossa ryhmässä harjoiteltaessa tuntuu vammoja syntyvän hieman normaalia enemmän ehkä siksi, että rasituksen määrittely jokaiselle juuri sopivaksi on melko haastavaa. Varsinkin silloin kun kaveri vieressä menee koko ajan pikkaisen karkuun.

Paljon on myös puhuttu rahasta ja varsinkin sen puutteesta. Minua hieman ihmetyttää että siitä valittajat heittävät kuitenkin vaihtoehtoina harjoituspaikoiksi Etelä-Afrikkaa ja Amerikan eri keskuksia. Jos unohdetaan yliopistot ja niiden mahdollisuudet joillekin, kuitenkin aika harvoille, niin kokemuksesta tiedän että halvempiakin vaihtoehtoja hyvine olosuhteineen on tarjolla vaikka kuinka paljon. Kysymys on mielestäni enemmän siitä kuinka paljon urheilijoilla on halua panostaa uraansa ja viettää aikaansa noissa paikoissa. En todellakaan tarkoita etteikö Etelä-Afrikan Potchefstroom tai Pretoria olisi loistavia harjoituspaikkoja mutta valitettavasti kuukausi siellä maksaa saman kuin kolme kuukautta Kanarialla puhumattakaan vaikkapa manner Espanjassa. Toki edellyttäen jotain muuta asumismuotoa kuin hotellia.

Eli, kun näissä keskusteluissa taas kerran on kritisoitu melko ankaralla kädellä nykyliiton päättäjiä ja vähän entisiäkin, olen sitä mieltä että asiat voidaan melko pitkälle hoitaa itse mallikkaaasti varsinkin silloin kun liiton mahdollinen tuki on nopeasti nautittu ja siirrytään käyttämään itse hankittuja varoja ja jos olen ollenkaan oikein ymmärtänyt, kun urheilija hoidetaan arvokisakuntoon omilla hienoilla systeemeillä, tulee liitto mukaan kustannuksiin edelleen takautuvasti. Näin on ainakin ennen tehty ja olenpahan itsekin valmentajan päässyt tuon kokemaan.