Näin se kai meni

Oli syksy 1973 kun sain minua jo pitkään kiehtoneen intohimoni alkuun. Tuolloin, kun ei oikein muitakaan halukkaita ollut, sain vedettäväkseni pienen kotikuntani Kuusjoen pienen urheiluseuran Humun silloin vielä jollain aivan muulla nimellä kuin nykyään toimivan urheilukoulun. Toimintaa pyöritettiin entisen yhteiskoulun, silloin jo ala-asteen pienessä liikuntasalissa. Puitteet eivät olleet prameat, mutta riittävät ja varusteiltaan hyvät. Alla oli erinomainen puulattia ja varusteina muun muassa kaikki telinevoimistelun välineet. En tarkkaan muista oliko käytössä heti alussa aitoja mutta aika nopeasti niitä kuitenkin saatiin hankituksi. Samoin aivan ratkaisevaa valmentajaurani myöhempien vaiheiden kannalta oli, että melko nopeasti saliin hankittiin korkeushyppypatja, telineet ja rima. Ensimmäisen talven pääasiallisina harjoitteina olivat erilaiset kuntopiirit, joissa apuna käytettiin lähes kaikkia salin voimisteluvälineitä ja viestit niin juosten kuin hypellen. Muuhun ei oikeastaan ollut mahdollisuuttakaan, sillä mukana oli kuitenkin parhaimmillaan lähes neljäkymmentä eri ikäistä nuorta tai lasta. Tuossa joukossa oli alusta asti mukana muuan Minna-Riitta Vehmasto. Muita päätä pidempi ja liikkeiltään vähän särmikkäämpi kuin yksikään toinen, mutta innokas ja oppimishaluinen.
Taustani tuohon tehtävään eivät olleet kovinkaan kummoiset. Ei minkään näköistä koulutusta lasten ohjaamiseen, puhumattakaan valmennuskoulutuksesta. Ei myöskään minkään tasoista omaa yleisurheilu-uraa vakavammassa kilpailumielessä. Takana oli vain pienestä pojasta asti mieltä hallinnut innostus urheiluun ja sen mukanaan tuoma kilpaileminen lähes kaikissa maaseudulla harrastetuissa lajeissa. Takana oli niin hiihtoa, jalka- ja pesäpalloa, painonnostoa kuin jossain vaiheessa kokeiltua nyrkkeilyäkin. Unohtaa ei tietenkään sovi että kesäisin kotipihalla päivittäin naapurin poikien kanssa vedettiin läpi 10-ottelu, parhaimmillaan kahteen kertaan. Olinhan minä tietysti istunut vuosikausia ralliauton penkillä niin kuljettajana kuin pääasiassa kartanlukijana ja saanut siinä tuntuman kilpailemiseen jopa aivan terävimmän suomalaiskärjen takana. Parhaimmillaan tuli myös kansainvälistä kokemusta Jyväskylän silloisista suurajoista, jota silloin ajettiin EM-osakilpailun statuksella. Pääsinpä jopa pokkaamaan vieläkin tallella olevan hopeamaljan yleiskilpailun 11. ja oman luokan 2. sijoista. Tuo malja on myöhemmin kunniakkaasti toiminut molempien tyttärieni kastemaljana ja sen saavuttaminen on oman urheilu-urani ehdottomasti suurin saavutus. Tuon kilpailun voitti Hannu Mikkola ja meidän kanssamme peräkkäisellä numerolla ajoi muuan juuri ajokortin saanut Markku Alen. Myöhemmin lajin todellinen legenda.
Ehkä näistä lähtökohdista johtuen ei ajatukseni koskaan ollut jäädä kovin pitkäksi aikaa vetämään lasten urheilukoulua, vaan hakeuduin jo ensimmäisenä syksynä valmentajakoulutukseen. Ensimmäisen parin illan mittaisen kurssin kouluttajana toimi legendaarinen Jouko Kärpänen, joka myöhempinä vuosina näytteli suurta osaa urani etenemisessä. Hän toimi liiton nuorten leiritysten johtajana ja hän minut suorastaan pakotti hyvin lyhyellä aikataululla käymään läpi silloisen koulutusjärjestelmän. Tuosta ensimmäisestä kurssista on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni Jokken avaus. Hän naputti rannekelloaan ja sanoi: ”Tämä on kello. Kun me valmennuksessa sanomme että joku alkaa kello yksi, se ei ala minuuttia vaille eikä minuuttia yli, vaan se alkaa kello yksi.” Tätä olen vuosien varrella yrittänyt pitää ohjenuoranani ja pyrkinyt opettamaan sen myös urheilijoille. Joukon lisäksi olivat noina vuosina kaikissa koulutuksissa ja kaikilla nuortenkin leireillä mukana kaikki liiton lajipäälliköt ja lajivalmentajat. Heitä kaikkia minun on nöyrästi kiittäminen saamastani opista ja avusta. Lukemattomat ovat ne yön tunnit, joina olen heiltä saanut syventävää kokemuksen kultaamaa tietoa milloin kenenkin kanssa käydyissä keskusteluissa.
Tuosta neljänkymmenen nuoren ryhmästä alkoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa erottua kolmen tytön ryhmä muita parempina ja lahjakkaampina. Anne Hakala, Leena Lepistö ja Minna Vehmasto olivat ne nuoret urheilijat, joiden kanssa aloin varsinaisen valmennustyöni. Anne oli pikajuoksija ja aituri, Leena ensin 800m juoksija mutta juoksi myöhemmin myös neljääsataa aidoilla ja ilman ja Minna tietysti ainoastaan korkeushyppääjä, joka teki kyllä kaikkea mutta oli kaikessa muussa huono. Ihan ilman moitteita muiden lasten vanhemmilta en selvinnyt siinä vaiheessa kun aloin keskittyä vain näiden kolmen valmennukseen mutta en usko kenenkään kuitenkaan minulle siitä lopuksi ikäänsä katkeroituneen. Saavuttivathan tytöt kuitenkin melkoisen määrän mitaleja nuorten SM-kisoissa ja kaikki menestyivät myös kohtuullisesti Kalevan Kisoissa. Olihan Leena jopa nuorten maaotteluedustajanakin Minnasta puhumattakaan. Anne ja Leena lopettivat uransa melko aikaisin syistä, jotka ovat ainoastaan heidän omia asioitaan, mutta Minnan kanssa me jatkoimme yhteistyötämme koko hänen uransa ajan eli lähes 15 vuotta. Käteen jäi kolme naisten ja useita tyttöjen Suomen mestaruuksia, Suomen ennätykset kaikissa sarjoissa kaksitoista vuotiaista naisiin ja kahdestoista sija Helsingin MM-kisoissa. Sitä seuraavana keväänä Kaliforniassa leirillä hänen uransa sai käytännössä karmivan päätöksen, kun jalka liukui huonolla alustalla ja polvilumpion rustot muuttuivat pieniksi murusiksi. Toki se saatiin leikkauksella korjattua mutta ei koskaan enää kestänyt kunnollista kovaa harjoittelua, harrastelijamaista kilpailemista kylläkin. Niilläkin eväin hän vielä oli useaan kertaan mitaleilla Kalevan Kisoissa.
70-luvun loppuvuosina Minna sai harjoituskaverikseen Mikko Levolan. Näin Mikon ensimmäisen kerran hyppäävän Kuusjoen kentällä ja siitä alkoi yhteistyömme joka jatkui viitisen vuotta. Yhteistyömme aikana Mikko voitti yhden miesten mestaruuden ja hyppäsi ensimmäisen SE:nsä 224, jota hän seuraavana vuonna paransi kahdella sentillä. Vuonna 1983 sain elää yhden valmentajaurani kohokohdista kun urheilijoillani oli hallussaan seka naisten että miesten Suomen ennätykset. Ensin sen teki Mikko ja pari viikkoa myöhemmin Minna. Toki Minnalla oli hallussaan jo edellinenkin, kaksi vuotta aikaisemmin hypätty SE. Kaikkiaan ennätys oli hänen nimissään 24 vuotta eli aivan liian kauan. Jo tuolloin yksi valmennuksen ohjenuoristani oli runsas leiritys. Parhaimmillaan me olimme Minnan kanssa talvella pari kolmeviikkoista leiriä etelän lämmössä ja niiden välillä joka toisen viikon vietimme Vierumäellä. Mikko oli mukana ulkomailla ja kotimaassa sen minkä opiskeluiltaan ehti. Minulle tällaiseen leiritykseen antoi mahdollisuuden oma työni ja Minnalle joustava työnantaja. Opiskelunsahan hän siirsi myöhäisemmäksi ja panosti kaiken urheilemiseen. Mikko opiskeli Jyväskylässä ja siirtyi siellä Ossi Auran valmennukseen luoden loistavan uran sekä korkeushyppääjänä että kolmiloikkaajana.
Minnan uran osittain dramaattinen loppuminen aiheutti minulle täydellisen kyllästymisen yleisurheiluun niin, että en vuosiin käynyt edes katsomassa kilpailuja. Sekaannuinpa noina vuosina jopa kunnallispolitiikkaan mutta hyvin nopeasti huomasin että se ei ole minun juttuni vaikka toiminkin tuon ajan pienen kuntamme kunnanhallituksen puheenjohtajana. Hyvä niin , että pääsin tai jouduin heti tuollaiseen tehtävään, sillä se avasi silmäni nopeasti näkemään että sitä en ainakaan halua tehdä. Onneksi tilalle tuli uusia mielenkiintoisia asioita kun nuorempi tyttäreni sairastui monien nuorien tyttöjen tautiin, hevoshulluuteen. Hankimme hänelle hevosen ja hyvän valmentajan ja siitä alkoi loputon matkaaminen niin valmennuksiin Ypäjälle kuin eri puolelle Suomea kilpailuihin. Siis olin taas mukana kilpaurheilussa. Tosin vain hevosauton kuljettajana mutta mukana kiehtovassa uudessa lajissa ja uudessa maailmassa mielenkiintoisine ihmisineen. Tuo aika ei todellakaan mennyt hukkaan, sillä nyt tytär on hevosammattilainen ja saa siitä toimeentulonsa. Pitää toki myöntää että aivan halpaa puuhastelua se ei ollut. Ei ainakaan yleisurheiluun verrattuna.
Vuodet kuluivat ja tytär alkoi itse ajella hevostensa kanssa. Olisin toki päässyt ja halunnutkin mukaan mutta tuli tilaisuus palata takaisin tuttuihin kuvioihin. Minua pyydettiin kouluttajaksi nuorten korkeushyppääjien leiritykseen. Heti ensimmäinen leiri Eerikkilässä oli sikäli merkityksellinen että sillä olivat mukana Hanna Mikkonen ja Heikki Pärnä. En silloin vielä osannut arvata millaista osaa he tulisivat elämässäni näyttelemään. Ensin tuli kuvioihin mukaan kuitenkin Kaisa Gustafson. Hän oli lopettanut hyvässä yhteisymmärryksessä yhteistyönsä pitkäaikaisen valmentajansa Seppo Haaviston kanssa ja oli päättänyt jatkaa yksin. Nopeasti hän kuitenkin huomasi sen vaikeaksi jos ei mahdottomaksi. Kaisa soitti minulle ja halusi saada minulta jotain uutta valmennukseensa. Suostuin ja teimme hyvin intesiivisesti töitä reilun vuoden kohtuullisin tuloksin ja selkein päämäärin. Sitten ilmestyi Kaisan elämään kuitenkin muuan Sinuhe Wallinheimo ja kaikki muuttui. Kaisasta tuli perheenäiti ja urheilu-ura loppui ja tämä kaikki tapahtui niin nopeasti ja ehdottomasti että vaihtoehtoja ei ollut. Olin taas hetken vain kouluttajana leireillä paitsi että ulkomaisille leireille minua pyysi mukaan ikään kuin konsultiksi Hannan isä Ilpo, jonka kanssa yhteistyöstä tuli pitkä, luottamuksellinen ja varmasti monen ulkopuolisen mielestä myös värikäs.
Alettiin olla ajankohdassa, jolloin yhteistyö niin Hannan kuin Heikinkin kanssa saisi aivan uuden merkityksen. Heikki siirtyi valmennukseeni ja yhteistyö Hannan kanssa tiivistyi mutta mukaan ryhmään oli tullut myös Pöytyän tyttö Alina Mattila. Erittäin lahjakas ja kovaan harjoitteluun valmis nuori neiti. Hänen todelliseen kukkaan puhkeamisensa esteet olivat vain liian hyvää huolta tyttärestään pitävä äiti ja se että hän oli vuotta nuorempi kuin vielä lahjakkaampi Hanna. Juniorisarjoissa he kilpailivat joka toinen vuosi samassa sarjassa paljon muiden yläpuolella ja joka toinen vuosi kumpikin omassaan yhtä paljon muiden yläpuolella. Kun Alina joka toinen vuosi voitti ja seuraavana oli toinen, voi hänen turhautumisensa ymmärtää. Kun Hanna sitten muutti Turkuun opiskelemaan ja siirtyi kokonaan minun valmennukseeni, oli tämä Alinalle täysin ylikäymätön asia. Vaikka Hanna olikin hyvä, ei olisi ollut mitenkään mahdotonta kovalla itseluottamuksella ja kovalla työllä ja Alinan lahjoilla edes yrittää kilpailla aivan tosissaan hänen kanssaan. Hän kuitenkin lähti opiskelemaan Jyväskylään, siirtyi Seppo Haaviston valmennukseen ja voitti mestaruuksia silloin kun Hanna ei ollut kisassa mukana. Hanna sitten lopulta vuonna 2005 rikkoi Minnan vanhan SE:n ja kohta tulee kuluneeksi jo 33 vuotta siitä kun se on ollut valmentamani urheilijan nimissä. Se on aivan liian kauan.
Heikki Pärnä on urheilija, joka on ollut minun kanssani yhteistyössä tavalla tai toisella ainakin yhtä pitkään kuin Minna aikoinaan, jos ei jopa vähän pidempään. Heikki on tehnyt hienon kansallisen uran korkeushyppääjänä. Hän on voittanut mitaleita kaikentasoisissa SM-kisoissa, mutta koskaan hän ei ole mielestäni pystynyt aivan niihin tuloksiin joihin hänellä olisi ollut mahdollisuus. Meille kummallekin on jäänyt arvoitukseksi, miksi hän pystyi sovittamaan yhteen urheilun ja opiskelun mutta ei urheilua ja työelämää. Kysymys lienee varmaan jonkinasteisesta liiallisesta tunnollisuudesta ja lojaalisuudesta työtä ja työnantajaa kohtaan. Ei voi tulla tuloksia jos urheilija menee aamuharjoituksiin kuudelta ja iltaharjoituksiin työpäivän jälkeen tai jos ulkomaanleirillä pitää työpuhelinta mukanaan melkeinpä harjoituskentällä. Kaikesta huolimatta tiedän hänen olevan hyvin tyytyväinen saavutuksiinsa urheilijana ja olen suorastaan liikuttunut siitä että hän vaativasta työstä, vaimosta ja pienestä tyttärestä huolimatta nauttii suuresti ikiaikaisesta intohimostaan mäkihypystä nyt, kun hän on sitä ihan puoliksi tosissaan päässyt harrastamaan. Tai heidän ansiostaan. Tuntuupa korkeushyppykin taas sujuvan, jos ei nyt ihan parhaimpien aikojen malliin, niin hyvin kuitenkin.
Tällä hetkellä teen töitä Viivi Voutilaisen kanssa tosissaan ja Valtteri Välimäen kanssa olosuhteiden pakosta vähän ikään kuin vasemmalla kädellä. Viivi on lahjakas, määrätietoinen ja valmis tekemään isoja asioita tullakseen hyväksi hyppääjäksi. Minä taas olen hänen kohdallaan ottanut vanhoihin kokemuksiin nojautuen kohtuullisen hitaasti kiiruhtamisen linjan. Perustyö on nyt tehty ja kun panostukset urheilijan puolelta ovat varsin mittavat, alkaisi vähitellen olla sellaisten tulosten aika, joihin uskon hänellä olevan todellisia mahdollisuuksia. Tulevat kuukaudet ja vuodet näyttävät miten me onnistumme. Valtteri puolestaan on sellainen luonnonlapsi, että hänen tulevaisuudestaan on ennenaikaista sanoa vielä yhtään mitään. Toivottavasti kevään aikana saan edes muutaman viikon tehdä hänen kanssaan rauhassa töitä Espanjan lämmössä. Aika näyttää hänenkin kohdallaan mitä tulee tapahtumaan.
Olen tässä kertonut, kun sitä jotkut ovat minulta pyytäneet, vähän omista taustoistani ja merkityksellisimmistä urheilijoistani. Heidän lisäkseen on ollut suuri joukko monia, joiden kanssa olen tehnyt yhteistyötä vaihtelevia aikoja vaihtelevalla menestyksellä. Näitä samoja asioita oli aikoinaan luettavissa joidenkin osalta vähän laajemminkin aiemmin ylläpitämilläni kotisivuilla mutta toivottavasti kukaan ei koe tätä vanhan kertaukseksi.

Puoliväli

Kolme kuukautta talvestani Espanjassa on kulunut. Reilu saman verran on vielä jäljellä. Olo täällä on ollut suurin piirtein sellaista kuin sen odotinkin olevan. Säät ovat olleet pääsääntöisesti mukavan lämpimiä joskaan eivät nyt aivan helteisiä. Sitä en toki odottanutkaan, mutta nyt kun kotisuomeen ovat iskeneet kunnon pakkaskelit voin vain olla tyytyväinen valintaani. Eipä tarvitse aamulla pukea raappahousuja toppahousujen alle päivän lehteä laatikosta noutaessa. Eipä toki täälläkään ole pelkillä shortseilla ja t-paidalla pärjännyt mutta verkkareilla ja hupparilla kyllä aivan loistavasti. Lumikolakaan ei ole lähiviikkojen työkaluvalikoimaani kuulumassa. Vesisade tosin on elämääni muutamina päivinä piristänyt vaan ei kauheasti sitä haitannut.
Ensi viikolla alkaa ensimmäinen vähän pidempi jakso, jonka voin ikään kuin lomana viettää. Tähän asti on lähes koko ajan vierainani ollut joko omia tai vähän vieraampia urheilijoita ja joulun ajan pariviikkoisen tyttäreni perheineen. Hyvä niin, sillä varmasti kolme kuukautta vieraassa maassa pienessä umpikatalaania puhuvassa kylässä olisi saattanut tulla jopa yksitoikkoiseksi. Siis todella umpikatalaania, sillä tässä kylässä ei todellakaan kukaan, paria satunnaista pientä poikkeusta lukuun ottamatta puhu mitään muuta kuin heidän omaa katalaaniaan. Tänään lähibaarin baarimikko, Monica tosin nimeltään, osasi ensimmäisen kerran kertoa olueni hinnan englannin kielellä ja kertoi sen varta vasten minua varten opetelleensa. Siis edistystä tapahtuu. Tämä katalaani ja Katalonia sellaisenaan itsenäistymishaaveineen olisivat paljon perusteellisemmankin tarinan aihe mutta jääköön johonkin toiseen tilanteeseen ja enemmän asiaan paneutumisen jälkeiseen aikaan. Tässä on varmasti hyvin paljon samaa kuin baskeilla omissa pyrkimyksissään mutta keinot onneksi ovat aivan jotain muuta kuin läntisten naapurien väkivaltaiset terroriteot ja täällä olonsa voi tuntea hyvin turvalliseksi. Eipä täälläkään varsinaisesti voi oloaan tuntea tervetulleeksi mutta ei mitenkään uhatuksikaan. Itseasiassa tuntuu aika hassulta että vaikka jo naapurikaupunki Salou elää pelkästään turismista ja on tähän aikaan vuodesta täysin kuollut, suhtaudutaan koko tällä seutukunnalla ulkolaisiin täysin välinpitämättömästi. Kuitenkin täällä Tarragonassakin näkee tähänkin aikaan päivittäin liikkumassa turisteja, jotka varmasti jättävät muutaman roposen paikallisten yrittäjien kassaan. Saloussahan niin ei voi tapahtua, koska siellä kaikki kaupat ja baarit ovat suljettuja. Jopa tänään katsastamani viereinen Reusin lentokenttä on tällä hetkellä täysin autio ja hiljainen lukuunottamatta tuossa asuntoni yläpuolella päivittäin tuntikausia lentävää laskeutumisharjoituksia tekevää matkustajakonetta. Maaliskuun lopusta eteenpäin sitten kaikki onkin taas toisin. Silloin ikään kuin kuolleet heräisivät uudestaan henkiin ja elämä palaa.
Minun elämäni on pääsääntöisesti ollut urheilijoiden autonkuljettajana toimiminen ja totta kai omien urheilijoiden harjoitusten seuraaminen niin lähipuistossa kuin kaupungin urheilukentälläkin. Kaupungin kentällä ovat asiat pikkuhiljaa lähteneet rullaamaan kohtuullisen hyvin alun vaikeuksien jälkeen. Kentällehän on koko ajan päässyt ongelmitta mutta välineiden saamisessa oli aluksi vähän ongelmia. Nyt tuo ongelma alkaa olla jo hallittavalla tasolla, paitsi jos välinevaraston avaimia taskussaan pitävä kenttämestari päättääkin lähteä, todennäköisesti vaimonsa määräyksestä tai ainakin toivomuksesta, viettämään päivittäistä siestaansa tuntia aikaisemmin kuin normaalisti. Silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella muutama tunti tai vaihtaa päivän ohjelma. Toki tällä viikolla eräänä päivänä oli tuo maaginen ovi jätetty auki ihan meitä varten, joskin sitä ei seuraavana päivänä saatu millään keinoin avattua, vaikka me toimimme samoin kuin kaikkina muinakin päivinä. Eli elämä täällä ei todellakaan käy yksitoikkoiseksi asioissa, joissa ulkolainen Suomessa on tottunut lähes kuninkaalliseen kohteluun. Jopa parempaan kuin me suomalaiset konsanaan kotimaassamme.
Vapaa-aika täällä on kulunut monien mielenkiintoisten keskustelujen parissa. Tyypillistä ehkä nykyajalle, että on paljon keskusteltu nuorten ihmisten kanssa suvaitsevaisuudesta. On käyty läpi mustalaiset, neekerit ja sosiaalietuudet, eikä tietysti homokeskusteluakaan ole voitu välttää. Sinänsä ihan mielenkiintoisia keskusteluja mutta yksi piirre niissä on minua häirinnyt. Vaikka tunnen jonkin verran mustalaiskulttuuria, tunnen vuosien varrelta useita neekereitä eikä homojen kanssa yhteistyön tekeminenkään ole minulle aivan vierasta, kertoessani näkemykseni asioista, olen vanha ja suvaitsematon, kun taas keskustelukumppani minua nuorempana on mielestään aina suvaitsevampi. Jotenkin on jäänyt kuva, että lähtökohtaisesti et voi olla suvaitseva kun olet jo noin vanha. Tehköön tästä jokainen omat johtopäätöksensä suvaitsevaisuudesta ja siitä miten asioita käsitellään ja miten niitä lähestytään. Itse en oikeastaan viitsi vaivautua.