Periaatteista

Kirjoitinpa tuossa tänään iltapäivällä päivityksen Facebookiin ja saamastani palautteesta päätellen osuin monessakin mielessä arkaan kohtaan. Päivitykseni koski viikonloppuna Tampereella käytävien halli SM-kisojen valmentajien sisäänpääsystä vaadittavaa pääsymaksua. Maksuhan ei ole suuren suuri eikä varmasti horjuta kenenkään taloutta. Ei maksajien eikä kilpailun järjestäjien. Asiasta vaan on vuosien varrella syntynyt minulle ja tiedän että monelle muullekin jonkinasteinen periaatekysymys. Aikoinaan kun ensimmäisiä kertoja joskus vuonna 1970 ja jotain olin mukana Kalevan kisoissa, oli itsestään selvää että urheilijoiden henkilökohtaiset valmentajat olivat jos eivät nyt aivan kutsuvieraina, niin ainakin hyvin arvostettuina toinen toistaan ammattitaitoisempina kisavieraina likimain haluamillaan paikoilla suorituspaikkojen lähellä. Näin oli erityisesti isommilla paikkakunnilla. Pienemmissä kaupungeissa saattoi silloinkin joku innokas järjestysmies käyttää valtaansa yrityksin estää meidän lappukaulaisten kulku tietyillä reiteillä.

Viime vuosina on tuohon ikiaikaiseen etuuteen alettu puuttua vuosi vuodelta enenevässä määrin. Viimeksi muutama vuosi sitten Turussa tuo asia oli hoidettu mallikkaasti niin, että kisakansliasta jokainen henkilökohtainen valmentaja sai kuitattua itselleen akreditoinnin yhden urheilijansa nimellä. Jos urheilijoita oli enemmän, kuten minullakin silloin oli, merkattiin myös muiden kohdalle kortti saaduksi. Viime vuonna Kuopiossa tilanne oli samanlainen, paitsi ei tarkistettu montako urheilijaa kullakin siellä oli. Ja tässähän jäi tietysti elämään monien järjestäjien pelkäämä väärinkäytösten mahdollisuus. Sitä tosin käytetään ja on käytetty hyvin härskisti seurojen huoltajakorttien avulla. Kyllä minä ymmärrän että järjestäjät haluavat myydä pääsylippuja taloutensa turvaamiseksi ja olen ehdottomasti sitä mieltä että sellaisten valmentajien, joilla ei ole kisoissa urheilijaa, pitää maksaa itse lippunsa. Samoin en ole koskaan hyväksynyt tuota huoltajakorteilla pelaamista vaikka olen olosuhteiden pakosta joskus joutunut siihenkin oallistumaan.

Tästä asiasta on useaan otteeseen keskusteltu järjestäjien ja jopa liiton hallituksen jäsenten kanssa. Järjestäjät tietysti vetoavat myymättä jääneisiin lippuihin ja hallituksen jäsenet taas siihen että liitolla ei mukamas ole mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Miksei muka ole? Liitto kai on se joka myöntää kaikille kisoille järjestämisluvan, myös SM-kisoille. Pitää myös muistaa että urheilijat maksavat osanottomaksun jokaisesta osallistumastaan lajista ja mitä he sillä saavat. Mitalin, jos siihen pystyvät, ei todellakaan mitään muuta. Kaikesta muusta he maksavat erikseen. No ok, suihkussa saa sillä rahalla käydä. Me valmentajat harvoin käymme edes järjestäjien suihkussa mutta monasti kyllä syömme järjestäjien ravintoloista ostamaamme ruokaa, kahvia ja niitä kuuluisia kisamakkaroita. Kaiken kukkuraksi aika moni meistä seuraa ainoastaan urheilijansa suorituksia jä hänen lajiaan ja katsoo sitten illalla hotellissa tai kotona teksti-tvstä muiden lajien tulokset.

En olisi kirjoittanut tätä blogia enkä edes päivitystäni facebookiin jos olisin tiennyt kuinka paljon pahaa mieltä sillä aiheutin. Uskomattomalta tuntuu se palautteen määrä jonka olen saanut sekä facen yksityisviesteinä että jopa sähköposteina. Niiden pääasiallinen viesti on ollut se, että kyllä meidän pitää tehdä valmennustyömme, myös kilpailujen katsominen omalla kustannuksellamme ilman mitään etuuksia.Jos oikein muistan oli samaisessa facebookissa noin viikko sitten pitkä keskustelu ja suoranainen itku siitä että niin urheilijoille kuin valmentajille ei makseta työstään ja sen takia urheilijoita menetetään muihin lajeihin. En voi muuta kuin pyytää anteeksi aiheuttamaani pahaa mieltä ja traumaa niin monelle ammattiveljelle.

Huomioita Suomen talvessa

On kulunut runsaasti aikaa siitä kun viimeksi päivitin tätä blogiani. Liian runsaasti Äsken kun pitkästä aikaa selasin blogin tilastoja, huomasin että lukijoita olisi ollut uusillekin teksteille ja niiden puutteessa on selailtu vanhoja. Kiitos siitä. Tähän vaikenemiseeni syynä lienee vietetty aika täällä kotimaassa ja elämän kulkeminen vanhoja tuttuja ratojaan. Saattaa tuntua että viime talven Espanjassa vietetyt kuukaudet toivat elämään jotain sellaista että tämä kotimainen harmaa talvisää saa mielen perusteellisesti tylsistymään. Tämä ei kylläkään pidä paikkaansa, koska täällähän ovat ne vuosien varrella tutuiksi tulleet rutiinit ja päivittäiset tekemiset ja ympärillä pyörivät ihmiset. Toki entisestään selvemmäksi on käynyt se, että pitkä talvi espanjalaisessa ympäristössä vahvisti suuresti jo aiemminkin kokemaani käsitystä eteläeurooppalaisten positiivisemmasta suhtautumisesta kaikkeen ympärillään tapahtuneeseen. Tuo asenteiden erilaisuus ei vielä keväällä kotiin paluun jälkeen, eikä tietysti vielä kesälläkään tullut aivan niin voimakkaana esiin kuin syksyllä ja nyt talvella. Juuri nyt kun kuuntelee ihmisiä, selailee lehtiä tai liikkuu somen ihmeellisessä maailmassa, tuntuu välillä että meillä kaikki asiat ovat huonosti. Ikäänkuin odottelemassa lopullista tuhoa.

Maan hallitus karkuun lähteneine ministereineen, ihmisten lisääntyvä eriarvoisuus ja työttömyys, huono lumeton ja lämmin talvi etelässä ja suuret lumimasssat pohjoisempana, Ukrainan kriisi ja sen mukanaan tuoma venäjäkammo ja monet muut toistaan tärkeämmät ja vaikeammat asiat. Onneksi sentään esiin putkahti vieläkin tärkeämpi asia, joka sai meidät suomalaiset täydellisesti pois tolaltaan. Kun joku jossain uskaltaa ehdottaa keskioluen siirtämistä takaisin Alkoon tai sen laimentamista, ollaan tekemisissä sen luokan asian kanssa että se saa kaikki muut ongelmat ja vaikeudet unohtumaan ja kansa löytää yhtenäisyyden ikään, sukupuoleen tai varallisuuteen katsomatta. Uskontokin tähän asiaan on voimakkaasti sekoitettu mutta kai enemmän yhtenäisyyttä rikkovana. Nyt kun tuo asia lienee tältä erää loppuun käsitelty, voidaan taas siirtyä normaaliin päiväjärjestykseen ja hetken rauhoittumisen jälkeen taas uppoutua normaaleihin arkipäivän ongelmiin.

Urheilussa taitavat tämän talven suurimmat menestykset tähän asti tulla....niin mistä? Hiihto ja mäkihyppy eivät ennen reilun viikon kuluttua alkavia MM-kisoja ole muutamaa hailakkaa välähdystä lukuunottamatta antaneet yhtään mitään. Mäkihyppy vieläkin vähemmän. Kiira Korpi väläytti mutta sairastui. Ikävä kyllä sellaista sattuu ja se vaikuttaa ensi talvenkin osallistumisoikeuteen suomalaisten osalta. Alppihiihdon MM-kisoissa on kaksi suomalaista 20 parhaan joukossa suurpujottelun ensimmäisen kierroksen jälkeen. Toivottavasti kisan jälkeenkin. Tuo toinen kierros alkaa aivan kohta. Yleisurheilussa ovat pääsääntöisesti nuoret naiset tehneet kovaa jälkeä heti hallikauden alussa. Ei kilpailua ettei Suomen ennätystä on ollut tahti, eikä juniorien maailmantilastojakaan ole kauheasti kunnioitettu. Tämä siitä huolimatta että varsinkin somessa on paljon kirjoitettu ja otettu kantaa naisurheilijoiden ulkonäköpaineisiin. Ei välttämättä niiden, jotka ovat menestyneet, vaan niiden jotka sitä eivät juuri nyt ole tehneet. Samaisessa somessa on varsinnkin valmentajapalstoilla jaksettu vääntää kyllästymiseen asti valmentajien huonoista työolosuhteista ja tietysti olemattomista palkoista ja aivan viime aikoina ovat urheilijat sekaantuneet keskusteluun vertailemalla ansioitaan jopa junioripalloilijoiden saamiin palkkioihin.

Tässä muutamia huomioita talven varrelta ja näistä olisi varmasti paljonkin kirjoiteltavaa tulevina aikoina mutta minäpä leikinkin kokoomusministeriä ja pyyhin Suomen loskat kengistäni, pakkaan laukkuni ja häivyn kolmen viikon kuluttua viettämään kevättä etelän lämpöön.