Voimaa ja d-puuroa

Tänä syksynä on sosiaalisessa mediassa käyty useita keskusteluja valmentamisesta ja sen yksityiskohdista. Mielestäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin, vaikka onhan se tietysti luonnollista kun miettii somen lisääntyvää osuutta kaikessa tiedonvälityksessä. Kyllähän se antaa nopean mahdollisuuden tietojen ja mielipiteiden vaihtoon, antaa monelle helpon tavan lisätä tietämystään kiinnostavista ja mieltä askarruttavista aiheista mutta luo myös liian helpon tien omaksua asioita yksinkertaistettuina ja monissa tilanteissa jopa täysin väärinä. Onhan meillä yleensä totuttu että painettu sana on ainakin jossain määrin asiantuntijalähtöistä, varsinkin jos sitä on kuvilla, puhumattakaan videoilla höystetty. Somessahan asiantuntemus ei aina ole itsestäänselvyys ja asiat saattavat saada jossain tilanteissa aika surkuhupaisiakin muotoja. Melkeinpä väittäisin että asioiden oikeellisuus on enemmän lukijan kuin kirjoittajan huoli.

Yksi jo pitkään keskustelua herättänyt aihe on ollut voimanhankinta. Erityisesti on väitelty rinnallevedosta ja syväkyykystä, niiden tarpeellisuudesta, tekniikasta ja vaikutuksesta eri lajien tuloksiin. Mielipiteitä on ollut monia mutta minulle on valitettavasti jäänyt sellainen kuva, että kaikkein voimakkaimmin kantansa ilmaisseilla ei välttämättä ole ollut oikein selvää käsitystä eri lajien voimanhankinnan tai yleensä harjoittelun vaatimuksista. Ei myöskään siitä että harjoitteet ja urheilijan harjoitettavuus uran eri vaiheissa muuttuu varsin olennaisesti. Onhan selvää että urheilijan uran jossain vaiheessa pitää tai ainakin voi tehdä hyvinkin raakaa syväkyykkyä, jossain toisessa vaiheessa taas ei pidä eikä voi. Tässä, niin kuin kaikessa muussakin harjoittelussa on kysymys myös urheilijan henkilökohtaisista ominaisuuksista ja harjoitettavuudesta ja ennen kaikkea lahjakkuudesta, joka erittäin pitkälle sanelee käytettävät harjoitteet ja koko harjoittelun. Myös voimaharjoittelun. On mielenkiintoista että juuri voima ja pari sen yksittäistä harjoitusmuotoa ovat herättäneet niin paljon keskustelua. Miksi eivät eri lajien tekniikat ja niiden yksityiskohdat ja eroavaisuudet tai tekniikan harjoittelu yleisesti. Ne ovat kuitenkin minun mielestäni elementtejä, jotka aina kulkevat vähintäänkin voiman rinnalla tai jopa edellä, samoin kuin noilla yksinkertaisilla perusliikkeillä hankitun kapasiteetin muuntaminen varsinaiseksi lajin käyttövoimaksi.

Toinen mielenkiintoinen urheiluaihe, joka aika ajoin putkahtaa esiin on tietysti doping. En ota asiaan kantaa sen enempää, koska doping on meillä selkeästi kielletty ja niin urheilijoiden kuin valmentajien keskuudessa erinomaisesti sisäistetty ja hyväksytty, vaikka tiedossa onkin että kaikkialla ei välttämättä aivan samoin toimita. Tiettyjä urheilutoimittajia asia tuntuu kuitenkin jatkuvasti vaivaavan ja heillä on siihen tietysti oikeus ja varmasti jopa velvollisuus. En kuitenkaan oikein ymmärrä sitä keskustelua, jota nämä herrat, toki aika pienessä piirissä muutama päivä sitten kävivät ja taas tietysti somessa. Tuon keskustelun pointti oli se, että jos urheilija ylittää jonkin tietyn raja-arvon tuloksissaan, hän on automaattisesti dopingin käyttäjä. Minusta tuo on aivan järjetön ja ehdottajansa ajatusmaailman kyseenalaistava ajatus. Minulle jäi tuosta keskustelusta valitettavasti kuva, että jotkut aivan muissa lajeissa kannuksiaan hankkineet toimittajat yrittävät tällaisilla ajatuksilla peittää täydellisen asiantuntemattomuutensa yleisurheilusta, sanoisinko hieman provosoivasti koko urheilusta.

Vuosia ja kokemuksia

Huomenna saavutan yhden uuden rajapyykin elämässäni. Siirryn iältäni uudelle vuosikymmenelle. Minusta tulee virallisesti vanhus, eikä se ole välttämättä omasta mielestäni kauhean mukavaa. Tai onhan se oikeastaan omalla tavallaan. Kun on omasta mielestään riittävän vanha ja jotain kokenutkin, uskaltaa tehdä asioita joita ei ole ennen voinut tehdä. Kuten antaa parran kasvaa. En ole sitä oikeastaan koskaan halunnut tehdä, enkä aikaisemmin ole niin tehnyt pariviikkoisia työ- tai leiripartoja lukuun ottamatta ja niistäkin olen yleensä saanut moitteita. Varmaan aiheesta, sillä eivät ne minua mitenkään ole komistaneet, jos nyt eivät kauheasti rumentaneetkaan. Nyt kun lopulta rohkaisin mieleni ja annoin karvojen leuassani vapaasti kasvaa, ei hämmästyksekseni kukaan ole asiaan mitenkään puuttunut pientä säälivää pilkettä silmäkulmassa lukuun ottamatta. Ehkä asia on ymmärretty niin että olen jo tullut siihen pisteeseen jolloin minusta temppuineni ei enää kannata välittää koska ymmärrykseni ei ilmeisesti enää ole lähelläkään sitä mitä se on parhaimmillaan ollut. Omasta mielestäni ei toki ymmärryksessäni tai harkintakyvyssäni ole sen enempää vikaa kuin koskaan ennenkään, mieluummin ehkä päinvastoin. Uskallus ja uusien asioiden kokeileminen lienee entisestään lisääntynyt, jos toki kokemus monissa asioissa pikkaisen jo tukahduttaa edelleen minussa voimakkaana elävän uteliaisuuden uuteen ja ihmeelliseen.

Kokemus, tuo vuosien aikana saavutettu tieto ja viisaus elämästä on mielenkiintoinen asia. Se ei ole lukemalla ja opiskelemalla tai edes muita kuuntelemalla hankittua tietoa. Ei sitä pysty hankkimaan millään päätöksillä tänään, huomenna tai ensi viikolla koettavista hienoista asioista. Moni hieno asia joka tapahtuessaan tuntuu hyvin ainutkertaiselta ja unohtumattomalta jää jostain syystä muistoissa ja kokemuksissa hyvinkin taka-alalle samoin kuin merkittävän ihmisen tapaaminen kun taas hyvin merkityksettömältä tuntuva, niin ihminen kuin tapahtumakin saattaa asettua jossain vaiheessa kunniapaikalle kokemusten kirjossa. Toki muiden kokemuksista voi jossain määrin ammentaa oppia ja tiedon ja tekemisen siemeniä mutta pääasiassa niiden pitäisi toimia vain kimmokkeena omien kokemusten syventämiselle.

Itselläni on ollut onni vuosien varrella hankkia paljon toinen toistaan parempia kokemuksia erilaisten mielenkiintoisten ihmisten kanssa liikkuessani itselleni ja meille yhteisesti merkittävissä paikoissa. Kun tarkemmin asiaa mietin, taisi oma isäni aikoinaan omine aika karuine mutta syvällisesti käsiteltyine kokemuksineen olla se joka sai minut myöhemmin suhtautumaan maltilla ja ehkä myös oikein tähän kokemusten mielenkiintoiseen maailmaan. Ei niin, etteikö välillä saisi kokemastaan nauttia ja innostua tai välillä tuntea suurta pettymystä, vaan osata asettaa niin ilot kuin surutkin omiin arvoisiinsa lokeroihin. Kun niin paljon olen vuosikymmenien aikana ollut tekemisissä nuorten urheilijoiden kanssa, olen tietysti ajan kuluessa käyttänyt matkan varrella hankkimaani kokemusta heidän auttamisekseen mutta sitäkin tärkeämpänä olen pitänyt sitä että olisin saanut heidät itse hankkimaan itsestään kokomusperäistä tietoa ja hyödyntämään sitä niin harjoituksissa, kilpailuissa kuin elämässä vähän laajemminkin. Olenko tässä onnistunut missään määrin on jäänyt aika isoksi arvoitukseksi. Ainakin minulle itselleni on näiden nuorten ihmisten kanssa vietetty aika luonut valtavan kokemusten kirjon jota sittemmin olen pyrkinyt hyödyntämään asioiden edetessä kohti yhteisiä päämääriä.

Näissä asioissa ei tietenkään koskaan voi eikä saa unohtaa omaa perhettä, lapsia ja lasten lapsia, jotka muodostavat kaikissa kokemuksissa aivan oman lukunsa, vaikka nykyisessä maailmassa ja ajattelutavassa heitä monesti laiminlyödään. Niin varmaan minäkin jossain elämäni vaiheessa.