Kotiuduin juuri yksistä osanottajamäärältään suurimmista tämän kesän yleiurheilukilpailuista Turun urheilupuistosta. Osanottajia oli tietojeni mukaan lähes 500, nuorimmista yhdeksänvuotiaista aina vasta päättyneisiin EM-kisoihin osallistuneisiin huippuihin asti. On kunnioitettavaa järjestäjiltä, että jaksavat viedä tällaiset kilpailut kesäiltana likimain aikataulun mukaisesti läpi. Tulostasosta on vaikea näin äkkiseltään sanoa yhtään mitään, sillä lajeja päättyi ja tuloksia tuli solkenaan ja tulosten tekijöiden ikäjakauma oli suuri. Uskon että illan aikana tehtiin lukuisia omia ennätyksiä tai ainakin kesän parhaita tuloksia.
Se mikä kuitenkin jäi kisoista päällimmäisenä mieleen oli kauhea, suorastaan vaarallinen epäjärjestys kentällä. Jos kilpailijoita oli aikataulun tiukkuudesta ja lajien runsaudesta johtuen samanaikaisesti kentällä kymmenittäin, oli siellä heidän lisäkseen ainakin toinen mokoma valmentajia, vanhempia , sisaruksia, muita sukulaisia ja arvatenkin myös joukko uteliaita kylänmiehiä. Heti ensimmäisten lajien, nuorimpien rinnakkain suoritettavien korkeushypyn ja keihäänheiton aikana oli koko kenttäpäädyn näihin lajeihin yhteensä osallistuneen noin 30 kilpailijan lisäksi miehittänyt varmasti satapäinen joukko näitä, joiden paikka on vain ja ainoastaan aidan takana katsomossa. Oli siellä toki joukossa muutama toimitsijakin. Ymmärrän kyllä, toki aika vastahakoisesti, että nuorimmat tarvitsevat jonkun vanhemman tukea kilpailemisensa ensiaskeleilla, mutta en ymmärrä miksi siellä pitää olla kaikkien kynnelle kykenevien. Jos kaikki ne, joiden paikka on katsomossa olisivat olleet siellä kannustamassa urheilijoita, olisi saatu aikaan tunnelmaltaan loistavat kilpailut. Nyt me harvat, jotka katsomossa istuimme saimme sydän syrjällään pelätä jonkun pienimmistä jäävän kaarteessa avauksiaan vetävien aikuisten alle tai aikuisen juoksijan törmäävän pikkunassikan juoksuradalla holtittomasti heiluvaan keihääseen. Onneksi ei tapahtunut mitään vakavaa. Monen vuorossa olleen urheilijan suoritus kylläkin kärsi ympäriinsä säntäilevistä ihmisistä, jotka eivät suinkaan olleet vain lapsia vaan pääasiassa aikuisia, muiden jaloissa pyörineitä valmentajia, joukossa muutamia erittäin kokeneita konkareita jos myös niitä jotka tapaavat tyydyttää pätemisentarvettaan ajattelematta ollenkaan ketkä kilpailuissa ovat pääosassa. Tai ainakin pitäisi olla.
Hämmästyttävää oli myös pikajuoksujen lähtöpaikalla takasuoralla se, että taas kaikki asianosaiset ja osattomat kilpailijoiden lisäksi pyörivät osin nurmikolla, osin jopa radalla vaikka aidan takaa katsomosta kaikki olisivat nähneet tapahtumat paljon paremmin ja olisivat kyllä erinomaisesti pystyneet sieltä antamaan viimeiset viisaat ohjeensa omille urheilijoilleen muita häiritsemättä.
Tiedän, että taas kerran herätin pahennusta huudellessani katsomosta ihmisille, jotka kävelivät täysin kilpailijoista välittämättä heidän suorituspaikoillaan. Saamistani murhaavista katseista huolimatta tulen näin vastakin tekemään, koska niin minun kuin muidenkin valmentajien paikka on vain katsomossa. On aina ollut ja tulee aina olemaan.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Helsingin EM
Yleisurheilun EM-kisat on käsitelty. Päällimmäisenä useimmille jäivät kisoista mieleen kylmänkosteat kelit totuttuun Helsingin malliin ja epäsymmetriset kaarteet, jotka vaikuttivat erikoisesti 200m:n tuloksiin ja useisiin hylkäyksiin nelosella. Olympialaisten takia kisoista puuttui myös joukko parhaista urheilijoista mutta siitä huolimatta nähtiin loistavia kilpailuja. Tai ehkä osaksi siitä johtuen. Tämä antoi osaltaan mahdollisuuden nuorille tulevaisuuden tähdille sujuvaan siirtymiseen nuorten arvokisamenestyjistä aikuismenestyjiksi. Tuntuupa siltä, että jotkut heistä tämän jälkeen ovat valmiita menestymään jo kuukauden kuluttua Lontoossa. Ainakin toivon niin.
Suomalaisten menestys oli aikalailla kaksijakoinen. Vanhat konkarit ja vähän nuoremmatkin viimeisen vuoden tehostetussa valmennuksessa olleet urheilijat pettivät odotukset lähes totaalisesti. Muutama sijoitus heiltä kymmenennen tienoille ei voi olla sitä mihin pyrittiin ja mihin rahallisesti oli panostettu kohtalainen määrä euroja. Onko harjoittelussa tehty virheitä vai eikö yksinkertaisesti osattu luoda kuntohuippua näin aikaiseen vaiheeseen. Toisaalta, eipä heistä juuri kukaan päässyt tuloksiin joita on jo alkukesän aikana tehnyt. Kun tähän liitty vielä muutamia todella surkuhupaisia esityksiä alkukilpailuissa malliin seiväs- ja korkeushyppääjät tai vaikkapa kiekonheittäjät, voidaan todeta että joku on mennyt pahasti pieleen.
Suomalaismenestyjät löytyivätkin nuoremmasta kaartista. Mannio ja Ollikainen olivat ainoat todelliset menestyjät, Sandels viittä vaille vaikka kokemattomuuttaan tulikin finaalissa tyrmätyksi. Aitajuoksijanaiset hoitivat tehtävänsä mallikkaasti tekemällä molemmat ennätyksensä aamuvarhain ja kun finaali oli juostu, voitiin todeta heidän jääneen finaalin ajoista vain sadasosia. Samoin Millard pitkissä aidoissa venyi aivan loistavasti, vaikka ei ihan yhtä lähelle finaalia päässytkään kuin pika-aiturit. Toki on Emmalla vielä melkomoinen matka Helanderin Tuijan aikoihin, saavutuksista puhumattakaan. Wendelin olisi ollut aivan loistava, tai olikin, ellei olisi astunut paria askelta rataviivalle. Niin pienestä on kiinni mainen kunnia. Olipa siellä vielä muitakin nuoria, jotka urheilivat ikäisekseen ja tasoisekseen ihan hyvin. Heidän onnensa oli, että pääsivät kotikisoihin haistelemaan isojen kisojen tunnelmaa. Vai tapahtuiko se sittenkin joidenkin osalta liian aikaisin jos ajatuksiin pääsi tulemaan pelko siitä, että oma taso on liian kaukana euroopan huipusta, puhumattakaan maailman.
Vielä on pakko puuttua pariin todelliseen floppiin, suorastaan välinpitämättömyyteen omasta menestymisestä. Jos Sandra Erikson ei huomaa kolmen kilometrin aikana vilkaista kelloon todetakseen olevansa tekemässä olympialaisten tulosrajaa tai jos Jere Bergius katselee väärää tulostaulua ja menettää siihen yhden hypyn, eikä sen lisäksi pysty alkuunkaan seuraamaan kilpailun etenemistä ja jättää monta korkeutta hyppäämättä olettaessaan kilpailun etenevän toisin kuin eteni, miksi tällaiset urheilijat pitäisi lähettää olympialaisiin. Kysyn vaan.
Suomalaisten menestys oli aikalailla kaksijakoinen. Vanhat konkarit ja vähän nuoremmatkin viimeisen vuoden tehostetussa valmennuksessa olleet urheilijat pettivät odotukset lähes totaalisesti. Muutama sijoitus heiltä kymmenennen tienoille ei voi olla sitä mihin pyrittiin ja mihin rahallisesti oli panostettu kohtalainen määrä euroja. Onko harjoittelussa tehty virheitä vai eikö yksinkertaisesti osattu luoda kuntohuippua näin aikaiseen vaiheeseen. Toisaalta, eipä heistä juuri kukaan päässyt tuloksiin joita on jo alkukesän aikana tehnyt. Kun tähän liitty vielä muutamia todella surkuhupaisia esityksiä alkukilpailuissa malliin seiväs- ja korkeushyppääjät tai vaikkapa kiekonheittäjät, voidaan todeta että joku on mennyt pahasti pieleen.
Suomalaismenestyjät löytyivätkin nuoremmasta kaartista. Mannio ja Ollikainen olivat ainoat todelliset menestyjät, Sandels viittä vaille vaikka kokemattomuuttaan tulikin finaalissa tyrmätyksi. Aitajuoksijanaiset hoitivat tehtävänsä mallikkaasti tekemällä molemmat ennätyksensä aamuvarhain ja kun finaali oli juostu, voitiin todeta heidän jääneen finaalin ajoista vain sadasosia. Samoin Millard pitkissä aidoissa venyi aivan loistavasti, vaikka ei ihan yhtä lähelle finaalia päässytkään kuin pika-aiturit. Toki on Emmalla vielä melkomoinen matka Helanderin Tuijan aikoihin, saavutuksista puhumattakaan. Wendelin olisi ollut aivan loistava, tai olikin, ellei olisi astunut paria askelta rataviivalle. Niin pienestä on kiinni mainen kunnia. Olipa siellä vielä muitakin nuoria, jotka urheilivat ikäisekseen ja tasoisekseen ihan hyvin. Heidän onnensa oli, että pääsivät kotikisoihin haistelemaan isojen kisojen tunnelmaa. Vai tapahtuiko se sittenkin joidenkin osalta liian aikaisin jos ajatuksiin pääsi tulemaan pelko siitä, että oma taso on liian kaukana euroopan huipusta, puhumattakaan maailman.
Vielä on pakko puuttua pariin todelliseen floppiin, suorastaan välinpitämättömyyteen omasta menestymisestä. Jos Sandra Erikson ei huomaa kolmen kilometrin aikana vilkaista kelloon todetakseen olevansa tekemässä olympialaisten tulosrajaa tai jos Jere Bergius katselee väärää tulostaulua ja menettää siihen yhden hypyn, eikä sen lisäksi pysty alkuunkaan seuraamaan kilpailun etenemistä ja jättää monta korkeutta hyppäämättä olettaessaan kilpailun etenevän toisin kuin eteni, miksi tällaiset urheilijat pitäisi lähettää olympialaisiin. Kysyn vaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)