Nyt kun en enää ole mukana valmennuksessa, oli tarkoitukseni jättää yleisurheilun ja valmentamisen kommentoiminen kokonaan. Nyt tuntuu kuitenkin olevan pienen kannanoton paikka. Pari päivää sitten valittiin liittoon kolme uutta päävalmentajaa ja haussa on iso joukko uusia nuorten olympiavalmentajan paikkoja. Koska tämä on aiheuttanut vilkasta keskustelua laji-ihmisten parissa ja erityisesti korkeushyppyihmiset tuntuvat olevan kovasti huolissaan lajin kohtalosta, koska lajille ei olla valitsemassa lajivalmentajaa ollenkaan. Näin on myös tilanne pikajuoksuissa ja kiekonheitossa sekä kuulantyönnössä. Tarkoittaako tämä sitten sitä että nämä lajit jätetään huomiotta. Ei varmasti, vaan tähän lienee jokin aivan muu syy, eikä se varmastikaan tarkoita, ettei näissä lajeissakin tulevaisuudessa voitaisi kehittyä. Pikajuoksuthan menestyivät loistavasti jo Ruotsi-ottelussa ja siellä tilanne varmasti ja toivottavasti jatkuu edelleenin menestyksellisenä. Noissa kolmessa muussa lajissa voisin ajatella ratkaisun tarkoittavan lähinnä sitä että odotetaan laji-ihmisten sisäisesti miettivän heikohkosti menestyneiden lajiensa tulevaisuutta ja tarttuvan toimeen asiantilan parantamiseksi. Nyt valitut päävalmentajat tuntevat huippu-urheilun ja siinä menestymisen tarpeet perinjuurin ja ovat varmasti auttamassa jokaista urheilijaa ja valmentajaa, jotka osoittavat halunsa todella panostaa lajiinsa. Näin he ovat kannanotoissaan ainakin luvanneet ja varmasti tuntevat yksilöllisen tien huipulle.
Kun jostain, mistä tahansa, löytyy lupaava urheilijan alku, pitää hänelle löytää valmentaja. Joko kokenut tai kokematon. Kokeneemmalle tuo alkuun lähtö on vähän aikaa helpompaa mutta kokemattomallekaan ei mahdotonta. Minä aloitin aikanaan valmentamisen samaan aikaan kuin ensimmäiset urheilijani ja se aiheutti suunnattoman kouluttautumisen tarpeen. Oma seura osaltaan mutta ensisijaisesti liitto tarjosi sen minulle. Kouluttauduin osin seuran, osin liiton kustannuksella ja varmasti jollain tavalla myös itse osallistuin kustannuksiin. Jos en muuten, niin ainakin menetettyinä ansioina. Niin minulla kuin monella muullakin, myös paljon kokeneemmalla valmentajalla kuin minä, urheilijan ura eteni niin että ensin alkoi tulla tuloksia, jotka muutkin huomioivat. Sen ansiosta saimme tukea, niin henkistä kuin taloudellista ja ennenkaikkea vähitellen lisääntyvää leiritystä. Se kasvatti niin urheilijoiden kuin minunkin näkemystä lajista ja sen vaatimuksista ja se vei meitä eteenpäin. Näin tiedän monelle muullekin käyneen. Mitä korkeushyppyyn lajinani tulee, se oli aloittaessani uusi laji tekniikaltaan ja kaikki tieto oli haettava muutamilta auktoriteeteilta mutta minun tapani tehdä työtä oli ennen kaikkea miettiä itse asoita ja luoda linja, jota noudatin loppuun asti. Toki eri hyppääjien kohdalla yksilöllisesti toteuttaen. Kun sitten noiden ensimmäisten menesysten jälkeen alkoi tukea tulla, se johti vääjäämättömästi myös tulosten paranemiseen ja tietysti myös kaikkien osapuolten innostuksen ja panostamisen lisääntymiseen. Sanoisinko että kierre oli valmis ja se johti siihen mihin kunkin urheilijan kohdalla johti. Ei meidän tapauksessamme maailmanlaajuiseen menestykseen mutta kohtuulliseen lajin hallintaan kotimaassa ja myös muutamien osalta arvokisoihin.
Mitä tuolla edellä kirjoittamallani sitten haluan ja yritän kertoa. Sitä, että lajeissa jotka nyt ovat jonkinasteisen laman kourissa syystä tai toisesta, on minusta turha haikailla lajivalmennuksen perään kun ei oikeastaan ole ketä valmentaa. Minusta niiden, jotka esim korkeushyppyä nyt harrastavat ja heidän valmentajiensa pitää nyt siellä ruohonjuuritasolla tehdä sitkeästi työtä ja paneutua lajiin sekä löytää se itselle sopiva ja ominainen linja, jossa sitten pysytään eikä jatkuvasti kokeilla jotain uutta ja ihmeelliseltä tuntuvaa. Kun se linja on löytynyt ja tuloksia alkanut tulla, löytyy varmasti tukea, niin taloudellista, leiritystä kuin henkistäkin kunhan sitä vain ollaan valmiina vastaanottamaan. Kyllä meillä on lajin tuntevia valmentajia, jotka ovat valmiit vastaamaan kysymyksiin jos ja kun niitä tehdään.
