Ringa ja pakarat

Muutama viikko sitten käytyjen yleisurheilun SM-hallikisojen yhteydessä antoi Ringa Ropo paljon keskustelua aiheuttaneen televisiolausunnon nykyurheilijoista ja heidän harjoittelustaan. Tuon lausunnon suurin lähtökohta olivat nykyiset naispituushyppääjät, luonnollisesti kun Ringasta on kysymys.  Hän mainitsi haastattelussa myös naisurheilijoiden pakarat, tai paremminkin niiden puutteellisuuden ja tästähän syntyi suorastaan ennenkuulumaton kannanottojen sarja. Tai oikeastaan kysymys oli ja on kai enemmänkin siitä, että nykyurheilijat eivät näytä Ringan mielestä oikein urheilijoilta. Johtopäätös tästä oli, etteivät he harjoittele tarpeeksi ja ovat pikkaisen ylipainoisia ja löysän näköisiä. Tähän onkin nyt erityisesti valmentajapiireissä tartuttu ja mielestäni asia on ymmärretty tietyssä määrin väärin. On ihmetelty, voiko nykyajan nuorelta naiselta vaatia painonhalintaa ja sitä, kenellä on oikeus ja uskallus tästä mainita. Vähemmän on keskusteltu siitä, onko harjoittelu riittävän kovaa, siis onko harjoittelu suunniteltu sellaiseksi, että urheilijat näyttävät urheilijoilta ja kehittyvät niinkuin halutaan. Juuri tästä mielestäni olisi keskusteltava kun tulostaso nykyään on sitä mitä on. Väitän, että meillä edelleen on urheilijoita, jotka ovat valmiit tekemään rajusti töitä kehittyäkseen. Tunnen jopa sellaisia ja teen jopa töitä sellaisten kanssa. Olen sitä mieltä, että jos nämä tai useat muut eivät kehity, voidaan virheitä ensisijaisesti hakea valmennuksesta ja valmentajista. Siis urheilijan omasta valmentajasta, ei organisaatiosta tai liiton systeemeistä.
Tunnen Ringan vuosien takaa. Tutustuin häneen silloin kun hän oli nuori aloitteleva hyppääjä, silloin vielä enemmän korkeushyppääjä ja siinäkin lajissa äärettömän lahjakas, joka jo hyvin nuorena teki tuloksia joista suuri osa nykyhyppääjistä vain unelmoi. Sittemmin hän siirtyi hyppäämään pituutta lähinnä selkävaivojen takia ja päätyi tuloksiin ja saavutuksiin, joista niistäkin juuri tällä hetkellä voidaan vain unelmoida. Ei hänkään vielä aloittaessaan ollut aivan huippu-urheilijan näköinen, joskaan ei ylipainoinenkaan. Se, mitä hän myöhemmin saavutti ja miltä hän huippuvuosinaan näytti, perustui kovaan tinkimättömään työhön. Ringan onni oli saada nuorena harjoitella ja leireillä silloisten huippujen kanssa ja hän sai näiltä mallin kovaan työntekoon ja urheilijan asenteeseen. Häntä osattiin myös johdattaa oikein urheilijan uralle. Harjoittelu koveni vuosien kuluessa ja se oli yksioikoisen systemaattista. Uskottiin omaan tekemiseen. Otettiin toki vaikutteita muilta, mutta ei sotkettu niillä omaa tekemistä ja Ringa oli sielultaan ja sydämeltään urheilija. En toki tarkalleen tiedä, miten hän sovitti opiskelun ja perhe-elämän uransa luomiseen, mutta luullakseni monet asiat tehtiin urheilun ehdoilla ja lopputulos oli se minkä me kaikki tiedämme. En myöskään tiedä hänen kokevan menettäneensä mitään tai joutuneensa luopumaan mistään urheilun takia.
Nyt on heitetty jostainpäin ilmoille kysymys, miksei Ringa tai jotkut muut hänen kaltaisensa ole mukana valmannustyössä. On sanottu, että on helppo heitellä kommentteja mediassa kun siihen saa tilaisuuden. Totta, mutta kun kaikki eivät vain ole valmentajia tai halua valmentaa mutta ei kai silti ole väärin tuoda esille painavaa mielipidettään asioista jos kokee sen tarpelliseksi ja saa käyttöönsä siihen sopivan kanavan. Totta on myös se, että Ringa ja muutamat muut pystyisivät kertomaan, miten ura on luotu ja koviin tuloksiin johtava kunto ja siihen liittyvä urheilijan ulkonäky on rakennettu. Sitä vaan aika harvoin kysytään ja jos kysytään, ei aina olla edes valmiita uskomaan tehdyn työn määrää ja harjoittelun kovuutta. Tai sitten laitetaan nuoret tytöt liian aikaisin tekemään aikuisten töitä ja tuhotaan se mikä enemmällä maltilla voitaisiin jalostaa huippuosaamiseksi.

Kevättä

13.3.2012

Kevät tekee tuloaan, vaikka tänään riehuva kevätmyrsky yrittääkin täydentää talvisen Tapani myrskyn tuhot tuivertaessaan silloin kallistuneita pihapuita. Toivottavasti silloin vielä pystyyn jääneet kestävät tämänpäiväiset koettelemukset. Aurinko yrittää välillä pilkistellä pilvien raosta ja vaikka ilma onkin hyytävän kylmää, antavat räystäiltä tippuvat vesinorot jo toivoa tulevasta keväästä ja kesästä.
Urheilussa, josta näissä blogeissani tulen enimmäkseen kirjoittelemaan, on kevät aina kovan työnteon ja suuren odotuksen aikaa. Niin nytkin. Takana on työntäyteinen ja onnistunut talvi joka nyt pitäisi osata hyödyntää menestykseksi ensi kesänä. Työ jatkuu vielä muutamia viikkoja kotimaisemissa, Kupittaan hallissa ja parissakin eri punttisalissa. Huhtikuun puolenvälin tietämissä suunnataan taas Espanjan aurinkoon. Tällä kertaa ei kuitenkaan tuttuihin aurinkorannikon maisemiin vaan vähän pohjoisemmaksi Benidormiin. Minulle itselleni se on muutaman vuoden takaa tuttu kaupunki kolmelta eri leiriltä, muulle porukalle uusi ja tuntematon.
Kulunut talvi on tehty töitä varsin paljon kokoonpanoltaan muuttuneessa harjoitusryhmässä. Heikki päätti viime kesän jälkeen lopettaa ohjelmoidun harjoittelun ja jätti näin ryhmäämme erinomaisen suuren aukon. Viivi on tietysti edelleen mukana ja hän on kasvanut talven aikana aivan uudenlaisiin mittoihin niin urheilijana kuin ihmisenäkin. Tämä siitä huolimatta, että hänellä ei ole enää vakituista päivittäistä harjoituskaveria, tai ehkä juuri siksi. Hän on kuitenkin saanut ympärilleen varsin kovan ja kokeneen tukiryhmän kun syksyllä joukkoomme liittyi mestarihyppääjä vuosien takaa, Susanne Sundkvist. Susse on seurannut Viivin harjoituksia pari kertaa viikossa ja osoittautunut erittäin kovaksi ja vaativaksi valmentajaksi, jos toki joskus kokemattomuus paistaa vähän liiallisena innokkuutena ja kiireenä, mutta varsin hyvää työtä hän on tehnyt. Erityisesti henkisellä puolella. Tällä koostumuksella on päästy siihen, että lähes kaikissa iltapäiväharjoituksissa on valmentaja paikalla ja kun vielä aamuharjoituksiinkin on saatu tarvittaessa apua urheilulukion valmentajilta, on kokonaisuus saatu varsin onnistuneeksi.
Tätä kokonaisuutta on täyderntänyt omalla olemuksellaan toinen vanha mestari, Minna Vehmasto. Hän on aika ajoin ollut mukanamme omien tyttäriensä kanssa ja antanut siinä sivussa Viiville henkistä tukea ja pieniä vinkkejä huippu-urheilijan elämästä omalla itseään esiin tuomattomalla tavalla ja olemuksella. Ei voi kuin arvailla, mitä näiden kahden entisen huippu-urheilijan läsnäolo ja tuki nuorelle urheilijalle voikaan merkitä silloin kun pyritään entistä kovempiin suorituksiin. Kun vielä on voitu huomata, että meneillään olevien ylioppilaskirjoituksienkaan ensimmäinen vaihe ei mitenkään tunnu vaikuttavan Viivin harjoitteluun, voidaan vain arvailla mitä kesä tuo tullessaan.
Ryhmään on kuulunut parin edellisvuoden tapaan Sofia, pitkä tyttö Pieksämäeltä, joka opiskelupaikkakunnaltaan Lahdesta silloin tällöin piipahtaaTurkuun harjoittelemaan ja onpa hän jo pari kertaa uskaltautunut kilpailemaankin. Ei vielä millään hirmutuloksilla, mutta kuitenkin osoittaen oppineensa lajitekniikan alkeita. Ominaisuuksiahan hänellä on ollut kaiken aikaa. Syksyllä mukaan tekniikka ja punttiharjoituksiin parina kertana viikossa tuli myös Hilla Herttuainen, jota päivittäisessä harjoittelussa opastaa isä Seppo. Vuodenvaihteen jälkeen on vielä ottelija Sari Mäkilammi osallistunut ajoittain harjoituksiimme ja tuonut näin lisää naisenergiaa joukkoomme, eli kovin on naisvoittoinen tämä harjoitusryhmäni nykyään.