Kolea, auringoton paria viime viikkoa lukuunottamatta ja ajoittain kostea kesä on takana. Tai oikeastaan sellaistahan tämä on ollut viime kesästä lähtien. Minä tosin, niinkuin varmaan moni muukin omilla lomamatkoillaan, pääsin nauttimaan lämpimästä auringosta parillakin keväisellä leirimatkalla. Kun myös yleisurheilun kotimainen kilpailukausi alkaa paria viikonloppua lukuunottamatta olla ohi, eivätkä ne minulle enää tarjoa järin suuria elämyksiä niinkuin ei ole tarjonnut oikeastaan koko kesäkään, olen tehnyt ratkaisuni ja vuokrannut taas viime talvesta poiketen itselleni asunnon talveksi Espanjasta. Tai oikeastaan vasta varmuuden vuoksi pariksi kuukaudeksi kun olen menossa uuteen paikkaan, tosin äärimmäisen tuttuihin maisemiin. Jos tuntuu ettei paikka olekaan mieleinen, on mahdollisuus vielä ennen joulua palata takaisin kotumaahan tai hakea uusi asunto. Kaksi vuotta sitten Tarragonassa oli tilanne toinen, kun vuokrauksessa auttoi luotettava tuttava ja sain asunnon jossa todella viihdyin yli talven. Nyt tuota mahdollisuutta ei enää ole ja päädyin matkaamaan 500 kilometriä etelämmäksi Malagan seudulle. Sinne missä niin monet muutkin suomalaiset talviaan viettävät tai asuvat siellä ihan pysyvästi.
Kaksi vuotta sitten lähtiessäni oli yhtenä tärkeänä asunnon valintaperusteena myös se, että pystyin siellä majoittamaan valmentamiani urheilijoita ja tarjoamaan heille kunnolliset harjoitusmahdollisuudet. Nyt valintani oli täysin itsekäs. Ei ole tarkoituskaan majoittaa sinne ketään muuta. No ok, jos omat lapset sinne haluavat tulla käymään niin kyllähän sopu antaa tilaa mutta ulkopuolisille ei siellä ole tilaa vaan tulen asumaan pienessä yksiössä kohtuullisin eläkeläisille sopivin kustannuksin. Luksuksena tietysti on asunnon pihalta löytyvä puulämmitteinen suomalainen sauna.
Miksi sitten ei enää urheilijoita vaikka melkein kivenheiton päässä olisivat käytössä aurinkorannikon tämän hetken parhaat harjoituspaikat. Siksi että ei ole enää valmennettavia urheilijoita. Tämä kesä kilpailuineen on ollut minulle täydellisen epäonnistumisen aikaa eikä urheilijakaan tunnu enää olevan kovin tyytyväinen saamiinsa palveluihin enkä minäkään saavutettuihin tuloksiin. Ei voi olla tyytyväinen jos toistuvasti kilpailuissa jää senttikaupalla harjoituksissa tehdyistä tuloksista huolimatta siitä että kaikki arvot kertovat yhtä kovasta kunnosta kuin aikoinaan valmentamillani urheilijoilla, jotka sentään tekivät Suomen ennätyksiä, voittivat kotimaisia mestaruuksia ja osalistuivat arvokisoihin niin, että olivat kisoihin mennessä osallistumiseen oikeuttavassa kunnossa. Kyllä hekin joskus epäonnisttuivat ja hyväksyivät olevansa juuri sillä hetkellä huonoja. Nykypäivänä jopa tuo huonouden myöntäminen tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa vaikka minusta meillä jokaisella on niin hyvät kuin huonot hetkemme. Onneksi tilanne on siinä mielessä helppo että me molemmat tunnumme olevan sitä mieltä että yhteinen tie on käyty loppuun. Minä siirryn tästäkin eläkkeelle ja urheilija hakee itselleen jostain ja jossain vaiheessa uuden ja tehokkaamman valmannuksen. Toivon todella että hän onnistuu ratkaisuissaan, sillä tiedän hänellä olevan mahdollisuuksia paljon parempaan kuin mihin me onistuimme pääsemään. Toki siihen pääseminen vaatii myös ison joukon muutoksia omaan ajatusmaailmaan ja elämänarvoihin. Tai sitten pitää keskittyä aivan tosissaan opiskeluun kun siihen kuitenkin on valtavasti edellytyksiä ja sitä kautta on saavutettavissa varmasti paljon paremmat asemat elämässä kuin urheilemalla.
Se mikä tässä on surullista ja vähän ihmetystä herättävää, on se että tämä oli ensimmäinen vuosi kun ei tullut kehitystä tuloksiin ja välittömästi ollaan tilanteessa että mikään ei enää oikein onnistu. Asioista tuntuu olevan jopa vaikea puhua. Toki minunkin pitää myöntää kohtalaisen suuri turhautumiseni tilanteeseen mutta tiedän kyllä että nykyaikana ei valmentaja saa epäonnistua. Näinhän minulle on käynyt ja se siitä.
