Legoja ja keppihevosia

Kun näinä kuumina toukokuun aamuina olen juonut aamukahvia pihallani, on katseeni useasti osunut pihalla olevan tallirakennuksen  päädyssä olevaan, nyt jo pikkaisen nokkosta puskevaan tyhjään alueeseen, joka vielä pari vuotta sitten oli hevosten tarha. Vähän haikein mielin muistelen aikoja, jolloin siinä oleskeli parhaimmillaan useita hevosia ja poneja. Siihen aikaan sisältyy paljon taloni ja perheeni historiaa sekä  erityisesti nuorimman tyttäreni toteutunutta unelmaa.

Kaikki alkoi melkein tarkalleen kolmekymmentä vuotta sitten Tanskasta, Legolandista. Olimme siellä lomamatkalla katselemassa monien muiden turistien tavoin legoista tehtyjä rakennelmia, mutta silloin vielä tuskin kouluiäistä tyttöä nuo rakennelmat eivät juurikaan kiinnostaneet. Häntä kiinnostivat vain alueen laidalla olleet ponit, joilla hän ratsasti lähes koko päivän. Siitä alkoi hänen loputon kiinnostuksensa hevosiin, niiden hoitamiseen, ratsastamiseen ja kouluttamiseen. Siitä alkoi ensin loputon ajaminen polkupyörällä lähiseudun ravitallille hoitamaan hevosia. Siis tyhjentämän karsinoita ja harjaamaan hevosia. Siellä ei kuitenkaan juurikaan päässyt ratsastamaan, eli oli hakeuduttava myös ratsastustunneille ja kesäisille leireille. Vähitellen alkoivat myös puheet oman hevosen hankkimisesta. Se oli pitkä ja sinnikäs taistelu, jossa puolin ja toisin perusteltiin omia näkemyksiä niin hankinnan puolesta kuin sitä vastaan. Tytön vakuuttavin perustelu kuului, että hän hoitaa tuon hankittavan eläimen, eikä tarvitse siihen muiden apua. Toki hän ymmärsi, ettei asia suuren eläimen kanssa voisi ihan noin mennä ja siinä varmasti tarvittaisiin myös vanhempien apua, mutta oli kuitenkin ehdottoman varma omista kyvyistään ja motiiveistaan. Nyt jälkikäteen voidaan vain ihmetellä, kuinka oikeassa hän olikaan, vaikka tallissa myöhemmin taisi olla enimmillään seitsemänkin hevosta, kesäisistä laitumista puhumattakaan.

Tyttö oli juuri täyttänyt yksitoista, kun hänen ensimmäinen unelmansa toteutui ja hänelle ostettiin Kania. Se oli kohtuullisesti edellisellä omistajallaan esteratsastuksessa menestynyt tamma, jolla oli ostohetkellä pientä vammaa etujaloissa. Siksi päädyttiin astuttamaan tamma hyvällä oriilla ja tämä aiheutti vielä parin viikon odotuksen hevosen kotiin saamiselle, kun se oli astutusretkellään Lammilla. Siitä alkoi meidän perheemme opiskelu hevosen omistajaksi ja hevosmiestaitojen hallitsijaksi. Pakko on myöntää, että ei se kaikissa vaiheissa käynyt kovin kivuttomasti mutta kun asioista eniten tietävä oli noin nuori, oli meidän alusta asti opeteltava käyttämään joskus vähän rajuissakin tilanteissa enemmän malttia ja oveluutta kuin voimaa. Hurjimmat tilanteet taisivat kuitenkin syntyä pellolle rakennetulla ratsastuskentällä, jossa ilman sen suurempia ihmettelyjä aloitettiin hyppääminen joskus vähän turhankin suurilla esteillä. Tässä kohdin kai parhaiten turvallisuuden takasi se, että hevonen oli osaava ja kiltti, auttoi ratsastajaansa ja antoi varmasti anteeksi monia virheitä. Tosin joskus kävi niin että selkään noussut, omista taidoistaan liikaa kuvitellut satunnainen vieras huomasi makaavansa maassa ja hevonen poistui tallin oven taakse odottelemaan kaurojaan. Suurin tae turvallisuuteen lienee kuitenkin ollut se, että hyvin aikaisessa vaiheessa hankitiin tyttärelle hyvä, asiansa osaava valmentaja, jolta hän oppi, ei vai ratsastusta vaan myös oikeita hevosmiestaitoja.

Seuraavana kesänä pyöräytti Kania maailmaan orivarsan, joka sai nimekseen Dumaz, ”Dumppe”, alias ”Velmu”. Rakkaalla lapsella on yleensä monta nimeä. Meidän ensimmäisen hevosemme ensimmäinen varsa, josta tuli vuosien varrella yksi aikansa parhaista suomalaisista estehevosista. Tytär halusi itse kouluttaa sen ja kilpailikin sillä muutaman vuoden nuorten hevosten luokissa. Kun esteet tulivat pienikokoiselle, jo silloin nuorelle naiselle, liian suuriksi, annettiin Dumppe ammattiratsastajan käyttöön ja Arton kanssa he sitten kulkivatkin pitkän ja menestyksekkään tien niin Suomen kuin pikkaisen myös ulkomaisillakin radoilla. Tyttärestä tuli kisamatkoilla hevosensa hoitaja, joka yleensä aidan takana hyppäsi joka esteen kohdalla lähes yhtä korkealle kuin hevonen konsanaan radalla. Monet tutut taisivatkin seurata enemmän häntä aidan takana kuin hevosta radalla.

Kania sai vielä kaksi varsaa, Kanadan eli Vilman ja Kannibalin eli Valman. Vilma oli puoliverisen ja suomenhevosen risteytys, siemennysvirheen takia ja Valma puhdasverinen puolalainen äitinsä tavoin. Vilma myytiin melko nopeasti peruskoulutuksen jälkeen ratsastuskouluhevoseksi mutta Valmasta piti tulla veljensä seuraaja esteradoille. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kuuma ja tulinen tamma vaati aina parin tunnin lämmittelyn ennen kuin sen kanssa päästiin varsinaiseen ratsastukseen. Aika nopeasti päädyttiinkin hevosen varsottamiseen, mutta sekään ei aluksi tuntunut onnistuvan. Lopulta kuitenkin syntyi Candy, hieno tammavarsa, jonka kuviteltiin jatkavan Kanian aloittamaa sukua tallissamme. Toisin kuitenkin kävi, koska eläinten pitämiseen kuuluu aina myös paljon surua ja luopumista. Mielenkiintoista on, että vaikka näiden vuosien aikana tyttärellä on ollut käytössään ja hoidossaan monia muitakin hevosia, esimerkiksi kilpaponi Elli ja varsinainen estetykki Lorna, kaikista näistä luopuminen on tapahtunut myymällä ne pois.

Kaniaa, eikä sen jälkeläisiä, Vilmaa lukuun ottamatta ei koskaan myyty.  Kania nukkui pois kauniina kesäpäivänä levollinen ilme kasvoillaan, vain etujalka oli jättänyt kaaren multaan. Upea eläin oli saanut arvoisensa lopun. Valma on ainoa, joka koki eläimille normaalin kuoleman, eli päätyi teurastamoon omistajansa kuljettamana. Dumppe oli jo tulossa viettämään eläkepäiviä kotilaitumelle, mutta Arto halusi vielä hypätä sen kanssa yhden kesän pienempiä esteitä ihan molempien nautinnoksi. Tuo ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä Dumppe kuoli äkillisesti Arton tallissa ja siirtyi ihan muille kesälaitumille kuin oli tarkoitus. Ympyrä tämän hevossuvun osalta sulkeutui kaksi vuotta sitten, kun Candy seitsemänvuotiaana koki Dumpen kohtalon ja jouduttiin lopettamaan kotitallissamme omistajansa kiinni pitämänä.

Tuohon riipaisevaan hetkeen loppui tytön lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt unelma hevosen omistamisesta. Jäljelle jääneet pari ponia myytiin pian tuon tapahtuman jälkeen ja siitä asti niin talli kuin sen päädyssä oleva tarhakin ovat olleet tyhjillään. Jos unelma hevosen omistamisesta onkin päättynyt, kaikki muu siihen läheisesti liittyvä elää ja on toteutunut täydellisesti. Tyttö on vuosien varrella kovalla työllä, opiskelulla ja sinnikkäällä paneutumisella hankkinut itselleen hevosista ammatin ja opettaa nyt eri ikäisiä hevoshulluja ratsastamaan sekä heidän tulevia ohjaajiaan opettamaan ratsastusta.

Miten tähän sitten liittyvät nuo otsikon legot ja keppihevoset. Siten että kaikki alkoi Legolandista ja tuon tytön poika on nykyään erittäin taitava rakentamaan upeita rakennelmia legoista. Keppihevoset taas siten, että hänen syksyllä koulunsa aloittavalle tyttärelle rakennettiin juuri vanhasta leikkimökistä keppihevostalli. Kaiken lisäksi on tytär alkanut järjestää vanhempien opettajien kauhistukseksi ratsastuskoulussaan keppihevosten kilpailuja.

Yleisurheilun kevättä

Olen vähän ihmeissäni, osin surullisena ja vanha kypärä kallellaan seurannut menoa, mutinaa ja vähän kovempaakin parran pärinää suomalaisen yleisurheilun ympärillä. On valitettu rahapulaa, johtajien kovia palkkoja, ammattimaisuuden puutetta ja taas kerran vähän olosuhteitakin. On puhuttu niin urheilijoiden kuin valmentajien huonosta asemasta, tiedon saamisen vaikeudesta, kuin myös koko juuri hiljakkoin,taas kerran uudistetun valmennnussysteemin toimimattomuudesta. On vaihdettu jopa aivan huipputasolla pitkin talvea mutta erityisesti nyt kevään korvalla valmentajia. Jotkut pidemmän, jotkut lyhyemmän yhteistyön jälkeen, jotkut jopa ikäänkuin aikataulun mukaan, kun edellisen kanssa tuli obligatoorinen kaksi vuotta yhteistyötä täyteen. Mielenkiintoista on ollut että näiden valmentajan vaihtojen ohella mös suurimmat valitukset rahan ja tuen puutteesta ja harjoittelun toteuttamisen vaikeudesta ovat tulleet pääasiassa heiltä, jotka kuuluvat korkeimmin tuettuihin ja heille automaattisesti tulevien etuuksien piiriin. Tai ainakin niiden pitäisi heille automaattisesti tulla. Valitusta ei juurikaan ole kuulunut niiltä junioreilta, jotka on valittu liiton eritasoisiin leirityksiin ja joihin he voivat osallistua, kunhan itse tai seura tai joku muu maksaa kustannukset. Näinhän on aina ollut ja tulee luultavasti aina olemaan. Myös urheilijoiden mukana leireille osallistuvilla henkilökohtaisilla valmentajilla. Hyvä niin, sillä noilta leireiltähän uudet kokemattomat valmentajat saavat niitä tiedon murusia, joilla tulevina vuosina pystyvät ja osaavat viedä urheilijoitaan urallaan eteenpäin.

Vai saavatko he noilta leireiltä niitä kaipaamiaan tiedon murusia? Olen ollut huomaavinani viimeaikaisessa keskustelusa, erityisesti somessa, aikamoista vastakkain asettelua liiton palkkalistoilla olevien tai muuten vahvasti liiton vaikutuspiiriin kuuluvien valmentajien ja muiden vaikuttajien suhtautumisessa vapaaehtoistyötä tekeviin harrastajavalmentajiin.  Erityisesti näiden harrastelijavalmentajien vanhempi mutta tietysti myös kokeneempi kaarti, on joutunut tietyissä tilanteissa ammattilaisten hampaisiin. Ei ole ollut soveliasta ottaa kantaa nykyiseen menoon, puhumattakaan että samassa yhteydessä mainitsisi siitä miten asiat hoidettiin silloin kun tulokset liikkuivat vielä hieman eri tasolla kuin nykyään. On toki esitetty faktatietoa ja tilastoja siitä, miten tulokset ovat nykyään kovempia kuin ennen. Varmasti osaltaan ovatkin, jopa ennätyksiä syntyy vuosittain mutta kisojen katsomoissa liikkuu paljon urheilijoita, joiden ennätyksiin ja saavutuksiin ovat vain aniharvat ja aniharvoin nykyiset urheilujat yltäneet. Ja heidän valmentajiaan, jotka ovat itse siirtyneet tai jotka on siirretty sivuun.

Olen aina kuulunut niihin valmentajiin, jotka ovat vannoneet runsaan leirityksen ja erityisesti lämpimissä olosuhteissa toteutetun leirityksen nimiin. On ollut ilo seurata, miten tänä keväänä on enenevässä määrin viety myös nuoria urheilijoita harjoittelemaan etelän lämpöön ja samalla opettelemaan tavoitteellisen urheilijan leirielämää. Näin tiedän vaikkapa ruotsalaisten toimineen jo vuosia. Ei heilläkään kaikista leiritetyistä ole tullut maailman huippuja mutta aika paljon niistä joukoista on putkahdellut todella tasokkaita menestyjiä. Niin on meilläkin tapahtunut ja toivottavasti tapahtuu jatkossakin kunhan entistä enemmän uskalletaan näihin asioihin panostaa. Samoin on ollut ilahduttavaa huomata, kuinka huippua lähestyvät, uraansa vakavasti ja suurella toiveikkuudella ja uskalluksella suhtautuvat urheilijat ovat alkaneet viettää entistä enemmän aikaansa keskellä syksyä ja sydäntalvea siellä, missä harjoitella voi sulalla maalla ja nurnikoilla. Ikävä kyllä näiltä leireiltä kotiin palaajien joukossa on joskus myös niitä, joille kova harjoittelu on tuonut mukanaan vammoja tai kotimaan kylmät ilmat niitä paluun jälkeen aiheuttavat. Niin on tänäkin keväänä joillekin käynyt. Myös aivan kärkiurheilijoille mutta siitäkin huolimatta uskon taas kerran hyvään tulevaan tuloskesään.