Olen tämän talven ja erityisesti alkaneen kevään ja
yleisurheilijoiden etelässä alkaneen leirikauden aikana seurannut aikaisemmasta
poiketen sosiaalisen median välityksellä urheilijoiden tuntoja ja tuntemuksia
siitä, mitenkä urheilu on tietyissä tilanteissa kivaa. En siis itse ole
ollenkaan ollut heidän kanssaan tekemisissä niin kuin lukuisat vuodet ja
erityisesti keväät tätä ennen. Olen aina ollut sitä mieltä, että urheilun ja
myös harjoittelun pitää olla pääsääntöisesti mukavaa ja jonkinlaista tyydytystä
antavaa harjoittajalleen. Siis kivaa, mutta sen pitää olla myös kovaa ja sitä
kautta aivan toisenlaista tyydytystä antavaa. Välillä jopa henkisesti ja
fyysisesti rasittavaa ja ankaraa, mutta silläkin tavalla nautittavaa, eli
kivaa.
Nyt kun olen ulkopuolisena seurannut urheilijoiden
asennoitumista tähän keväiseen leireilyyn, olen huomannut että valitettavan
monelle on rajallisen leirikassan käyttäminen paljon tärkeämpää shoppailuun tai
nähtävyyksien katseluun kuin vaikkapa palauttavaan hierontaan. Samoin kun
katselee vaikka instagramin tai facebookin kuvatarjontaa leirielämästä, ei
juurikaan näe kuvia harjoittelusta, vaan auringonotosta tai ruokailuista
viimeisen päälle pukeutuneena ja naiset huolella meikattuina. On tietysti ihan
oikein että harjoituksissa ei oteta selfieitä mutta kun nykymallin mukaan
harjoitellaan isoissa ryhmissä, luulisi siinä ohessa jonkun vaikkapa vain
vahingossa kuvaavan myös harjoittelua. Samoin näissä medioissa näkyvät
päivitykset myös kertovat pääasiassa harjoituspaikkakuntien nähtävyyksistä, hiekkarannoista tai
siitä kuinka aurinko on tehnyt tehtävänsä urheilijan paljaalla iholla. Auringon
ja lämmön vaikutusta en kokemuksesta todellakaan väheksy, kuten en myöskään
sitä että kovien harjoitusten välillä pitää rentoutua, mutta jotenkin on tullut
mieleen että onko sittenkin tärkeämpää se että on sitä kivaa.
En ole koskaan ollut kovin fanaattinen jääkiekkofani, mutta
kun olen tänä keväänä seurannut näiden uusien nuorten ja jo nuorina todella
menestyneiden lajin taitajien edesottamuksia voitettujen mestaruuksien jälkeen,
en ole kuin voinut ihailla heidän asenteitaan. Kun kaksinkertainen nuori
maailmanmestari sanoo valintansa aikuisten MM-kisoihin olevan joukkueen
valmentajien asia ja sillä siisti, tai nuorten maailmanmestari ja aikuisten
Suomenmestari jättää joukkueen mestaruusjuhlat väliin keskittyäkseen tuleviin
aikuisten MM-kisoihin, ei voi kuin ihailla heidän ammattimaisuuttaan. Varsinkin
kun tuon kaiken takana on oman uran eteneminen. Uskon että heilläkin on todella
kivaa, vaikka tiedän että heidän saamansa runsas julkisuus saattaa olla myös
hyvin vaarallista.
On totta, että kaikki yleisurheilijoiden keväisillä
leireillä mukana olijat eivät ole, eivätkä voi olla tulevia arvokisamenestyjiä,
mutta toivoisi että ne, joilla siihen on mahdollisuuksia, osaisivat ottaa
näistä leireistä irti kaiken sen hyödyn, mitä otettavissa on ja että he
osaisivat pitää oikealla tavalla kivaa. Mitä se sitten kenenkin kohdalla
tarkoittaneekaan.
