Pärnä

Monissa blogeissani olen ohimennen maininnut nimen Heikki Pärnä. En ole kuitenkaan hänestä koskaan kirjoittanut kovinkaan paljoa, enimmäkseen maininnut hänet joissakin sivulauseissa eri yhteyksissä kirjoittaessani aivan muista ihmisistä, joiden elämään hän on tavalla taikka toisella ollut matkan varrella  vaikuttamassa. Ei niin, etteikö Heikki olisi ansainnut ihan omaa lukuaan kirjoituksissani jo aikoja sitten mutta hän on omalla persoonallaan aiheuttanut sen että, niin värikäs persoona kuin on ollutkin, hän on kuulunut ikään kuin välttämättömään kalustoon minun ja monen muun elämässä, eikä kai siksi ole saanut sitä asemaa muisteloissani, jonka omana itsenään olisi ansainnut. Oma itsensähän hän on ollut aina ja kaikissa tilanteissa. Ja vain sitä, eikä koskaan ole pyrkinytkään olemaan mitään muuta.

Tutustuin Heikkiin ensimmäisen kerran joskus 1990 luvun puolivälin paikkeilla jollain juniorien korkeushyppyleirillä Eerikkilän urheiluopistossa. Ensimmäinen muistikuvani hänestä on kun hän istui luentosalin nurkassa lattialla ja teki sieltä tarkentavia kysymyksiä. Monen mielestä varmaan nuo kysymykset olivat jopa tyhmän yksinkertaisia mutta minuun ne tekivät suuren vaikutuksen. On pakko myöntää että ihastuin välittömästi häneen tapaansa suhtautua lajiin ja sen oppimiseen. Hänellä oli jo siinä vaiheessa vankka koripallotausta mutta hän halusi kuitenkin tehdä uran yksilölajissa vain osoittaakseen itselleen että hän osaa ja pystyy ja haluaa kantaa vastuun vain itse omasta menestymisestään jos toki epäonnistumisistaankin.

Heikillä ei ollut siinä vaiheessa korkeushyppyvalmentajaa eikä hän heti halunnut tulla minunkaan valmennukseeni, vaan hän hankki itselleen toisen valmentajan ja saikin hyvän ja menestyneen sellaisen. Jostain syystä tuo yhteistyö ei oikein toiminut eikä tuloskaan ollut aivan sitä mitä hän halusi ja parin vuoden kuluttua kesken kilpailukauden hän pyysi minua apuun. Alku oli heti menestyksekäs ilman minun minkäänlaista ansiotani vaikka pienen kävelyn ja keskustelun jälkeen kisapaikan metsäpolulla tuloksena taisi olla uran ensimmäinen SM-mitali. Ehkä tuo keskustelu sitten tarjosi hänelle jotain sellaista, mitä hän ei ollut ennen saanut mutta siihen hän on vuosien varrella palannut lukemattomat kerrat kun on puitu hänen uransa vaiheita.

Yhteistyömme johti vuosien varrella kohtalaiseen kansalliseen menestykeen ja saavuttihan hän useita mitaleita niin juniorien SM-kisoissa kuin myös aikuisissa sekä hallissa että ulkoradoilla. Heikki oli tunnollinen harjoittelija. Hän noudatti kirjoitettuja ohjelmia pilkuntarkasti ja antoi harjoittelustaan myös täydellisen tarkkaa palautetta. Suorastaan surkuhupaisaa on se, että jos haluaa saada tietoja hänen harjoituskaverinsa Hanna Mikkosen harjoittelusta, pitää se etsiä Heikin harjoituspäiväkirjoista. Hannahan ei sellaisia koskaan pitänyt vaikka eiväthän he toki aivan samalla tavalla harjoitelleetkaan mutta Hannan menestyksen takana Heikki oli erittäin suurena mentorina ja innostajana ja ajoittain jopa ankarana entistä kovempien suoritusten vaatijana. Tiedän myös Hannan itsensä arvostavan tätä erittäin suuresti.

Ei Heikki välttämättä ollut mikään potentiaalinen arvokisamenestyjä mutta opiskeluaikansa hän pystyi käyttämään erittäin tehokkaasti harjoitteluun ja sen loppuvaiheissa hänen tuloksensa viittasivat lähes kansainvälisen tason tuloksiin. Kun hän sitten siirtyi työelämään, ei tuo kehitys enää jatkunutkaan ja se taas kertoo erittäin paljon hänen luontestaan. Hän sai alusta alkaen kohtalaisen vaativia projektiluonteisia töitä hoidettavakseen, paneutui niihin erittäin perusteellisesti ja sen seurauksena keskittyminen urheiluun ei enää ollutkaan riittävän voimakasta. Tätä muutosta olemme monta kertaa pohtineet. Olisiko jotain työelämään siirtyessä pitänyt tehdä toisin vai oliko tämä väistämätön askel nuoren miehen aikuistumisessa. Ehkä vähän toisin toimimalla olisi urheilijan ura jatkunut ylämäkeen mutta miten olisi silloin käynyt työn ja samoihin aikoihin perustetun perheen. Nämä ovat asioita, joiden kanssa monet muutkin kuin Heikki ovat joutuneet painiskelemaan kyllästymiseen asti. Kyllähän hän edelleen harjoittelee ja kilpailee kiusaten nuorempiaan vuosi toisensa perään jopa Kalevan Kisojen finaalissa ja rakkaimpana harrastuksena hänellä tänä päivänä on ikiaikainen haave tulla mäkihyppääjäksi. Eikä se enää ole edes haave vaan todellisinta totta, vaikka ei hän vielä pystykään asettamaan pitkäaikaisen idolinsa Janne Ahosen asemaa kyseenalaiseksi.

Me liikuimme vuosien varrella Heikin kanssa lukuisilla leirimatkoilla eri puolilla Eurooppaa, jos toki tietysti myös kotimaassa. Hänestä tuli aikojen kuluessa korkeuspiireissä erittäin pidetty persoona, suorastaan legenda. En tiedä ketään, jolla ei olisi Heikistä pelkästään hyviä muistoja, eikä vähiten se takia että hän osasi ja uskalsi asettaa itsensä alttiiksi erilaisille huvittaville tempauksille ja aiheutti niillä monenlaista hupia ympärillään eläville. Kyky nauraa itselleen oli hänelle hyvin voimakas ominaisuus vaikka hän ei koskaan suostunutkaan ymmärtämään miksi muut hänelle nauroivat. Näistä hänen tempauksistaan eri muodoissaan olisi kerrottavaa lukemattomat määrät mutta annan niiden kuitenkin jäädä vain paikalla olleiden muisteltaviksi.

Vaikka yhteistyömme päättyi yhteisellä päätöksellä jo muutama vuosi sitten, on ollut suorastaan liikuttavaa tuntea se suuri kiitollisuus, jota hän tuntee yhdessä kulkemaamme matkaa kohtaan hänen kaikista yhteydenotoistaan. Eikä tuo kiitollisuus ole suinkaan yksipuolista. Heikkihän jatkaa kuntonsa ylläpitämistä jota kai harjoitteluksikin vielä voi kutsua aika paljon niillä menetelmillä, joita me aikanaan vuosikaudet ylläpidimme. Jossain määrin hän jakaa kokemuksiaan myös junioreille erilaisissa koulutustilanteissa vaikka ei varsinaiseen valmentamiseen olekaan ryhtynyt. Ehkä sitten joskus kun kohta kahden lapsen isän perhe-elämä ja työ siihen antaa mahdollisuuden.

Terva Enska

Olen vuosien ja erinäisten reissujen aikana törmännyt moninaisiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Täällä Malagan Churrianassa, kun nyt kohta kuukauden olen täällä oleskellut, on seinänaapurinani asustellut yksi kaikkein mielenkiintoisimmista. Yleensä mielenkiintoiset ja toisinaan tärkeiksikin osoittautuneet uudet tuttavuudet ovat jotenkin liittyneet urheiluun ja sen myötä valmennukseen. On ollut tässä nykytilanteessa antoisaa tutustua ihmiseen joka ei taida tietää urheilusta mitään, tai ei ainakaan väitä siitä mitään tietävänsä. Hänellä tuntuu kyllä olevan kosketuspintaa moniin elämän alueisiin ja hänen mielipiteensä monista asioista ovat jämäkän varmoja. Kun hän jotain sanoo, se on sitten siinä. Ei siitä sen enempää tarvitse keskustella. Oli hänen mielipiteensä muiden mielestä oikea tai väärä, ei hän alistu väittelemään asiasta josta on oman mielipiteensä luonut. Ja hyvä niin. Osaa hän toki kuunnella muitakin eikä aliarvioi muiden mielipiteitä ja hyväksyy kyllä saamansa uudenlaisen tiedon jos katsoo sen aiheelliseksi

Hän on Terva Enska, joka asustelee talvet täällä Churrianossa ja polttelee kesät tervaa Inarin korvessa ja on vannoutunut mersumies. Hän ajelee muutama viikko sitten täältä ostamallaan mersulla ja käy pari kertaa viikossa hoitelemassa ostoksensa paperiasioita kuntoon Malagan poliisiasemalla. Se vain ei tahdo millään onnistua kun hän tuntuu törmäävän kahteen pikkuasiaan, espanjalaiseen byrokratiaan ja omaan jossain määrin vajaaseen kielitaitoonsa. Enska nimittäin hoitaa asioitaan pelkästään suomen kielellä. Käyttää hän todella tiukoissa paikoissa toki apunaan minun valmentaja englantiani mutta niin kuin tiedetään, ei sekään kovin pitkälle tässä maassa riitä.

Enska on juttumiehiä, vaikka kai pohjimmiltaan lienee jonkin asteinen erakko. Hän viettää aikaansa mielellään omassa huoneessaan tai ajelee mersullaan ympäri kyliä. Niin hän kai tekee Inarissakin silloin kun tervanpoltoltaan joutaa. Me olemme tutustuneet lähes päivittäisillä kahvireissuillamme milloin mihinkin suuntaan. Juttelemme kahvikupin ääressä milloin mitäkin, pääasiassa ei juuri mitään kovin tärkeää. Kummallekin on luotu puhumisen lahja, ei niinkään kuuntelemisen mutta kyllä me jo näinä viikkoina olemme toisistamme jotain selvää saaneet. Luultavasti minua tuossa miehessä kiinnostaa juuri tuo tietty erakoituminen ja sitten toisaalta tilanteen osuessa kohdilleen, suuri seurallisuus. Vaikken itse itseäni varsinaiseksi erakoksi luonnehdikaan, olen kyllä elämäni varrella etsinyt ja saanut paljon voimaa elämääni kotini lähimetsästä. Kyllä minäkin olen osannut kannon päällä istumisen ja siinä suurien ajatusten synnyttämisen.

Enska tuntuu menneiden talvien aikana luoneen itselleen aikamoisen fanilauman tuolla Fuengirolan suomalaiskortteleissa. Tähän johtopäätökseen ei voi olla tulematta kun näkee joka toisen vastaantulijan häntä tervehtivän ja varsinkin naispuoliset tuntuvat hänestä erityisesti pitävän. Eipä siis ihme, että lähes jokaisella reissulla joku nuorempi tai vanhempi tyttönen käy häntä ohimennen puristelemassa jos ei oikein kunnolla halaamassa. Eikä toden totta Enska siitä tunnu pahastuvan. Kyllä kai se on tuo Lapin metsien patinoima ahavoituminen joka on tässä kohdin tehnyt tehtävänsä. Kuvaavaa hänen charmilleen lienee että eräänä iltana jopa navigaattorin naisääni ohjasi meidät yksityisen portin taakse.

Niin lumoava ja mielenkiintoinen hahmo kuin Enska onkin, ei hänestä kauheasti muutaman viikon tutustumisen jälkeen pysty kertomaan, koska vaikka ei varsinainen lappalainen olekaan, ei hän kauhean syvällisesti asioistaan kerro. Sen toki tiedän että hän on hankkinut insinöörin paperit yli viisikymppisenä ehkä vain sen takia että häntä suunnattomasti kiinnostavat kaikki laitteet, jotka moottorin voimalla liikkuvat edes lyhyenkin matkan. Sitä en tiedä onko tuosta koulutuksesta ollut mitään hyötyä sillä kyllä hän varmasti nuo asiat on oppinut käytännössä jo vuosia sitten.

Yle on tehnyt muutama vuosi sitten dokumentin hänestä ja jos jotakuta kiinnostaa sen katsominen sen löytää parhaiten googlettamalla haun Terva Enska.